Lue keskustelun säännöt.
Puhelimella soittamisen pelko :(
25.08.2013 |
Ketään muita ketkä kärsisivät tällaisesta tai ovat päässeet yli moisesta pelosta?
En soita kuin äärimmäisen pakon edessä kellekään. No, miehelleni uskallan soittaa spontaanisti, samoin lapsilleni (joilla on jo kännykät, ovat kuitenkin alakoululaisia vasta). Mutta esim. äidilleni on jo astetta vaikeampi soittaa. Sitten kavereille - en soita koskaan. Asiat hoidetaan tekstiviesteillä. Koen, etten keksi mitään mielenkiintoista puhuttavaa, tai että takeltelen, änkytän, en osaa puhua mitään jne. Ja että puhelusta tulisi vaivaannuttava. Jätän siis soittamatta kokonaan.Ns viralliset puhelut on helpompia hoitaa, kun ei tarvitse osata small talkia vaan voi vain hoitaa asiat mitkä pitää hoitaa. Kiusallista silti, kun joskus olisi oikeasti tarve soittaa jollekin tutulle, mutta en vaan uskalla enkä pysty.
Pääseekö tästä millään eroon?
Kommentit (29)
Samaa vaivaa täälläkin!
En koskaan soita vanhemilleni, ystäville ym.kuin vasta kun jotain tärkeää asiaa. Puheluihin vastaaminenkin jännittää, vaikka soittaja olisi hyvä ystävä. Toisinaan jätän vastaamatta, vaikka näen ystävän soittavan, varsinkin silloin, jos joku muu on paikalla kuuntelemassa.
Viralliset puhelut jännittää kanssa. Nuorempana jäi asioita hoitamatta, kun en uskaltanut soittaa. Nyt kolmekymppisenä soitan viralliset puhelut viime tipassa ja silloinkin on paperille valmiiksi kirjoitettu pääpointit.
Tekstiviestin lukeminen jännittää minua myös. Varsinkin, jos olen itse lähettänyt ekan viestin ja odotan vastausta.
Työssäni vastaan usein monta kertaa päivässä puhelimeen ilman jännitystä mielelläni, vaikka puhelut ovat yleensä haastavia ja vaativat ammattitaitoani.
Ihmeen yleistä tämä tuntuu olevan! Mistähän tämä johtuu??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 21:31"]Mitä jos soittaisit jollakin muulla...[/quote]
Nii, joo. Kyllä me välillä naapurinki kansa jutellaan jugorttipurkki-puhelimilla, semmosilla jossa on naru välissä. Kun oikeen kovaa huutaa niin kuuluu kyllä seinänaapuriin. Joskus tulee oikein ryhmäpuhelu kun toinen naapurikin yltyy huutamaan, etenkin, että "HILJAAAAA!!!".
Myös minulla on puhelinkammo. Pystyn kyllä hoitamaan työni puolesta tulevat puhelut, mutta yksityiselämään liittyviä puheluita kammoan. Kammoan erityisesti sitä soittamista. Sitten kun saan vihdoinkin soitettua jollekulle tutulle tai sukulaiselle, onnistuu yleensä myös jutteleminen. Mutta se tieto, että pitäisi soittaa jollekulle - menen heti lukkoon. :(
vautsi. Täälläki yks samanmoinen. Onpas meitä enemmänkin sitten.. Olen luullut että olen ainoa! :) Mua se ei hirveesti häiritse, koska olen vain ajatellut, että olkoot, ei kaikkien tarvi soitella.
Minille varsinkin kaikkien virallisten asioiden hoitaminen puhelimella on vaikeata. Monesti joudun kirjoittamaan paperille luntiksi mitä aion sanoa ja silti aina ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi puhelinkammoinen. Työasiat pystyn hoitamaan puhelimitse, mutta nekin toki mieluummin sähköpostitse, jos mitenkään mahdollista. Lääkäri-, kampaaja- ym. aikojen varaaminen on melko mahdotonta, nykyään on pelastuksena nettivaraussysteemit. Ystäville (niille, keitä vielä on jäljellä) en soita koskaan. Pelkään kauheasti soittavani huonoon aikaan ja häiritseväni. Puhelimeen vastaaminenkin on usein vastenmielistä, vaikka soittaja olisi hyvä ystävä.
