Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies kieltäytyy vanhempainilloista - ja puhuu epäloogisesti
17.09.2013 |
Meillä kaksi päiväkoti-ikäistä lasta ja sanoin miehelle, että mene sinä tänä vuonna päiväkodin vanhempain iltaan kun minä olen ollut aiemmin. Mies sanoi, että hän ei tule sellaisiin menemään, minä saan jatkossakin aina käydä nuo tuollaiset päiväkodin ja koulun jutut. Häntä alkaa ahdistaa niin paljon jos pitää puhua jotain, tulee heikotusta ja pyörryttää, esiintymispelko niin kova jos pitää esittäytyä. Totesi, että näitä tällaisia tulee olemajaan paljon meidän perheessä lasten myötä, tärkeää että hänkin osallistuu ja alkaa harjoitella tuollaisia tilanteita. Suuttui, että esiintymisjännitystä ei pysty poistamaan, sä et tiedä asiasta yhtään mitään, se jos on luonteessa niin on ja älä tule mua neuvomaan siinä! Jankutti pitkään että sitä ei voi poistaa. Jatkoin vielä vaan asiasta ja hyvin rauhallisesti, että kyllä esiintymisjännitystä voi harjoitella, mutta vaatii paljon työtä ja halua, mies sitten suuttuneena että "no ei ole mulla ollut mahdollisuuksia kehittää sitä, missäs olisin kehittäny, ei mun työssäni tarvita mitään sellaista!". Niin. Nyt sitten käänsi kelkan ja alkoi perustella, että hän kun ei ole joutunut kehittämään - hetki sitten vielä kielsi, että sitä edes pystyisi kehittämään. Sanoin, että niin nimen omaan, et ole laittanut itseäsi niihin tilanteisiin etkä harjoitellut, tätähän juuri sanoin. Mies jo ehti haukkua että olen ihme jankuttaja kun en ymmärrä asioita.
Mua uuvuttaa tuon miehen epäloogisuus ja ailahtelevuus. Kiihtoutuu, vaikka itse puhuu ensin toista ja sitten hyppää asiassa eri kantaan, eikä itse tajua puhuneensa mitenkään oudosti. Ja minä saan syyt niskoille. Suututtaa tässä myös, että ottaa kaikessa asenteen ettei pysty kehittämään omaa toimintaansa. Kuten nyt sitten päättänyt, ettie lasten vanhempainilloissa käy, kun ei vaan ole hänen juttunsa. Pitäisihän sitä aikuisen kantaa vastuuta ja huolehtia näistäkin, eikä vaan luovuttaa. Siinähän saisi sitä harjoitusa, eipä nuo vanhempainillat kovin isoja esiintymistilanteita ole. Mutta nyt sitten nekin kokonaan minun kontollani.
Kommentit (29)
#21 tarkennus...
Eli elän kyllä muuten ihan normaalia sosiaalista elämää, mutta kun tuntee itsensä ja sairautensa niin tiettyjä asioita varoo enemmän. Joku voi pitää hulluna :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse yritän pyörittää arkea samanlaisen miehen kanssa. Tosin hän tiedostaa itsekin että hänellä on ongelmia, käy terapiassa ja syö lääkkeitä, mutta ihan samaa meilläkin.
Taustat miehelläni on helvetillinen äitisuhde, masennustaipumus, paniikkihäiriö ja 5 muuta diagnoosia joita en edes muista. Mieti hetki millainen miehesi suhtautuminen äitiinsä on ja millainen tämä äiti on. Anoppini on erittäin epälooginen puheissaan ja saattaa yllättäen alkaa haukkumaan että mieheni hakkaa minua vaikka tietää että olen yhden seurustelusuhteen lopettanut siihen kun poikaystäväni yritti lyödä (yritykseksi jäi eikä toiste yrittänyt, oppi ettei minua fyysisesti pysty voittamaan). Ja seuraavaan hengenvetoon julistaa että on maailman paras äiti ja kasvattanut lapsensa todella hyvin (puolisoitaan pahoinpiteleviksi?!?) ja vaatii pojaltaan kiittelyä että on saanut jotain syömistä joskus ja vaatteet päällensä. Ei ihme että anoppini kaikilla lapsilla on
erinnäisiä oireiluja ja epävarmuutta.
Ja kaikki tämä heijastuu sitten mieheni parisuhteisiin, aikaisemmat suhteet ovat kaatuneet aina tähän samaan ongelmaan, jos nainen huomauttaa jotain, mies alkaa puolustautua äidilleen eikä pysty erottamaan että kyseessä on aivan eri henkilö. Vahva käyttäytymismalli jäänyt päälle. Ja ne puolustautumiset ovat aivan yhtä epäloogisia kuin mitä äitinsä syytökset tai itsekehut.
