Lue keskustelun säännöt.
Huudatko lapsellesi?
07.09.2013 |
Apinalaumassa kovimmin ja vihaisimmin huutava on se jonka tahtoon muut väkivallan pelossa alistuvat, mutta suomalaiset saisivat pikku hiljaa opetella irti siitä tavasta. Varsinkin perheessä.
Kommentit (13)
Huudan. Minulla on teini-ikäinen. Kun lapsi oli pieni, huusin harvoin. Apinalaumaa aletaan muistuttamaan sitä enemmän, mitä tyhmemmät temput pikkuapinoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En huuda, koska olen ihan samaa mieltä tämän tutkimuksen kanssa. Huutamalla ei saa lasta tottelemaan yhtään sen paremmin, vaan kova kui aiheuttaa kunnioituksen puutetta ja valhetelua. Solvaaminen ja huutaminen on todellakin verrattavissa lyömiseen.
En huuda kenellekään. En pysty. Tunnen huutaessani oloni niin naurettavaksi etten voi jatkaa. Ja varsinkin pienelle lapselle huutaminen on jotenkin niin ala-arvoista etten voi ajatellakaan, ja täysin hyödytöntä. Arvostan rauhallisuutta ja itsehillintää.
kyllä huudan ja aika moni äippä kaveri huutaa kans. Vaikka tietää etttei siitä oo hyötyä ym. mut ku hermo menee lasten sekoiluihin ni aika vaikeeta koittaa hillitä vaikka monet kerrat onnistuukin hillitsemään. Ihmettelen mistä näitä pyhimyksiä oikein riittää tänne palstalle ku päiväkodeissaki aina näkee et siel pihal ollaa niin kärsivällistä mut heti ku portti sulkeutunu ni auton luona karjutaan et nonii autoon siitä, lopeta pelleily jne... ihme kulissia.
En tietenkää huuda, eikä mieheni katso koskaan pornoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.09.2013 klo 09:13"]
Ihmettelen mistä näitä pyhimyksiä oikein riittää tänne palstalle ... ihme kulissia.
[/quote]
En pidä itseäni pyhimyksenä vaikken huudakaan. Eikä ole myöskään kulissia. Se on ihan mun luonteessa, että inhoan huutamista ja kontrollin menetystä. En ole eläessäni huutanut kuin ehkä viisi kertaa, ja niitäkin kadun. En huuda miehelleni enkä kenellekään. Se ei vain sovi mun suuhun enkä osaa huutaa. Jos suutun, olen hiljaa tai puhun kylmällä ja tiukalla äänellä, mutta en huuda. Minkä mä luonteelleni voin, ihan samalla tavalla kuin sinä et voi olla joskus huutamatta, minä en voi sille mitään etten halua huutaa.
Huudan ja paljon. Ollaan muutenkin kovaäänistä porukkaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huudan, enkä ole asiasta mitenkään ylpeä. Ja vaikka se ehkä ei periaatteessa auta, niin käytännössä se kuitenkin useimmiten auttaa. Sillä saa näppärästi riidat poikki ja asioihin vauhtia. Kotiäitiaikana en juurikaan huutanut, koska ei meillä ollut kiirettä eikä stressiä. Nykyään huudan joka arkiaamu klo 7.15 jos lapset temppuilevat. Ja kyllähän he temppuilevat...
[quote author="Vierailija" time="07.09.2013 klo 09:31"]
[quote author="Vierailija" time="07.09.2013 klo 09:13"]
Ihmettelen mistä näitä pyhimyksiä oikein riittää tänne palstalle ... ihme kulissia.
[/quote]
En pidä itseäni pyhimyksenä vaikken huudakaan. Eikä ole myöskään kulissia. Se on ihan mun luonteessa, että inhoan huutamista ja kontrollin menetystä. En ole eläessäni huutanut kuin ehkä viisi kertaa, ja niitäkin kadun. En huuda miehelleni enkä kenellekään. Se ei vain sovi mun suuhun enkä osaa huutaa. Jos suutun, olen hiljaa tai puhun kylmällä ja tiukalla äänellä, mutta en huuda. Minkä mä luonteelleni voin, ihan samalla tavalla kuin sinä et voi olla joskus huutamatta, minä en voi sille mitään etten halua huutaa.
[/quote]
sängyssä olet lahna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä kolme lasta ja kyllä olen huutanut ja huudan heille yhdessä ja erikseen. Kun on väsynyt, pinna palaa, mikään ei suju, lapsi ei usko jne. niin huudan. Ei mitenkään ylevää toimintaa, sen myönnän. Lapset ovat onneksi niin vahvoja, että huutavat takaisin. :)
Mies ei juuri koskaan korota ääntään lapsille tai minulle, mutta hän onkin aika tasainen luonne.
Kyllä huuda ja miehenikn huutaa, kumpikin tietää, että tästä ei hyötyä, mutta ne hermot nyt vaan palaa välillä lasten kanssa. Mutta huutaessanikaan en solvaa lapsiani, nimittelyä ja solvaamista en voi sietää.
Jonkin verran olen tutkimuksen kanssa eri mieltä. Itse teininä huusin usein isälleni takaisin, hän siis hermostuessaan huusi usein. Se oli turvallista, kun kotona oli joku jolle pystyi purkamaan tunteensa Ja joka näytti tunteensa. Äitini on aina ollut sellainen viilipytty, enkä aina tiedä mitä asioista ajattelee, ja ärsyttää kun ei näytä koskaan suuttumustaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä huudan. Tällä univelalla pinna vaan palaa, siitä ei pääse mihinkään. Teen niin pitkää päivää pienten lasten kanssa päivästä toiseen, heräilen öisin neljäkin kertaa joka yö, päätä särkee ja olen ihan puhki. Toisaalta pyydän aina anteeksi, halin ja selitän, että olen väsynyt. Koen, että meillä on läheinen ja rakastava suhde huutamisesta huolimatta, mutta poden siitä jatkuvasti huonoa omaatuntoa. Niinä päivinä, kun takana on yhtäjaksoisemmat yöunet tai muu kiva irtiotto, jaksan paremmin enkä huuda. Mutta sellaisia päivinä on viime aikoina kovin vähän. Minkäs teet.
Samaa mieltä. En ollenkaan pidä siitä, että itsekin syyllistyn huutamaan lapsille. Se ei auta. Melkein paremmin auttaa kuiskaus. Yritän kasvattaa itsestäni kärsivällisempää.