Kun 3v lapsi päättää perheessä kaiken

Itse lapsensa kasvattavat. Vaikka kauhealta kuulostaa. Ei tuollaisten päätä mikään käännä, anna olla. Lasun paikka ei ole nyt vaan paljon myöhemmin, sitten kun rajaton teini sekoilee pahemman kerran.

Jos tuo on totta niin nimetön lasu. Voit toki tehdä nimelläkin jos se on sinulle ok.

Tiedän yhden perheen, jossa eskarilainen päätti kaikki. Olivat perheeni luona kylässä kutsuttuna ja kun kello läheni kahdeksaa, sanoin että nyt on aika toivottaa heipat kun meidän perheessä alkaa iltarutiinit. Heidän eskarityttö sanoi, että haluaa jäädä ja vanhemmat hymisivät vieressä että joo sitten me jäädään. Hetken ihmettelin huuli pyöreänä mutta sanoin että nyt on vierailuaika loppunut. Vanhemmat sanoivat, että odotetaan sen verran että lapsi on valmis lähtemään. Jouduin lähestulkoon potkimaan heidät pois ja lapsi veti kamalat raivarit, huusi ja kiroili minulle törkeästi, heitteli tavaroita jne. Tuon jälkeen omat lapseni eivät enää halunneet kutsua tuota tyttöä meille leikkimään. Jälkikäteen harmittaa, etten heti tehnyt lasua, tosin se tehtiin ilmeisesti myöhemmin koulun toimesta. Näin ymmärsin lapsen äidin fb-päivityksestä.

Lapsettoman ihmisen näkökulmasta tuo saattaa näyttää tuollaiselta, mutta todennäköisesti elävät vain aika tavallista lapsiperhearkea.

Meidänkään kolmevuotias ei syö paljon muuta kuin pinaattilettuja hillolla, leipää ja yhtä tietynlaista lohikeittoa ja kyllä, mekin lähdettiin mökkireissulta pari päivää aiemmin kotiin, kun väsynyt lapsi kiukutteli, ei saanut nukuttua kunnolla vähän erikoisessa majoituksessa ja itkeskeli haluavansa kotiin. En silti koe, että meillä lapsi kaikesta määräisi ja oltaisiin joku erityisperhe. Se vain on niin, että aika monessa asiassa sitä edetään ja eletään sen perheen pienimmän ehdoilla. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsettoman ihmisen näkökulmasta tuo saattaa näyttää tuollaiselta, mutta todennäköisesti elävät vain aika tavallista lapsiperhearkea.

Meidänkään kolmevuotias ei syö paljon muuta kuin pinaattilettuja hillolla, leipää ja yhtä tietynlaista lohikeittoa ja kyllä, mekin lähdettiin mökkireissulta pari päivää aiemmin kotiin, kun väsynyt lapsi kiukutteli, ei saanut nukuttua kunnolla vähän erikoisessa majoituksessa ja itkeskeli haluavansa kotiin. En silti koe, että meillä lapsi kaikesta määräisi ja oltaisiin joku erityisperhe. Se vain on niin, että aika monessa asiassa sitä edetään ja eletään sen perheen pienimmän ehdoilla. 

Onnittelut pikkutyrannista. Hänestä kasvaa varmasti vielä hyvä sosiopaatti. 🥰

Vierailija kirjoitti:

Lapsettoman ihmisen näkökulmasta tuo saattaa näyttää tuollaiselta, mutta todennäköisesti elävät vain aika tavallista lapsiperhearkea.

Meidänkään kolmevuotias ei syö paljon muuta kuin pinaattilettuja hillolla, leipää ja yhtä tietynlaista lohikeittoa ja kyllä, mekin lähdettiin mökkireissulta pari päivää aiemmin kotiin, kun väsynyt lapsi kiukutteli, ei saanut nukuttua kunnolla vähän erikoisessa majoituksessa ja itkeskeli haluavansa kotiin. En silti koe, että meillä lapsi kaikesta määräisi ja oltaisiin joku erityisperhe. Se vain on niin, että aika monessa asiassa sitä edetään ja eletään sen perheen pienimmän ehdoilla. 

En kyllä ole lapseton.

Minulla on 6v, 2v ja puolivuotias.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lapsettoman ihmisen näkökulmasta tuo saattaa näyttää tuollaiselta, mutta todennäköisesti elävät vain aika tavallista lapsiperhearkea.