Suoraan sanoen en usko että tuo oma mieheni ikinä tulee tuosta miksikään muuttumaan. Hänellä on aivan liian paljon ongelmia. Se mihin sinun on nyt keskityttävä on lapsesi, ettei ongelmakäyttäytyminen siirry heille. Ole lapsille mahdollisimman looginen ja selitä asioita. Ja rakasta kaikkia ehdoitta, myös sitä miestäsi.
Paniikkikohtauksesta voin sen verran kertoa omaa kokemustani, että minulla yksinkertaisesti aivot lakkasivat toimimasta eikä mitään muistikuvaa parista minuutista, jolloin kuitenkin ihan omin jaloin jatkoin kävelyä, tosin ystäväni kädestä pitäen. Lievempänä kohtaus aiheuttaa ajatusten kehän, ja minun pitää keskittyä todella paljon että pystyn puhumaan järkevästi. Minun paniikihäiriöni on vain erittäin kapea-alainen, tyyliin vain punaisia ja keltaisia palloja sisältävät kravaatit laukaisevat sen, eli todella harvoin päätyy laukaisevan tekijän kanssa tekemisiin, mutta olen kuitenkin "päässyt kokeilemaan" miltä se paniikkikohtaus tuntuu ja miten aivot menettävät toimintakykynsä. Mutta myönnän, ei se tietoisuus auta jaksamaan kun toinen on siinä tilassa sadannen kerran kuukauden aikana. =(
Jos ongelmia on äitisuhteessa, miehelle pitäisi melkein saada mies terapeutiksi, perhetyöntekijäksi tai parisuhdeterapeuksi, nainen saattaa laukaista miehessä samat reaktiot kuin vaimo ja silloin on turha haaveillakaan että mies saisi apua. Mistä me löydettäisiin Sinkkonen meille aikuisille?
Sori ap mutta olet tainnut päätyä naimisiin lapsellisen ja vaikean ihmisen kanssa. Parisuhteessa on välttämätöntä selvittää asiat puhumalla ja koska miehesi kanssa ei pysty puhumaan kanssasi, niin entäs sitten kun tulee jokin vakavampi ongelma kuin vanhempainilta?
[quote author="Vierailija" time="17.09.2013 klo 22:54"]
Älä ole turhan ankara itsellesikään. Hyvä, että mietit asiaa lastesi kannalta, mutta älä hae syyllistä vain itsestäsi.
Minunkin kohtaamassani tapauksessa piirre liittyi varmaan syvään epävarmuuteen. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko taustalla voinut olla myös jonkinlaisia, miten sen nyt sanoisi, no, jonkinlaisia narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä. En osaa sanoa, kulkevatko epävarmuus ja em. persoonallisuushäiriö käsi kädessä, mutta siltä minusta tuntui / tuntuu. Mietin kuitenkin melko pian eromme jälkeen, että jos ko. mieheen tutustuisi ja häntä tapaisi vain hetkittäin, hänestä saisi todennäköisimmin miellyttävän, mukavan ja leppoisankin kuvan. Kotona tilanne oli kuitenkin toinen.
En millään muotoa halua maalata piruja parisuhteeseenne ja tehdä mahdollisesta "kevyestä" ongelmasta sen syvempää eli en todellakaan tarkoita, että miehelläsi olisi mitään persoonallisuushäiriötä. Jos sinä kärist tilanteesta ja mietit, miten lapsesi tilanteen näkevät, olisiko sinun mahdollista hakea keskusteluapua jostain? Saisit kuuntelevan korvan ja mahdollisesti ulkopuolista, puolueetonta näkemystä. Olisiko esim. perheneuvolan palveluita saatavilla? Jos miehesi ongelma kumpuaakin epävarmuudesta ja sattuisit saamaan hänet joskus mukaasi (voit hyvin mennä lähtökohtaisesti yksin), voisi hänkin havahtua ongelmaansa, joka vaikuttaa ilmeisesti melko syvästi sinun hyvinvointiisi ja parisuhteeseenne.
Mielestäni olet rohkea, kun jaksat pohdiskella asiaa. Tuollainen käytös puolisolta nakertaa itseluottamusta! Tuollaista käytöstä ei tarvitse mielestäni kuitenkaan hyväksyä. Uskon ja toivon, että rohkeutesi avulla löydät rakentavan ratkaisun eteenpäin!
