Lapsettomuus ja ystävyyssuhteet

Olen tahdonvastaisesti lapseton nainen.

Noin vuoden ajan olen ajatellut, että olen hyväksynyt asian ja totutellut ajatukseen elämästäni näin.

Nyt kuitenkin huomaan, että monet sosiaaliset suhteet ovat jääneet pois. Lapsettomuuden vuoksi kävin läpi hyvin monenlaisia asioita ja yksi oli sellainen ”elän minun elämääni”-kierros jossa tuntui vahvasti vahvistuvan se, minkälaista elämää minä haluan elää. Luulin ensin että sosiaalisten suhteiden väheneminen liittyi jotenkin tähän voimaantumiseen.

Mutta nyt huomaan, että sosiaalisten kontaktien väheneminen on seurausta enemmänkin siitä, että ei minulla ole mitään sanottavaa. Asiat joista ystävät puhuvat, juoruilevat, nauravat.. ne tuntuvat olevan kuin toisesta todellisuudesta. Niinkuin jotain olisi pysyvästi muuttunut ja kuin olisin herännyt jostain unesta enkä pääse enää ”sinne uneen takaisin” missä ystäväni ovat.

Onkohan tämä ohimenevää - onko tämä jotain trauman käsittelyä vai mitä ? Tunnen myös sisäisesti että olen onnellinen, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.. siis onnettomuus aiheutti minulle vain tuskaa joten pyrin joka päivä olemaan onnellinen ja elämään niin. Miksi en kuitenkaan halua nähdä ystäviäni enkä koe mitään tarvetta sille?

Onko muita saman kokeneita, menikö nämä tunteet ohi vai tuliko teistä lopulta erakkoja?

T. Lapseton