Meidänkään kolmevuotias ei syö paljon muuta kuin pinaattilettuja hillolla, leipää ja yhtä tietynlaista lohikeittoa ja kyllä, mekin lähdettiin mökkireissulta pari päivää aiemmin kotiin, kun väsynyt lapsi kiukutteli, ei saanut nukuttua kunnolla vähän erikoisessa majoituksessa ja itkeskeli haluavansa kotiin. En silti koe, että meillä lapsi kaikesta määräisi ja oltaisiin joku erityisperhe. Se vain on niin, että aika monessa asiassa sitä edetään ja eletään sen perheen pienimmän ehdoilla. 

Ai kamala. :D

Oikeasti on kyllä surullista, jos aikuinen ei pärjää edes pikkulapselle. Vieläpä omalleen.

Lasun paikka. Kyllä tuostakin lapsesta kasvaa selväjärkisempi ihminen koneiston kasvattamana kuin idioottien.

Kuinka läheinen olet perheelle ja lapselle? Se on nimittäin se lähtökohta miten lähdet tarjoamaan apua. Lasun paikka tilanne ei ole vielä mielestäni, vaan perhe hyötyy paljon enemmän muiden antamasta tuesta. Onko lapsi päivähoidossa?

Mielestäni voisit ihan avoimesti puhua, että tarvisikohan lapsi vähän enemmän aikuisen luomia rajoja. Lasta ei voi pakottaa syömään, ja kyllä päivähoidossa ja neuvolassa niihin puututaan aikanaan. Jos et tiedä mistä syömisongelmat johtuvat etkä ole asiantuntija aiheessa, niin älä puutu siihen.

Sen sijaan tuohon voi kyllä puuttua, että lapsi päättää milloin lähdetään ja milloin ei. Siihen kannattaa ulkopuolisenakin sanoa ystävällisesti ja kannustavasti, että uskaltaisivat vain komentaa ja tarvittaessa kantaa lapsen pois tilanteesta.

Kannattaa muistaa, että jos et ole mikään vanhempien sydänystävä tai he eivät kovin avoimesti puhu asioistaan, niin lapsi saattaa olla jo tutkimuksissa. Kuvaamasi käytös ei ole normaalia eikä pelkästään kasvatuksesta johtuvaa. Jos lapsi on jo jonossa tutkimuksiin ja he saavat apua neuvolasta ym. niin sinun arvostelu kyllä vain ja ainoastaan pahentaa asiaa. Eli oikealla asenteella rohkaiset vanhempia asettamaan rajoja, etkä puutu sellaisiin asioihin mistä et oikeastaan tiedä mistä ne johtuvat.

Niin makaa kuin petaa.

Sitä saa mitä tilaa.

Och samma på svenska.

Näitä tapauksia on valitettavan paljon nykyään. Sitten ollaankin ihmeissään, kun lapsi aloittaa päivähoidon, missä on säännöt!

T. Perhepäivähoitaja

Jaaha. Taas näitä "tuttavan paheksujia, jotka tietää tasan mitä kaikkea "tuttavan" perheessä tapahtuu 24/7... Hohhoijaa. Get a life!

Minun vanhempani olivat vanhan kansan ihmisiä, jotka eivät lasten edessä pokkuroineet. Minun kohdallani he kuitenkin tekivät aivan ihmeellisiä myönnytyksiä ja järjestelyjä. Voin kuvitella, että moni ajatteli minun pompottavan heitä.

Näin jälkikäteen olen tajunnut, että varmaankin olin autismin kirjolla tai ainakin hyvin lähellä. Muistan itse sen tunteen, kun maailma pirstaloituu siitä, että leipäpala on leikattu väärin. Raivokohtaukseni ahdistivat minua kovasti, koska kunnioitin ja pelkäsin vanhempiani, mutta olin kyvytön hillitsemään itseäni.

Uskokaa tai älkää, minusta kasvoi ihan kunnon aikuinen. Ehkä juuri siksi, että minun oikuilleni annettiin jonkin verran periksi.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka läheinen olet perheelle ja lapselle? Se on nimittäin se lähtökohta miten lähdet tarjoamaan apua. Lasun paikka tilanne ei ole vielä mielestäni, vaan perhe hyötyy paljon enemmän muiden antamasta tuesta. Onko lapsi päivähoidossa?

Mielestäni voisit ihan avoimesti puhua, että tarvisikohan lapsi vähän enemmän aikuisen luomia rajoja. Lasta ei voi pakottaa syömään, ja kyllä päivähoidossa ja neuvolassa niihin puututaan aikanaan. Jos et tiedä mistä syömisongelmat johtuvat etkä ole asiantuntija aiheessa, niin älä puutu siihen.

