Ovatko muut huomanneet saman? Toiseen lapseen en saa yhteyttä niin kuin esikoiseen.

Ei se tunneside kehity ihan heti läheskään kaikilla. Annahan ajan kulua ja vauvan kasvaessa tilanne varmasti muuttuu.

Tuntuu että tästä toisesta lapsesta on osannut nauttia ihan erinlailla. Imetys onnistui ja muutenkin tuntuu että vauva (tai minä itse) on enemmän läsnä.

Ihanaa aikaa tämä vauva-aika! (esikoisesta en sanonut samaa, vaikkei mitään suuria ongelmiakaan ollut)

kuopus taas on selvästi äidin tyttö. Esikoisen syntymän jälkeen sairastettu paha masennus vaikutti todennäköisesti siihen siteen syntymiseen. Läheisyyden ja luotamuksen kehittyminen varmaankin häiriytyi tuolloin. Kuopuksen kanssa osasin varautua hormonimyrskyihin ja söin puoli vuotta mielialalääkkeitä heti synnytyksestä alkaen. En kokenut itseäni väsyneeksi enkä masentuneeksi ja meidän välimme ovat todella tiiviit.

Esikoisen kanssa olin kahdestaan enemmän, mutta toisesta tuli oikein äidin kullanmurunen. Vieläkin tämä on havaittavissa, vaikka namä ykkönen ja kakkonen jo koulussa. Tokalle otin aikaa esim yösyötön jälkeen tuhisteltiin yhdessä. Lopetin sen kuitenkin parin kolme kuukauden ikäisenä, kun yösyötöt vähän jo harvenivat ja en halunnut opettaa lasta yökukkujaksi. Joten otin sitä aikaa sitten ihan milloin vaan sille kuopukselle.

Esikoinen on ehkä luonteeltaankin etäisempi, ei esim. viihdy sylissä yhtä lailla kuin kuopus. Kuopus taas on hyvin sosiaalinen ja luonteeltaan enemmän " ihmisihminen" .

Itsellä oli vaikeampi saada läheinen kontakti tyttöön kuin poikaan

vähän omissa maailmoissaan. Kuopus kömpii syliin aina kun on murheita, esikoinen vain ollessaan todella kipeä.

Onneksi työkaverini oli kertonut, että se ei ollutkaan hänellä rakkautta ensisilmäyksellä kuten ekan kanssa. Ja juuri niin kävi minullekkin, mutta se ei huolestuttanut eikä masentanut, kun tiesin ettei se ole mitään outoa.



Tein asian eteen töitä pidin paljon sylissä ja jätin esikoisen enemmän isänsä hoidettavaksi, kyllä se sieltä puhkesi kukkaan.



Edelleen kun ovat jo koululaisia, huomaan että rippuen missä mennään niin saatan tuntea himpun verran syyllisyyttä siitä että epäilen suosivani jompaa kumpaa enemmän, tällöin otan vähän ekstra huomioon sitä toista.

Molemmat poikia, mutta esikoinen ei ole koskaan ollut mikään kainaloinen kun taas kuopus on ihan äidin poika ja tykännyt aina läheisyydestä. Olisinkohan itse vaikuttanut asiaan, esikoista hellin liikaa ja kuopusta liian vähän ja siksi hän kaipaa hellyyttä ja on äidin kullanmuru.