Täälläkin yksi puhelinkammoinen. Minulle myös ns. viralliset puhelut on yhtä tuskaa. Ainakin joskus nuorempana jotain tärkeitäkin asioita jäi hoitamatta, kun en vain kertakaikkiaan kyennyt soittamaan :(
Edelleenkin soitan vain ihan pakon edessä, ja joka kerta se jännittää niin että ihan oksettaa. Kärsin kyllä muutenkin sosiaalisten tilanteiden pelosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja täällä myös. Lähimmille kavereille oon sanonutkin etten tykkää puhua puhelimessa kun en näe toisen kasvoja. En keksi sanomista ja jos keksin, puhun toisen päälle.. Ihan niinku se olis vaan mun asia pitää keskustelua yllä. Kasvotusten keskustellessa sujuu kyllä, mutta täytän hiljaiset hetket ettei toiselle tulis vaan vaivaantunut olo, koska vihaan itse sitä. Kai tämäkin jotain huonoa itsetuntoa tms on. Kiva ois tietää mistä johtuu..
Minä tykkään kyllä jutella esim. vanhempieni kanssa, mutta kavereille tai esim. tosi mukavalle anopilleni soittamista jännitän. Viralliset puhelut ja esim. kampaajalle soittaminen on yhtä tuskaa (nykyään varaan seuraavan ajan aina valmiiksi). Pizzankin tilaa aina mies. Olin jopa joskus puhelinhaastattelijana, mutta eipä se kammoa paljon helpannut. Mullakin jää joskus asioita hoitamatta tämän pelon takia :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kammo ollut täälläkin. Ja on osittain vieläkin, mutta huomattavasti lievempänä. Eniten olen pelännyt ns. virallisia puheluita ja vieraiden ihmisten kanssa puhumista (esim. kampaajan varaaminen), mutta toisinaan myös kavereille soittamista tai puheluun vastaamista. Olen monesti jättänyt vastaamattakin..
Ainoa mikä on auttanut, on soittaminen! Ja itseeni kohdistuvien vaatimusten vähentäminen. Joudun työni puolesta puhumaan puhelimessa paljon. Pelkäsin aiemmin, etten voi toimia alallani ks. syystä, mutta toisin kävi, kun riittävästi "altistui" soittamiselle.
Kehoitan siis 1. olemaan vähemmän ankara itselleen ja 2. soittamaan paljon.
Täällä myös osittainen puhelinkammoinen. Itse en tykkää soittaa kuin pakon edestä, en mihinkään, jahkailen ja pähkäilen, en vain saa aikaiseksi. Puhelimeen sentään vastaan ja puhunkin mieluusti. Se soittaminen vain on aina niin hankalaa... Töissäkin pähkäilen sitä työasian soittamista pitkään :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
puhuttavien asioiden listaaminen paperille ennen puhelua auttaa mulla. Varsinkin ennen työelämää jännitin puhelimessa puhumista, mutta töissä olen joutunut puhuun puhelimessa aika paljon ja jännitys on lieventynyt. Vaikeinta on soittaa jollekin puolitutulle jos pitää ilmoittaa jostain asiasta, samalla pitäisi sitten jutella niitä näitä eikä se aina oikein suju luontevasti. Jos tuntuu, että menee lukkoon, niin sanoo vaikka että nyt pitää mennä kun lapsi tuolla söheltää jotain pahojaan.
Mitä jos soittaisit jollakin muulla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos soittaisit jollakin muulla...
Täällä myös puhelinkammoinen. Minulle vaikeimpia on työpuhelut, ajanvaraukset tms. Onneksi työssäni pystyy yleensä hoitamaan asiat sähköpostilla, ja aikojakin saa useimpiin paikkoihin varattua jo netissä.