Sen sijaan tuohon voi kyllä puuttua, että lapsi päättää milloin lähdetään ja milloin ei. Siihen kannattaa ulkopuolisenakin sanoa ystävällisesti ja kannustavasti, että uskaltaisivat vain komentaa ja tarvittaessa kantaa lapsen pois tilanteesta.

Kannattaa muistaa, että jos et ole mikään vanhempien sydänystävä tai he eivät kovin avoimesti puhu asioistaan, niin lapsi saattaa olla jo tutkimuksissa. Kuvaamasi käytös ei ole normaalia eikä pelkästään kasvatuksesta johtuvaa. Jos lapsi on jo jonossa tutkimuksiin ja he saavat apua neuvolasta ym. niin sinun arvostelu kyllä vain ja ainoastaan pahentaa asiaa. Eli oikealla asenteella rohkaiset vanhempia asettamaan rajoja, etkä puutu sellaisiin asioihin mistä et oikeastaan tiedä mistä ne johtuvat.

Vastauksesi kuvaa minusta tärkeää muutosta, joka saattaa myös osaltaan selittää tätä pikkutyranniongelmaa.

Kultaisella 70-luvulla vallinnut kohteliaisuuskulttuuri lähti siitä, että vieraat kunnioittavat kyläpaikkaa ja isäntäväki vieraitaan, ja kaikki kunnioittavat vierailemisen sääntöjä. Oli helppoa jokaisen ymmärtää, että lapset ovat mukana oppiakseen asioita, ja että he eivät ole päätähtiä siinä näytelmässä. Aikuiset juttelivat omiaan ja lapset kuuntelivat juttuja aikansa ja kirmasivat sitten omiaan, mutta häiritsemättä turhaan aikuisia.

Siihen aikaan lapsen kummallinen käytös olisi ollut siinä määrin selvästi huomiotaherättävä asia, että vierailla olisi itsestäänselvästi ollut tarve selittää sitä ja jos tutkimuksissa oltiin, siitä kerrottiin koska haluttiin lieventää isäntäväen taakkaa. Kaikille oli selvää, että poikkeamat normaalista ovat asioita, jotka vaativat toimenpiteitä tai vähintään selityksen.

Nykyinen hienotunteisuuskulttuuri lähtee siitä, että jokainen on oman elämänsä herkkä lumihiutale, ja esiinpistävien sakaroiden kummallisuuksiin ei sovi kiinnittää huomiota. Lapsia ei sovi ohjata isäntäväen eikä vieraiden itsensäkään, joten lapset ohjaavat showta, ja vanhemmat yrittävät jallittaa nämä kestämään edes sen aikaa, että ehditään jokunen sana vaihtamaan aikuisten kesken jatkuvien huomionhakujen välissä. Mutta mistäpä sitä keskusteltaisiinkaan, koska mitään ei sovi kysyä eikä mistään osata keskenään puhua, koska kaikki on yksityisasiaa. Loukkaantuvaisuus on hyve, koska se osoittaa tunteikkuutta, herkkyyttä ja suojelevuutta, eli hienoja asioita.

En kyllä voi sanoa, että nykyaika olisi parempi. Ihmisistä oikein väkisin tehdään itsekeskeisiä typeryksiä, ja kaikki sosiaalisen kanssakäymisen mahdollistama kulmien hiominen ja itsekeskeisyyden hillitseminen jää väliin. Sitten timanttiset lumihiutaleet haavoittavat kaikkea ja kaikkia ympärillään ihan aidosti, mutta siitäkään ei sovi puhua. Joten, kaikki vain ottavat etäisyyttä. Ja voivat huonosti kukin tahollaan, turvallisesti.

Vierailija kirjoitti:

Jaaha. Taas näitä "tuttavan paheksujia, jotka tietää tasan mitä kaikkea "tuttavan" perheessä tapahtuu 24/7... Hohhoijaa. Get a life!

Tämä!

