Rakastatko itseäsi?

Kyllä, mutta on kohtia joita haluaisin muokata, mutta en vain saa aikaiseksi.

t: mies.

Rakastan kyllä ja tämä ketju sai minut lopulta oikeasti tajuamaan sen: http://www.vauva.fi/keskustelu/3850796/ketju/jokaiselle_naiselle_opettele_nakemaan_kauneutesi :)

Rakastan, mutta koen kyllä silti samoja tunteita kuin sinä ap. Eihän se rakkaus omaa perhettäkään kohtaan ole semmoista tasaista menoa vaan välillä rakkaudesta huolimatta miehen käytös vituttaa, lasten metelöinti ja sotkeminen ärsyttää ja koko perhe rasittaa. Samoin se on itsen kanssa, välillä olen tyytyväisempi itseeni ja välillä soimaan itseäni kaikesta maan ja taivaan välillä.

Kiitos 3! Mielenkiintoinen linkki. Välillä on hyviä päiviä jolloin kaikki tuntuu olevan ok, mutta välillä taas ei. Haluan nimittäin niinku oikeasti Rakastaa itseäni enkä vaan tykätä. Täytyypä tehä noita harjoituksia vaikka aika kornilta kyllä tuntuu hokea itselle miten kaunis oon :) Mutta, olen valmis kokeilemaan ihan mitä vaan!/AP

Kyllä rakastan. En ole aina rakastanut. Terapia auttoi :)

Lähinnä vain siedän itseäni. Hassua, että muilla usein syy omaan itseinhoon on esim. oma käytös, tai lipeämiset esim. lihominen, huutaminen, pahantuulisuus, ilkeys, omat ikävät motiivit jne.

Minä taas olen hyväntahtoinen, kiltti. En osaa rakastaa itseäni. Jään töissäkin aina ulkopuoliseksi, kaikki sanovat, että olen mukava ja huomaavainen, mutta silti kukaan ei koskaan aidosti tykkää minusta. Inhoan itseäni. Olen ruma, lihava, tyhmä, huono itsetuntoinen. Haluaisin olla aivan erilainen ihminen, kuin olen. Kukaan ei arvosta minua, lukuun ottamatta perhettäni ja sukulaisiani. Mieheni sanoo, että minulla on kultaisin sydän ketä tuntee. Arvostaa minun epäitsekkyyttäni, ahkeruuttani, kiltteyttäni ja hyväntahtoisuuttani. Mutta eipä näillä spekseillä juuri tässä maailmassa pärjää. Lapset nyt rakastaa ja mies rakastaa.

Sosiaalisessa elämässä ja töissä olen aina se ulkopuolinen. Vaikka otan kontaktia ja ihmiset pitävät minua mukavana niin olen se, joka jää aina ulkopuolelle. Jotenkin aina ne sosiaaliset suhteet menevät niin, että ketään ei kiinnosta minun elämäni tai juttuni, mutta kelpaan kuuntelijaksi ja seuraneidiksi niin kauan kuin jutellaan toisen osapuolen elämästä; matkoista, lapsista, uusista hankinnoista jne. 

Toisaalta ymmärrän, että olen rakkauden arvoinen (uskon Jumalaan) mutta toisaalta inhoan ulkonäköäni, tyhmyyttäni (oikeasti olen tyhmä), lihavuuttani, ja sitä, että kait olen sellainen, jonka seura ei vaan kiinnosta 99% ihmisistä. Töissä saan halutessani mm. ihmiset nauramaan jutuillrni, mutta silti en ole päässyt sisään aidosti työyhteisöön. Virkistyspäivinä jään aina yksin. Toisaalta samat ihmiset ovat todella kiinnostuneita yksityiselämästäni, ja haluavat aina kysellä kaikkea, varsinki jotakin itselleni epämieluisaa tapahtumaa. En kylläkään kerro kaikkea itsestäni, yritän suojella sillä tavalla itseäni. Mm. asuntokauppojani on arvosteltu töissä jne.

Rakkaus on vain panemista ja itserakkaus masturbointia. 

Mielestäni rakastan, mutta koen, että kukaan muu ei sitten rakastakkaan ( lapsi tietenkin rakasta tarviten).

Välillä tuntuu, että juuri se, että kaikesta huolimatta välitän ja arvostan itseäni saa jotkut ihmiset kimppuuni. En pidä itseäni täydellisenä, mutta en pidä ketään toistakaan.