Mutta vaikka läheisten soittoja en varsinaisesti kammoakaan kuten jonkun asian hoitamista puhelimitse, niin vaivaannuttavia ne silti on. Minäkään en tahdo millään keksiä mitään sanottavaa ja tulee vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä, ja huomaan kuinka toinen yrittää väkisin keksiä jotain sanottavaa... Itse en soita koskaan kellekään läheiselle, mutta äitini soittelee minulle viikoittain, onneksi hän on sen verran puhelias että ei tule hiljaisia hetkiä vaikken osaa itse sanoa kuin "joo" välillä.
Minulla myös puhelinkammo. En koskaan soita omia asioitani, esim. vakuutusyhtiöön tai kampaajalle en soita koskaan.
"Hauskinta" tässä on se, että teen puhelintyötä.. Puhelimeen vastaaminen onnistuu, onneksi asiakkaat soittavat mulle, mun ei tarvitse soittaa niille..
Nuorempana en uskaltanut soittaa virallisia puheluita tai soittaa kavereille, kun ei ollut henk.koht puhelimia, kuten kännykät nykyään. Onneksi vaiva katosi aikuisiässä. En tarkalleen muista milloin. Tuli uusia propleemia, niin tuo katosi :)
Mulla on myös puhelinkammo, onneksi se on hiukan lieventynyt vuosien myötä, ja varmaan vähän myös kännykkäajan myötä, kun ei esim. tartte soittaa uudelleen, jos joku ei vastaakaan, vaan se voi soittaa takaspäin mulle. Itseni esittely puhelimessa on aina hankalaa. Olenko tuttavallinen vai virallinen, sanonko hei vai huomenta jne. Sitten vaan paukautan nimeni vauhdilla eikä siitä saa mitään selvää. Tämä siis, jos soitan johonkin lääkärille tai kampaajalle tms. mitä en haluaisi millään tehdä. Nettiajanvaraus tai paikan päällä käyminen on miljoona kertaa iisimpää kuin soittaminen.
Kaverille soittaminen on kamalaa. Valitsenkin mieluummin tekstarin tai laitan facebookin kautta yksityisviestin. Soitan vasta äärihädässä, jos on saatava ihminen heti just kiinni. Luulen kai, että jos soitan, soitan ihan väärään aikaan ja häiritsen. Itse saatan kokea myös, että minua häiritään, jos mulle soitetaan väärään aikaan. Mies on tässä vielä pahempi, hänen mielestään melkein aina on väärä aika vastata puhelimeen. Puhelut tulisi myös olla tosi lyhyitä, tai pitkästyn jossain vaiheessa. On hyvin harvoja ihmisiä, joiden kanssa jaksan puhua puhelimessa yhtään pidempään.
Töissä soittaminen ei yleensä tuota ongelmaa. Silloin hoidan työasiaa enkä omaa asiaani, joten se ei tunnu niin henkilökohtaiselta. Siksi työsoittelu ei yleensä helpota henk.koht. puhelujen soittamiskammoa kovinkaan paljon.
Kännykät ja internet on helpottaneet elämää kyllä tosi paljon. Netissä ajanvarauksen tekeminen on tosi iisiä ja tekstaria näpytellessä on aikaa miettiä sanamuotoa eikä tartte pelätä, että häiritsee vastaanottajaa. Luulisi, että änkyttäjillä on pahinta tuo soittaminen, mutta eipä tarvitse olla sitäkään vaivaa, ja silti soittaminen voi olla vaikeaa.
Mulla on ihan sama juttu ja sen lisäksi oman nimen kirjoittamisen pelko, jos joku katselee.. tai vaikka ei katseliskaan, niin se on se tunne omassa päässä. Tulee aina pelkkää vapisevaa sotkua tai viivaa :(
Minäkin pelkään aivan kamalasti soittamista ja tärkeät puhelut ovat minultakin jääneet soittamatta. Puhelinkammoni koskee myös muiden puheluja joita en mielelläni kuuntele vaan hiippailen vähin äänin toiseen huoneeseen. Inhottavinta on kun mies laittaa autossa handsfreen päälle ja joudun kuuntelemaan koko puhelun kovaäänisistä pääsemättä pakoon.