Minun oli vaikea aikoinaan pitää omalle lapselle rajoja, koska olin niin masentunut ja tunsin siitäkin syyllisyyttä. Kun masennus parani ja lapsi kasvoi, aloin kasvattaa kunnolla. Nykyisen teinin kanssa on aikamoista vääntämistä välillä, mutta uskoo lopulta aikuisten olevan tosissaan. Vieraiden ihmisten kanssa osaa keskustella fiksusti ja omaa käytöstavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka läheinen olet perheelle ja lapselle? Se on nimittäin se lähtökohta miten lähdet tarjoamaan apua. Lasun paikka tilanne ei ole vielä mielestäni, vaan perhe hyötyy paljon enemmän muiden antamasta tuesta. Onko lapsi päivähoidossa?

Mielestäni voisit ihan avoimesti puhua, että tarvisikohan lapsi vähän enemmän aikuisen luomia rajoja. Lasta ei voi pakottaa syömään, ja kyllä päivähoidossa ja neuvolassa niihin puututaan aikanaan. Jos et tiedä mistä syömisongelmat johtuvat etkä ole asiantuntija aiheessa, niin älä puutu siihen.

Sen sijaan tuohon voi kyllä puuttua, että lapsi päättää milloin lähdetään ja milloin ei. Siihen kannattaa ulkopuolisenakin sanoa ystävällisesti ja kannustavasti, että uskaltaisivat vain komentaa ja tarvittaessa kantaa lapsen pois tilanteesta.

Kannattaa muistaa, että jos et ole mikään vanhempien sydänystävä tai he eivät kovin avoimesti puhu asioistaan, niin lapsi saattaa olla jo tutkimuksissa. Kuvaamasi käytös ei ole normaalia eikä pelkästään kasvatuksesta johtuvaa. Jos lapsi on jo jonossa tutkimuksiin ja he saavat apua neuvolasta ym. niin sinun arvostelu kyllä vain ja ainoastaan pahentaa asiaa. Eli oikealla asenteella rohkaiset vanhempia asettamaan rajoja, etkä puutu sellaisiin asioihin mistä et oikeastaan tiedä mistä ne johtuvat.

Vastauksesi kuvaa minusta tärkeää muutosta, joka saattaa myös osaltaan selittää tätä pikkutyranniongelmaa.

Kultaisella 70-luvulla vallinnut kohteliaisuuskulttuuri lähti siitä, että vieraat kunnioittavat kyläpaikkaa ja isäntäväki vieraitaan, ja kaikki kunnioittavat vierailemisen sääntöjä. Oli helppoa jokaisen ymmärtää, että lapset ovat mukana oppiakseen asioita, ja että he eivät ole päätähtiä siinä näytelmässä. Aikuiset juttelivat omiaan ja lapset kuuntelivat juttuja aikansa ja kirmasivat sitten omiaan, mutta häiritsemättä turhaan aikuisia.

Siihen aikaan lapsen kummallinen käytös olisi ollut siinä määrin selvästi huomiotaherättävä asia, että vierailla olisi itsestäänselvästi ollut tarve selittää sitä ja jos tutkimuksissa oltiin, siitä kerrottiin koska haluttiin lieventää isäntäväen taakkaa. Kaikille oli selvää, että poikkeamat normaalista ovat asioita, jotka vaativat toimenpiteitä tai vähintään selityksen.

Nykyinen hienotunteisuuskulttuuri lähtee siitä, että jokainen on oman elämänsä herkkä lumihiutale, ja esiinpistävien sakaroiden kummallisuuksiin ei sovi kiinnittää huomiota. Lapsia ei sovi ohjata isäntäväen eikä vieraiden itsensäkään, joten lapset ohjaavat showta, ja vanhemmat yrittävät jallittaa nämä kestämään edes sen aikaa, että ehditään jokunen sana vaihtamaan aikuisten kesken jatkuvien huomionhakujen välissä. Mutta mistäpä sitä keskusteltaisiinkaan, koska mitään ei sovi kysyä eikä mistään osata keskenään puhua, koska kaikki on yksityisasiaa. Loukkaantuvaisuus on hyve, koska se osoittaa tunteikkuutta, herkkyyttä ja suojelevuutta, eli hienoja asioita.

En kyllä voi sanoa, että nykyaika olisi parempi. Ihmisistä oikein väkisin tehdään itsekeskeisiä typeryksiä, ja kaikki sosiaalisen kanssakäymisen mahdollistama kulmien hiominen ja itsekeskeisyyden hillitseminen jää väliin. Sitten timanttiset lumihiutaleet haavoittavat kaikkea ja kaikkia ympärillään ihan aidosti, mutta siitäkään ei sovi puhua. Joten, kaikki vain ottavat etäisyyttä. Ja voivat huonosti kukin tahollaan, turvallisesti.

