Miten vaikeita asioita "käsitellään"?

Jokaisen itse pitää käsitellä nämä asiat. Puolisolta sain tukea läheisen kuolemassa ja juteltiin asiasta. Tärkeää asia ja hyvä, että pystytään juttelemaan. Parisuhde meillä yli 30 vuotta.

Kuka määrittelee, milloin menee vatvonnan puolelle? Kai se on parasta puhua siitä sen verran, että ei tunnu enää siltä, että pitää puhua.

Mä ajattelisin niin, että antaa tunteiden tuntua? Eli jos vaikka itkettää niin sitten itkee, eikä pakottaudu pokerinaamaiseksi. Tai jos vaikka tulee muistoja/ajatuksia/tunteita mieleen, joita ei ehkä haluaisi, niin yrittää kuitenkin antaa niiden tulla ja sietää sitä. Esim. kuolleeseen vanhempaan voi liittyä myös "negatiivisia" tunteita kuten kiukkua, ja se voi olla joillekin vaikeaa. Kuolleista ei saisi puhua pahaa tms - no kyllä voi jos aihetta on.

Mutta joo, kyllähän se vähän epämääräinen juttu on. Omassa perheessä ei puhuttu tunteista, niin aikuisena voi tuntua kömpelöltä tällaiset. 

Kirjoittaminen esimerkiksi on aika hyvä tapa työstää tunteitaan. Se ei ainakaan kauhean helposti mene vatvonnan puolelle, jos sitä pelkäät.