Lue keskustelun säännöt.
Nuori, parisuhd-elämään pettynyt avautuu.
18.08.2013 |
Turhaan teistä kukaan vetistelee siellä kirkon tai maistraatin vihkijän edessä - pettymyksiä on todellakin luvassa. Mies, joka aina suhteen alkuvuosina pitää sinua tärkeimpänä ja ihanimpana asiana maailmassa, muuttaa näkemyksensä sinusta ajan kuluessa - ja sinä hänestä. Aluksi mies kuuntelee asioitasi ja päivän tapahtumiasi ja sinä mielelläsi kuuntelet hänen. Ajan myötä päiväsi kuulumiset ovat normikauraa miehelle ja lopulta tyhjän jauhamista - hän ei edes kysy mitä kuuluu. Jos kysyt mieheltä vilpittömästi, ei hän jaksa panostaa kommunikaatioon edes muutamaa minuuttia vaan istuu sohvalle tai nukkuu ja torkahtelee mielummin. Ajattelet, että hiljainen ja ahkrea kumppani miellyttää. Väärin. Mies on vain tyytyväinen kun et enää puhu ja kerro tyhjänpäiväisiä juttujasi töistä, harrastuksista tai lasten asioista. Jos joku kuolee, loukkaantuu tai tulee iso lasku postissa, se on uutisen arvoinen keskustelun aihe. Mikään muu ei. Läheisyys ei kiinnosta, tulee keihään finaali, tai on käytävä äidin luona, väsyttää työt tai muuten vaan, pitää kohta saunaan mennä tai pistää sauna lämpiämään tai haluttaa vain olla rauhassa. Ihan vapaapäivinäkin samat selosteet.
Kysyn vain, että mitä vittua tässä enää tekee? Kolmas pitempi suhde ja aina ajautuu tähän samaan kaavaan, ennemmin tai myöhemmin. Miehellä ei kiinnostaa mikään, ei mikään, muu kuin se että kaljaa on illaksi se ksi tai kaksi jääkaapissa ja urheiluruutu. Ehkä pari kertaa kuussa panettaa ja silloin kyllä piiritetään se 10min korkeintaan.
En jaksa, en jaksa, en jaksa. Olen yrittänyt olla miellyttävä, rakastettava, kohtelias, antanut tilaa, järjestänyt aikaa kahdestaan (2lasta ensimmäisestä suhteesta), leivon, urheilen ja olen hyvää pataa anopin kanssa. MITÄ MIEHET HALUAA? Minä en halua sohvalla lekottelijaa ja rutiineihin urautunutta miestä joka ei todellakaan jaksa korvaansa letkauttaa yhteiselle viestinnälle tai läheisyydelle! PETTYMYS ON SUURI jokaiseen. Nykyisenkin kohdalla on tämä taas käymässä, vaikka on ollur suurin rakkaus tähän mennessä. Kiitos ja anteeksi...
Kommentit (8)
Minusta tuo on juuri ihanaa arkea... ;)
Ei tarvitse koko aikaa suorittaa, keskustella, istua kylki kyljessä ja todistella sitä tykkäämistä - näin meillä on menty päälle 20 vuotta ja onnellisia ollaan edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin se vain menee, valitettavasti. Se on kumppanuutta, ei ilotulitusta.
Kun avioliitto on solmittu, mies pelkää kuollakseen että nainen muuttuu ajan kuluessa. Nainen taas tekee parhaansa saadakseen miehen muuttumaan ajan kuluessa. Jos nainen muuttuu, mies pettyy. Jos mies ei muutu, nainen pettyy.
[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 10:36"]
Niin se vain menee, valitettavasti. Se on kumppanuutta, ei ilotulitusta.
[/quote]
Mun mielestä se ei ole kumppanuutta, jos kohtaamista parisuhteessa ei tapahdu, eikä toinen tule kuulluksi.
No mitä itse voisit tehdä toisin, ettet enää tee samaa virhettä kumppanin valinnassa? Haetko aina jotain "suurta ihastusta ja sielunkumppanuutta", jota alussa toki hormonihuurussa löytyy - sen ekat pari vuotta maksimissaan, kun seksiä ja kemiaa riittää ja ihminen jaksaa tsempata ja panostaa. Sitten huurut tasaantuu ja arki voittaa, niin käy kaikille. Onko se jotenkin yllätys sinulle? Olennaista on tajuta, että a) se huuma ja ilotulitus ei koskaan kestä vuotta - paria pidempään ja sen perusteella ei pidä puolisoa valita ja b) parisuhde ei ole terapiasuhde eikä puoliso ole aina läsnäoleva, kaikki tarpeet täyttävä äiti- tai isähahmo eikä mielikuvitusprinssi.