No minä itse olen esimerkiksi ihan komentanut ystävän lasta, ja ystäväni on tästä loukkaantunut. En ole myöskään antanut vieraiden pyörittää showta kotonani.

Pointtini oli, että jos lapsi syö 3-vuotiaana vauvanruokaa, niin taustalla on kyllä muitakin ongelmia kuin kasvatuksellisia, ja niistä on parempi pitää suunsa kiinni.

En usko että ennenkään kovin herkästi opastettiin toisia vanhempia miten heidän pitäisi lapsensa kasvattaa. Sen sijaan lapsia kyllä komennettiin muidenkin aikuisten toimesta, ja tämä on suurin muutos nykyään. Tällaiselle perheelle voi aivan hyvin sanoa, että nyt on aika lähteä, ja ehkä *Pertin voisi ihan komentaa pukemaan tai kantaa sylissä pois. Mutta en mä lähtisi opastamaan miten saada lapsi sietämään imurin ääntä tai syömään ruokansa. Ne ovat niitä asioita, missä aikuisen pitää yksinkertaisesti tietää, että tässä menee raja kuinka paljon perheen ja kasvatus ja vaikeudet minulle kuuluvat.

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani olivat vanhan kansan ihmisiä, jotka eivät lasten edessä pokkuroineet. Minun kohdallani he kuitenkin tekivät aivan ihmeellisiä myönnytyksiä ja järjestelyjä. Voin kuvitella, että moni ajatteli minun pompottavan heitä.

Näin jälkikäteen olen tajunnut, että varmaankin olin autismin kirjolla tai ainakin hyvin lähellä. Muistan itse sen tunteen, kun maailma pirstaloituu siitä, että leipäpala on leikattu väärin. Raivokohtaukseni ahdistivat minua kovasti, koska kunnioitin ja pelkäsin vanhempiani, mutta olin kyvytön hillitsemään itseäni.

Uskokaa tai älkää, minusta kasvoi ihan kunnon aikuinen. Ehkä juuri siksi, että minun oikuilleni annettiin jonkin verran periksi.

Mutta nimenomaan nykymaailmassa olisit saattanut jäädä ilman apua, koska kukaan ei tajuaisi yleisessä melskeessä tilannettasi. Nimenomaan lapsille pokkuroimattomuus on mahdollistanut sen, että normaalisti käyttäytyvien keskeltä pistit silmään kuin puolukka mustikkaämpärissä, ja vanhempasi tajusivat erikoislaatusi. Ja osasivat joustaa, koska kutakuinkin kaikki ihmiset siihen aikaan oli kasvatettu joustamaan kun tilanne sitä vaati.

Auktoriteettivammaisten kuvaamana menneet ajat ovat olleet pelkkää kauhua ja kidutusta. Sitäkin on ollut, mutta se ei ole lainkaan koko totuus, ja ikävimpien tyyppien ympärillä oli normaaleja ihmisiä ottamassa koppia ja osoittamassa myötätuntoa niille, jotka kusipäiden jalkoihin jäivät. Eli ihmisillä oli laajempi vertailuasteikko arvioida asioita.

Mieti mitä tapahtuu jos teet lasun.

Jos vanhemmat on tuossa jamassa, heillä on joku syy miksei pidä kuria. Eivät tietenkään myönnä sitä ulospäin. Todennäköisesti ääni/väkivaltaisuus joka lapsesta lähtee kun he ovat yrittäneet kieltää lasta. Eli sano vanhemmille että hankkikaa kuulosuojaimet ja lapselle turvallinen huone, joita voivat käyttää taaperon totuttelussa mielipahaan.

Jos haluat että lapselta viedään hänelle tutut vanhemmat 3-vuotiaana pelkän käytösongelman takia, niin soita lasuun.

Vierailija kirjoitti:

Jos tuo on totta niin nimetön lasu. Voit toki tehdä nimelläkin jos se on sinulle ok.

Tiedän yhden perheen, jossa eskarilainen päätti kaikki. Olivat perheeni luona kylässä kutsuttuna ja kun kello läheni kahdeksaa, sanoin että nyt on aika toivottaa heipat kun meidän perheessä alkaa iltarutiinit. Heidän eskarityttö sanoi, että haluaa jäädä ja vanhemmat hymisivät vieressä että joo sitten me jäädään. Hetken ihmettelin huuli pyöreänä mutta sanoin että nyt on vierailuaika loppunut. Vanhemmat sanoivat, että odotetaan sen verran että lapsi on valmis lähtemään. Jouduin lähestulkoon potkimaan heidät pois ja lapsi veti kamalat raivarit, huusi ja kiroili minulle törkeästi, heitteli tavaroita jne. Tuon jälkeen omat lapseni eivät enää halunneet kutsua tuota tyttöä meille leikkimään. Jälkikäteen harmittaa, etten heti tehnyt lasua, tosin se tehtiin ilmeisesti myöhemmin koulun toimesta. Näin ymmärsin lapsen äidin fb-päivityksestä.