10 jne
[/quote]
Tässä on niin naulan kantaan! En minä "yhdestä vanhempainillasta" tällaista ongelmaa repisikään, vaan asiaan liittyy syvempikin puoli. Ei ole ensimmäinen kerta, kuin mies vaan vetäytyy ja jättää vastuun tuosta noin vaan. Todellakin olen sitä mieltä, että tähän liittyy syvempi epävarmuus itsestään ja tuo olipa jännä kun kirjoitit tuosta narsistisuudesta. Mies nimittäin ajattelee kaiken niin minälähtöisesti, kaikki on aina ulkopuolisista johtuvaa eikä käsitä, että hän itsekin voi vaikuttaa asioihin. Myös suhteessa lapsiin heittäytyy jotenkin ulkopuoliseksi ja aidosti huolehtii omat asiat paljon paremmin kuin lapsiin liittyvät. Saattaa tehdä itselleen hyvät iltapalat ja kun lapsi haluaa, kivahtaa että älä tule isin leipiä ottamaan tai suuttuu että miksi lapset ovat syöneet hänen rahkansa! Riitelyissä ei osaa pysyä aikuisena. Näen hänet herkästi arkana pelokkaana, uhmakkaana pikkupoikana, kuin nurkkaa ajettuna. Muistan, kun synnytyksen jälkeen kysyin oliko hänestä vaikea katsoa sitä (mulle synnytys oli todella tuskainen) niin totesi ihan ihmeissään että no ei mitään, ihan hyvin hänellä siellä meni, on hän nähnyt kissanpentujenkin synnytyksen aiemmin. Odotin, että sanoisi että olihan se raskasta nähdä toisen ihmisen kärsivän eikä voinut itse auttaa... joku mies tainnut kokea niinkin. Ei tullut mun miehelle mieleenkään sellainen ;) On välillä vaikeaa rakastaa ehdoitta, olen kuitenkin niin itsevarma etten hyväksy toiselta mitä vaan vaan odotan tasapuolisuutta ja jakamista, ja samalla tunnen, ettei tässä suhteessa se koskaan onnistu.
Hänellä vihainen alkoholisti-isä lapsuudessaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei taas ap (jos bongaat vielä keskustelun),
minua jäi mietityttämään tuo 23:sen teksti. Se kolahti. Rakastaa ehdoitta kuulostaa hyvältä. Kuitenkin mietin, että jos itse olisin rakastanut ehdoitta noin käyttäytyvää kumppania, olisin vaarantanut oman mielenterveyteni. Vertaisiaan ei mielestäni voi rakastaa täysin ehdoitta. Aikuinen ihminen on vastuussa myös omasta hyvinvoinnistaan ja jos se vaarantuu toisen käytöksen vuoksi, pitää tilannetta miettiä uudelleen.
Rakastaminen ehdoitta on mielestäni kaunis, kunnioitettava ja erinomainen periaate. Käytännössä sitä pitää voida koetella em. tapauksissa.
t. 10 jne.
Mä olen samanlainen kuin sun miehesi (siis jännittäjä ja ahdistuja). Ne tilanteet voi olla oikeasti todella hirveitä, joten en väkipakolla olisi tunkemassa vanhempainiltoihin ainakaan yksin. Tietysti jos on oikeesti vaikea saada järjestymään niin olisi hyvä, että mies menisi. Voi siis olla tosi iso kynnys, vaikka vaikuttaisi jotenkin viitsimättömyydeltä..
Paras juttu olisi jos voisitte mennä yhdessä, jolloin mieskin voisi rauhassa opetella kuvion niin että olet tukena. Ehkä uskaltautuisi seuraavalla kerralla yksinkin.
25: Kyllä muuten meidän päiväkodin ekassa vanhempainillassa esittäydyttiin jokainen vuorollamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä ei selvästikään moni tajua, mitä jännittäminen voi olla. Itse olen jo päälle 50 eikä jännittäminen esim. tuollaisissa esittelytilanteissa ole mihinkään hävinnyt. Propralin avulla saan juuri ja juuri nimeni sanottua, mutta mihinkään ryhmätöihin en vanhempainilloissa kykene. Jos sellaisia opet järjestäää, niin livahdan heti ulos.
Alue: Aihe vapaa
No itse sairastan paniikkihäiriötä ja juu, varuiksi otin puolikkaan rauhottavan jopa ennen vanhempainiltaa. Meillä on siellä esittelyt sun muut, ja jännitys voi iskeä juuri ihan mitättömissäkin tilanteissa. Mutta näitä iltoja on meidän koululla vain kerran vuoteen joten toki hoidan ne itse enkä vaivaa exää omilla ongelmillani. Tuntuisi silti pahalta jos joku läheinen kokisi ns. vaivani kovin hankalaksi ja työlääksi.