Nuorena sitoutuminen kostautuu.
Valitettavan moni nuorena sitoutunut tuttuni on eronnut kolmenkympin kriisin koittaessa. Niin moni asia on jäänyt kokematta. Itse en vaihtaisi niitä kokemuksia mihinkään: bailasin, reissasin maailmalla, asuin yksin jne.
Kommentit (19)
Ikishän se mutta valehtelee sujuvasti. Ikis sai ekan lapsensa 19-vuotiaana!
Mä muutin omaan kämppään jo 16 v. Bailasin ja nautin elämästä. Esikoiseni sain just ja just 22 v. Kohta 40 v. ja onnellisesti edelleen esikoisen isän kanssa naimisissa. Ja tiedätkö mikä tässä elämässä on nyt parasta? Me voidaan matkustella koko perhe ja tehdä mitä vain, kun ollaan vielä nuoria ja lapset aika isoja. =)
Ei se aina kostaudu. Kaikki eivät ole nuorenakaan yhtään kiinnostuneita bailaamisesta, reissaamisesta tms, eivätkä tule niistä kiinnostuneiksi vanhanakaan.
Ja toisaalta on myös ihmisiä, jotka on nuorena kokeneet kaiken tuon, mutta sama villitys iskee keski-iässä uudestaan. Ei asiat ole noin yksioikoisia.
tai ehkä nuo on eronneet siksi, että EIVÄT ole sitoutuneet?
Minä sitouduin mieheeni alle kaksikymppisenä. Siitä huolimatta bailasin, reissasin maailmalla ja asuin yksin aikani. Nyt ollaan nelikymppisiä, eikä mitään ole jäänyt kokematta mutta onneksi elämäniloa silti riittää vielä eteenpäinkin.
Suurin osa nuorten ensimmäisistä yhdessä asumisista päättyy eroon. Parikymppiset ovat vielä kakaroita, eivät tunne itseään.
En nyt käsitä pointtiasi.
Voihan sitä bailata ja matkustaa vaikka olisikin kumppani, eikö?
Parisuhteet kaatuilee kukun ajallaan jos niin käy. 3-kymppisenä on ehditty opiskella ammatti ja asutaan ekassa omassa kodissa? Sitten sitä alkaa tasaisuus ja ihmiselle tulee tällöin se tunne että tätäkö tämä on.
Lapset on toinen kriisi, saadaan lapsi ja unohdetaan äitiyden sisällä se minuus ja parisuhde rakoilee. Elämä ei ehkä olekaan mitä sen kuvitteli olevan ja erotaan.
Naimisiinmenonkin sanotaan olevan stressaavaa. Moni 3-kymppinen alkaa pohtimaan meneekö kumppanin kanssa naimisiin. Tämänkö kanssa olen loppuelämän?
Sitten tietysti kun menee huonosti niin tulee petettyä kumppaniaan. Kun oma elämä on tasaista ja kumppani ei jaksa enää olla romanttinen vaan pieree sohvalla niin tulee helpostikin ihastuneeksi työpaikan kolliin joka naurattaa ja on ihanan kiinnostunut.
Jos sinä olet iäkkäämpi, tullut ja mennyt niin sinun kannattaa alkaa vertaamaan omaa tuoretta suhdettasi ja sen tilaa vasta myöhemmin kun omaa suhdettasi on takana 10-20 vuotta. Sillä väittäisin että monella muullakin tuoreella on ihanan auvoista alkuvuodet. Ensimmäiset 2-4 vuotta menee parista vaihdellen ruusunpunaisien lasien läpi katsellen. Tässä vaikuttaa paljon se että onko rahallisesti tiukkaa (opiskeluja/armeijasta johtuvaa eroa) onko lapsi hommattu jne. Ja sitten alkaa kunnolla repsahtaa. Ulkonäkö voi muuttua kun ei enää käydä punttisalilla ja tanssimassa.. Tai ei ole viikkoon ajamatta karvojaan tai muuten ulostaa ovi auki.. Mikä nyt ihmisiä voi tiedostamattakin häiritä: työpaikan kiinnostunut kolli käy salilla ja nauraa vitseille kun kotona on kumppani joka kaivaa nenää ja kiukuttelee omia juttujaan eikä kuuntele sinua (tai keskeyttää kivan juttusi).
Ei parisuhde ole sen kummempi myöhemmällä iällä. Ihmisiä niissä aina ollaan. Ja jos nyt itse eroaisin 15 vuotta seurusteltuani niin ihan yhtälailla varmaan olisin täpinöissäni uudessa suhteessa. Mutta minulla on tämä toimiva arkeni; rakkaus säilyy kun siitä huolehtii. Ihastumisia tulee ja menee mutta parisuhde on tahtotila.
Joskus elämästä muodostuu niin vaikea ettei enää tahdo olla toisen kanssa tai saattaa vaan tahtoa viettää aikaa jonkun toisen kanssa. Olen yli 3-kymppinen ja omat kriisit on kestäneet tässä suhteessa, oletan ettei ne kriisit tästä mihinkään lopu. Elämä on heitellyt ainakin meidän eteen kaikenlaisia valintoja ja tapahtumia joista on vaan lähinnä päätetty jatkaa yhdessä.
