Eroaisitteko,

mutta kyllä sen päätöksen täytyy tulla ihan itsestä. Ihmisillä on niin erilaiset käsitykset ja arvot eri asioista, että uskoisin, ettei toinen ihminen voi sinua tuossa asiassa neuvoa. Vastaan nyt kuitenkin, että itse tuskin eroaisin jos suhteessa olisi muuten kaikki kunnossa. Olisin onnellinen jo olemassa olevasta lapsesta. Ja mistäpä sen tietää jos mies vaikka myöhemmin heltyisi ajatukselle toisesta lapsesta?

mukaan toimiakaan =), mutta oli pakko laittaa kysymys. Ehkä vaan salaa toivoin, et joku innostuisi haukkumaan, tällä hetkellä mielestäni maailman itsekkäintä ja ärsyttävintä ukkoa... En ylipäätään ole uskonut, että näin voisi käydä. On niin iso ero tulevaisuuden haaveissa, eikä kompromissiä ole. Aika ulkopuoliselle auttajalle on tilauksessa, mutta sitä joutuu odottamaan tuskastuttavan kauan. Tuntuu, että ystäväpiirin miehet toppuuttelevat vasta neljännestä puhuttaessa, että en ole jaksanut vielä ainakaan ongelmaani ystävillenikään ruotia.

En vaan todellakaan voisi kuvitella, että lähtisin kirpparille myymään vauvatarvikkeet pois tai muuta.

niin kuin et tietty odotakaan... :) Omakohtaista kokemusta asiasta ei ole.



Hankala tilanne jota ei kellekään soisi. Tuossa ei varmaan auta kuin miettiä riittääkö rakkaus ylläpitämään suhdetta, joka ei jotain osin tyydytä. Riippuu tietysti varmaan myös siitä, paljonko sulla on ikää eli voitko odotella mielen muuttumista vai tikittääkö biologinen kello. Oletko valmis eroamaan miehestä etsiäksesi uutta kumppania (joka ehkä löytyy, ehkä ei) vain saadaksesi toisen lapsen (tai haluaisitko ehdottomasti toisen lapsen vain ja ainoastaan tämän miehesi kanssa)? Mitä ajattelet, jos kävisi niin, että miehesi haluaisi vielä lapsen, mutta sitä ei kuuluisi: tulisiko ero? Onko taustalla isommatkin ongelmat suhteessa eli saattaisiko ero muutenkin tulla?



Tällaista pohdintaa tähän aikaan yöstä...



Varmasti hyvä, että teillä on suunnitelmissa hakea apua suhteen ongelmiin, koska erota ei kannata suinpäin. Toivotaan, että löydätte yhteisen sävelen asiassa (eli mies suostuu toiveeseesi ;) )!



Killa

en osaa sanoa mitä tekisin, jos mies ei suostuisi toiseen lapseen, mutta meillä meinasi ero tulla, kun mies ei luvannut aiemmin ensimmäistäkään...



Nyt on luvannut että lapsi saa tulla (jos vain tulisi!) ja tietää mun toivovan ainakin kahta lasta, jos ei kolmea. Määrästä ei olla tarkemmin puhuttu. Toivottavasti en ole muutaman vuoden kuluttua täällä pohtimassa samaa kuin sinä...

Minunkaan mieheni ei halunnut pikkukakkosta, alkoi olla jo niin helppoa ja kaikkea. Esikoinen aloittaa syksyllä koulun.

Vuosi takaperin yritettiin, kunnes mies totesi, että ei hän oikeasti halua toista. Ehkäisyä käytettiin vajaa vuosi ja mies " oma-aloitteisesti" halusi pikkukakkosta. Ok, ehkä lievää vauvapuheilla painostusta oli ilmassa silloin tällöin ;) Ja sopivasti lähdettiin lomalle ja en löytänyt pillerireseptiä, joten olisi tullut pakkotauko.



Ehkäpä se sinunkin miehesi mieli siitä vielä muuttuu, joten älä nyt vielä kirvestä kaivoon heitä. Miehet tarvitsevat ehkä enemmän aikaa sille vauvan haluamiselle, kuin me naiset, joilla se tuntuu toisinaan olevan hyvinkin pakottava tarve. Toisinaan ne tarvitsee hellää ohjausta oikeaan suuntaan...

... ja erosin miehestäni, koska hän ei halunnut lapsia. Asiaa vetkuteltiin pitkään, mutta tein mielestäni oikean ratkaisun. Perustelin asiaa sillä, että olen aina tahtonut lapsen, ja ikää kohta 30-v, eikä kukaan muu voi kieltää multa asiaa, joka mulle on elämässä tärkeää. Lisäksi mulla on ollut isoja kystia ja pieni endo-epäily, joten oli ajateltava sitäkin, että en tahdo odottaa enää yhtään, jos hoitojakin vielä olisi edessä...



