En kestå paljon puhuvia ihmisiä. Äitini oli luonnevikainen, joka puheellaan roolitti ja arvioi joka ainoaa läheistä ja tumtematonta. Alitajuisesti koen yhä aikuisenakin tulevani arvioinnin kohteeksi.

Vaikka pidän ihmisistä, niin vähänkin pidempi puhekontakti alkaa ahdistaa.

Tiedän antavani omituisen vaikutelman. Ensiksi symppis tyyppi vetäytyy oudoksi yhtäkkiä ja himmautuu tökerösti vuorovaikutustilanteista.

P.S En ole the Äitihullu. Ehkä olen sitten Äitihullu 2.