Sinä itse olet vastuussa omasta onnellisuudestasi ja sinä ja puolisosi olette kaksi erillistä ihmistä, jotka parhaimmillaan täydentävät toisiaan ja ovat toistensa parhaita ystäviä ja luotettuja. Sinulla kuuluu olla oma elämä, oma työ, omia harrastuksia, omia kavereita, jotka täyttävät elämässäsi erilaisia tarpeita. Puoliso on toki yksi tärkeä elementti tässä palapelissä mutta ei missään nimessä se yksi ja ainoa. Mitä enemmän sinä olet vailla ja mitä enemmän roikut ja tarvitset ja vaadit, sitä kauemmas puoliso karkaa (etenkin, jos hänellä on enemmän tarvetta yksinoloon ja rauhaan). Mieti kuminauhaa: jos sinä vetäydyt vähän kauemmas, puoliso tulee vähän ajan päästä perässäsi. Mitä lähemmäs sinä tunget, sitä enemmän ryppyjä teidän väliin tulee.
Voi toki olla, että sinulla on vain huono tuuri mutta jos joku asia tai virhe toistuu ja toistuu, taustalta voi löytyä syitä, jotka sinut ajavat aina samaan tilanteeseen. Mieti esim. omaa suhdetta vanhempiisi ja etenkin isääsi: onko sinut hyväksytty sellaisena kuin lapsena olit vai oletko joutunut hakemaan läheisyyttä ja hyväksyntää, joutunut ponnistelemaan saadaksesi näitä asioita, kokeaksesi kelpaavasi? En väitä, että näin on mutta kannattaa miettiä.
Jos koet, että haluat löytää itsessäsi ja puolisossasi jotain suhteen jatkamisen arvoista, hakeutukaa pariterapiaan tai parisuhdeleirille. Tietyt toistuvat kaavat paljastuvat, kun ulkopuolinen auttaa niitä näkyviksi. Vaikka suhde ei jatkuisikaan, itsetuntemuksen parantumisesta on aina hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ole mennyt noin, nyt 10 vuotta yhdessä. Aiempi pitkä suhteeni meni tuon kaavan mukaan ja käsittääkseni se johtui siitä, että meillä ei sitten kuitenkaan ollut riittävästi yhteistä. Lisäksi olimme vähän liiankin yhtä mieltä kaikesta. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta ei ole sitä.
Luulen, että mies oli kanssani samaa mieltä monta kertaa pelkästä mukavuudenhalusta. Oikeasti hän ei ollut edes kovin kunnolla pohtinut niitä aiheita tai omaa kantaansa niihin. Kun olimme samaa mieltä lähes kaikesta jo valmiiksi, ei ollut oikein keskusteltavaa mistään, ja ajan myötä aiheet vain vähenivät. Lopulta asuin ihmisen kanssa, jota en oikeastaan edes tuntenut - eihän hän ollut koskaan asettanut itseään alttiiksi keskusteluissamme ja antanut minun nähdä millainen ihminen hän oikeasti oli. Ehkä hän ei itsekään oikein tiennyt, millainen hän on. Luulisi, että olisi ollut minulle helppoa asua tällaisen henkilön kanssa, ja kyllähän se helppoa olikin, mutta pidemmän päälle todella mielenkiinnotonta. Mies sanoi kaikkeen vain joo. Minä olin se, jolta aloitteet ja ideat aina tulivat, ja ikään kuin vedin miestä perässäni. En halunnut tuhlata koko elämääni sellaiseen ja päätin suhteen kuuden vuoden jälkeen.
Nykyisen mieheni kanssa keskustelemme edelleen paljon. Suhteen alku oli hyvin vaikea, koska molemmilla oli sanottavaa kaikkeen ja voimakas, oma kanta asioihin. Keskustelemalla pääsimme kuitenkin yleensä yhteisymmärrykseen, joskus vasta useiden päivien päästä mutta kuitenkin! Nyt olemme suunnilleen samoilla linjoilla kaikista tärkeistä asioista ja voin todella sanoa tuntevani mieheni. Tiedän kenen kanssa asun. Meillä on myös erilaisia näkemyksiä ja kiinnostuksen kohteita, joista syntyy edelleen pitkiä kiinnostavia keskusteluja. Minä voin oppia uutta mieheltäni ja hän minulta. En usko, että kyllästyn tähän koskaan!
Minulle parisuhteessa selvästi tärkeintä on tällainen henkisen tason rikkaus ja mielenkiintoisuus - toki myös tärkeiden arvojen jakaminen ja keskenään toimeentuleminen. Seksi ja muut fyysiset asiat (mm. ulkonäkö, varallisuus) ovat selvästi alisteisia tuolle ensin mainitulle.
Suhteeni rakentamiseen meni paljon aikaa, vaivannäköä ja voimia, ja se vaati ehdotonta rehellisyyttä ja avoimuutta omalle kumppanille. Moni ei ole valmis antautumaan sellaiseen, vaan pitää mieluummin asioita itsellään - varsinkin vaikeat ja epämiellyttävät asiat. Mutta jos on valmis tekemään työtä suhteen eteen, palkkiokin on todella hieno. Näin ainakin minun tapauksessani, ja toivoisin kyllä samaa kaikille muillekin! Parisuhde on kuitenkin hyvin suuri ja tärkeä osa elämää. On sääli, jos siitä ei saa juuri mitään irti.
ei kannata yleistää vaikka sinulle on noin käynyt. Itsellä takana 15 v. avioliitoa ja mukavasti menee, yhteisiä juttuja ja kiinnostuksia riittää, samoin puhetta ja rakkautta.
Eipä ole minulla ollut pettymys.
Ikävää, että sinulle niin kävi!!