Meidän suhteessa kaikki muu oli kuitenkin kohdallaan ja tällä hetkellä ollaan onnellisesti palattu yhteen reilun puolen vuoden eron jälkeen. Lapsi ei miehelle edelleenkään ole " pakollinen" , mutta saa tulla jos luoja suo.



Itse olisin iloinen siis jo yhdestä lapsesta, mutta ymmärrän erittäin hyvin ajatuksesi.



Itsekkyyttä on olla haluamatta lisää lapsia, mutta ehkä myös se, että muutat lapsesi kanssa pois hänen isänsä luota vain omien tarpeittesi takia?? (ajatus - ei moralisointia, en jaksa noita miehiä haukkua enää, oma on haukuttu niin moneen kertaan!)



Oli niin tai näin, toivon todellakin, että saat tahtosi läpi ja pitää perheesi koossa!



Oon@

Tuttu tunne... Niin kovasti kuin pikkukakkosta tahdoin, ei miekkonen katsonut vihreää valoa päinkään. Lieneekö syynä sitten hormooniraivoinen raskausaikani vai mikä...? Itkukin jo tuli kun " kuume" oli kova, tiedäthän =O/ Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta mieheni ilmoitti olevansa aivan innoissaan ajatuksesta hankkia toinen lapsi... Siis täh? Olin ihan kysymys merkkinä -? Ei hän ollut kai itsekään asiaa oikein kunnolla ehtinyt pohtimaan kun suu vaahdossa selitin kuinka ihanaa on ollut kasvaa kun on itsellä ollut sisko vierellä (hänellä siis ei ole sisaruksia) ja kuinka lapset sitten oppivat jakamaan asioita ja mikä on liian pitkä ikäero ja plaa, plaa... Nooh, tässä sitä sitten on yritetty, mutta valitettavasti vielä tuloksetta *sniif*. Muistan kuinka laskeskelin päiviä ehkäisyn poistoon, silloin se tuntui ikuisuudelta, kun " kuume" oli kovimmillaan. Siitäkin on nyt yli puolivuotta. Nooh, tulee kun on tullakseen yritän itseäni lohdutella!

Ei mun kyllä pitänyt mitään romaania kirjoittaa, mutta tosiaan. Kaipa mäkin joskus taisin uhkailla tyyliin: " Nyt on se aika, ota tai jätä, teen sitte jonkun muun kanssa, koska tahdon NYT heti mulle kaikki ja äkkiä" . En sitte tiedä, tuskin olisin häntä sen takia pystynyt kuitenkaan jättämään. Siinä mielentilassa tietenkin olisin kyllä, ainakin omasta mielestäni ajatuksissa, mutta " kuumeen" hiukan lasketessa, en enää.. =O)

että on olemassa kohtalotovereita! Eihän tälläisistä asioista kai paljon puhuta. Enpä muista lukeneeni lehdistäkään, että ero tuli, kun toinen ei halunnut lasta.

Nyt ensijärkytyksen jälkeen, kun olen rauhassa miettinyt asiaa (itkemättä ja huutamatta),vastaus omaan kysymykseeni on, etten missään tapauksessa halua erota. En voisi kuvitella elämää muualla, enkä haluaisi kenenkään muun lasta.

Kun sitä ryhdyin pohtimaan, tunsin jo ajatuksesta huonoa omaa tuntoa. Saati, että hajottaisin perheeni, en ikinä.

Biologinen kello kuitenkin tikittää (lue: jyskyttää), 33v olen. Nyt uskon vakaasti, että tuo itsepäinen mieheni vielä haluaa samaa kanssani. Ihan kaikkea ei ole selvitetty, lapsiperheessä aika keskusteluihin on niin harmittavan rajallinen.

Aika rumia asioita on sanottu puolin ja toisin ja osaa on jo pyydetty anteeksi. Luulen, että jos tätä rataa saamme puhuttua, ulkopuolista apua ei välttämättä tarvita. Mutta oikeasti, jos sellainen tunne, kun itselläni oli, kalvaa pidempään, on aika kurja odottaa sitä ammattiapua kuukausitolkulla!

Tätä koko asiaa helpottaa kovasti pieni suloinen pellavapäämme. Jos ensimmäisestä lapsesta keskusteltaisiin, olisi varmasti eri fiilikset.

Ja muuten, kun kysyin haluaako mies, että vauvantarvikkeet hävitetään, vastaus kuului, et ei kai nyt vielä kannata =).

Meillä vääntöä käytiin kolmannesta ja lopulta mies taipui myöntämään, että hän tuskin katuisi kolmatta lasta, sitten kun se lapsi tässä perheen jatkona tallustaisi, mutta minä kyllä katuisin jos en sitä lasta saisi saada/yrittää tehdä.



Pitkällä juoksulla hänen kieltäytymisensä olisi varmasti hingertänyt välejämme enemmän kuin jälleen uusi raskas vauva-aika (joita meilläjo 2 takana), se on kuitenkin vain väliaikaista ja sekaan mahtuu paljon iloakin.



Kolmannen yritys siis startannee tässä lähitulevaisuudessa :)!