[quote author="Vierailija" time="05.09.2013 klo 14:16"]
Ei se aina kostaudu. Kaikki eivät ole nuorenakaan yhtään kiinnostuneita bailaamisesta, reissaamisesta tms, eivätkä tule niistä kiinnostuneiksi vanhanakaan.
Ja toisaalta on myös ihmisiä, jotka on nuorena kokeneet kaiken tuon, mutta sama villitys iskee keski-iässä uudestaan. Ei asiat ole noin yksioikoisia.
[/quote]
Ei ole kostautunut täälläkään ja ennemminkin neljänkympin kuin kolmenkympin kriisiä pukkaa. Itse olen bilettänyt ihan riittävästi parikymppisenä vaikka parisuheessa ja avoliitossa olinkin. Siihen biletykseen ei vaan kuulunut mitään irtosuhteita.
Valitettavan moni nuorena yhteen mennyt eroaa, totta. Samoin valitettavan moni vanhempana biletyskauden jälkeen yhteen mennyt eroaa myöskin. Osa jopa useampaankin kertaan.
Eiköhän kukin saa oman elämänsä elää missä järjestyksessä vain haluaakin...
itse bailasin kans 16 vuotiaasta 20 vuotiaaksi. Reissasin ja tein kaiken. Nyt odotan esikoista 22 vuotiaana :) Enkä ole haaveillut rilluttelusta yli vuoteen. Rauhoittuminen on mukavaa
mä en ymmärrä, miten jotkut luulee että jo 60 v on ikäloppu kääkkä. miten te oikeen elätte?
En kykene olemaan kiinnostunut bailaamisesta sun muusta. Kuvottavaa touhua ihan jo lähtökohtaisesti. Yksin oli aika haikeaa, onneksi pariuduin 23-vuotiaana.
Nollaketjuja, kun avioliitoista n 40-50 % päättyy eroon ja avosuhteet päälle, niin kyllähän tuohon myös nuorena yhteen menneitä mahtuu.
Nollaketjuja, kun avioliitoista n 40-50 % päättyy eroon ja avosuhteet päälle, niin kyllähän tuohon myös nuorena yhteen menneitä mahtuu.
Et sitten voinut vastata jo olemassa olevaan ketjuun. Eikö egosi kestänyt olla pelkkä vastaaja ap:n sijaan?
Kuinka nuorena? Mä sitouduin 24 vuotiaana mutta yhä vaan avio-onni kukoistaa saman miehen kanssa.
Itse sitouduin 21-vuotiaana seurustelusuhteeseen ja menin saman miehen kanssa naimisiin 25-vuotiaana. Sitoutuminen on siis lopullista.
Tätä kaikkea ennen asuin useamman vuoden yksin, olen bailannut ja reissannut ulkomailla yli 30 eri maassa. Eikä sitä ole kyllä tarvinnut lopettaa, mukavampaakin on jakaa maailma ja kokemukset jonkun kanssa.
[quote author="Vierailija" time="05.09.2013 klo 14:33"]
En kykene olemaan kiinnostunut bailaamisesta sun muusta. Kuvottavaa touhua ihan jo lähtökohtaisesti. Yksin oli aika haikeaa, onneksi pariuduin 23-vuotiaana.
[/quote]
Ja eroat 3 kymppisenä... Ihan varmasti. Mieli muuttuu ja toinenkin muuttuu.
Olen alkanut seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa 20-vuotiaana. Aika monta vuotta siinä tuli biletettyä ennen sitä, kun senkin nuorena aloitti. Me ollaan kato nopeita kaikessa me nuorena sitoutuvat.
Ei välttämättä. Jotkut ovat sen ekan rakkautensa kanssa yhdessä koko elämän. Harvinaista varmaan, mutta mahdollista. Ehkä toiset kasvavat ja kehittyvät yhdessä, eivätkä eri suuntiin.
Itse rakastuin kovasti lukioiässä ja seurustelimme neljä vuotta. Poikaystäväni halusi sitten vapautensa takaisin, ehkä se oli oikea ratkaisu, parempi ainakin siinä vaiheessa kuin myöhemmin. Olimme melko erilaisia, joten ehkä se oli liikaa sille pojalle. Se oli minulle kova paikka, mutta siitä selvittiin. Ei se vienyt uskoani rakkauteen, koska poikaystäväni hoiti eroamisen asiallisesti, eikä tietääkseni pettänyt ennen eroamme.. Olen ehkä höperö romantikko, mutta mielestäni rakkaus voi olla ikuista ja ihmiselle on vain rajoitetusti "niitä oikeita", joillekin ehkä sopii usemmanlainen mies, toisille sopivia pareja on vähemmän.
Siinä välissä oli yksi vakavempi suhde ja pari nopeampaa juttua, kunnes vähän alle kolmekyppisenä löysin mieheni. Nyt kun jälkikäteen ajattelen niin hän on melko samankaltainen kuin eka poikaystäväni, tosin ihanampi, hellempi. Hän on myös hyvä isä, sellainen hassuttelija.
Ikiskö se siellä? Vaikea olla varma ilman tuntomerkkiä "20-25."