Kuulostaa kyllä siltä että lapsella on joku nepsytausta/ tunne-elämän häikkä, ja vanhemmat siksi neuvottomia koska tuollaisen lapsen kasvatus vaatii yleensä vahvaa tukea. Eli siis lapsi todellakin voi saada esim. isoja raivokohtauksia, vaikka vanhemmat olisi yrittäneet kasvattaa ihan normaalisti. Vanhemmat varmaan tiesi mitä lähdöstä seuraa, häpesivät, ja toivoivat että lapsi lähtee nätisti kun ei hoputeta.

Vaikeita juttuja kaikille osapuolille, ja toki se nyt vaan pitää lähteä kun aika on. Hyvä että he ovat saaneet apua sittemmin, valitettavaa että näihin ei usein edes perhe saa apua, kuin vasta sitten kun koulussa tosiaan esim. ope ei pärjää. Sit vasta otetaan tosissaan ja pääsee tutkimuksiin jne.

T. Nepsylapsen äiti

Vierailija kirjoitti:

Lapsettoman ihmisen näkökulmasta tuo saattaa näyttää tuollaiselta, mutta todennäköisesti elävät vain aika tavallista lapsiperhearkea.

Meidänkään kolmevuotias ei syö paljon muuta kuin pinaattilettuja hillolla, leipää ja yhtä tietynlaista lohikeittoa ja kyllä, mekin lähdettiin mökkireissulta pari päivää aiemmin kotiin, kun väsynyt lapsi kiukutteli, ei saanut nukuttua kunnolla vähän erikoisessa majoituksessa ja itkeskeli haluavansa kotiin. En silti koe, että meillä lapsi kaikesta määräisi ja oltaisiin joku erityisperhe. Se vain on niin, että aika monessa asiassa sitä edetään ja eletään sen perheen pienimmän ehdoilla. 

Joissain asioissa voi hyvin antaa periksi, mutta ei todellakaan kaikissa. Minusta tuo, että lähdetään pois mökkireissulta kolmivuotiaan mieliksi, on jo liikaa. Jos ei saa nukuttua kunnolla "vähän erikoisessa majoituksessa", niin mitä tapahtuu kun eteen tulee vähän enemmän erikoinen majoitus? Lapsi ei sopeudu, koska "ei ole tottunut". Miten se lapsi tottuu? Sillä että lempeästi, mutta määrätietoisesti kerrotaan, että nyt yövytään muutama yö täällä, ja sitten pääset kotiin. Kyllä sitä lasta jossain vaiheessa alkaa nukuttaa, ja kun herää, huomaa, että hups, eihän tässä käynytkään mitään ihmeellistä. 

Varmaankin olette jo hakeneet apua tuohon ruokaongelmaan? Muuten jää aika yksipuoliseksi ravinto. 

Kyllä minäkin olen monta kertaa mm. kotiin mennessä peruuttanut takaisin ulos kun 3v. lapsi haluaa että soitan ovikelloa ja hän voi avata (on juuri oppinut oven avaamisen) ja saa itkupotkuraivarit jos ei ehdi avata. Se kun ei ole mulle mikään iso vaiva ja hauska katsoa sitä avaamisen riemua.

Mutta kun lapsi ei suostu pukemaan housuja ulos, tai menemään päiväkotiin, selitän, miksi näin pitää tehdä ja ilmoitan sen jälkeen vastusteluihin tiukasti, että näin se vaan on, tästä ei keskustella. Sitten kiinnitetään huomio muihin asioihin tai jos ei onnistu, vaikka kannetaan se lapsi päiväkotiin. Pari päivän päästä lapsi on jo aivan tyytyväinen päiväkodissa ja housut jalassa. Ja myöntää itsekin olleensa vähän hassu kiukutellessaan. 

Lapsi on jo oppinut milloin olen tosissani ja järkkymätön, eikä niin usein viitsi alkaa draamailemaan asioista joihin ei voi vaikuttaa.