mä olen liian erilainen tähän maailmaan

Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia itselleen onnellista elämää. 

(Oikeasti Ben Furman on todennut, että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia itselleen onnellinen lapsuus. Tässä yksi löytämäni blogiteksti, joka liittyy  aiheeseen: http://www.muutosvalmentaja.com/2012/02/ei-koskaan-liian-myohaista-saada.html

Vaikutat alakuloiselta ja masentuneelta. Yksinäisyys ei tunnu kivalta. Voisitko ajatella, että menisit juttelemaan terapeutille asioistasi? Voisit kertoa hänelle mieltäsi vaivaavista asioista ja saisit hyviä, asiallisia neuvoja. Jos olet masentunut, kannattaa harkita vakavasti myös masennuslääkitystä. Voisitko varata jo heti huomenna itsellesi ajan terveyskeskuslääkärille. Hän osaisi neuvoa sinua eteenpäin. 

Minullakin on ollut hankalia aikoja, kun en ole vain kestänyt elämääni, oli ikäviä lapsuudenkokemuksiakin, joista puhuin miehelle ja kavereille. Jossakin vaiheessa huomasin kuitenkin, että en voi kuormittaa heitä omilla ongelmillani. Ei ole hyvä pitää läheisiä ihmisiä terapeuttina, kun heillä on myös omia ongelmia, joiden kanssa kamppailevat. Ihan oikea terapia on auttanut minua toipumaan pahasta olostani. 

Samoja ajatuksia. Vakoilin miehen facebookkia taas tänään, ei siellä ollut tälläkään kertaa mitään syytä siihen. Kavereiden kanssa vaihdellut viestejä ja parista positiivisesta kommentista naiskaverille tuli heti sellainen "nyt mut hylätään"-jyskytys rintakehään ja alkoi oksettamaan. Paria minuuttia myöhemmin hävetti...11 vuotta uskollista avioliittoa ei riitä minulle todistamaan, että mies on tosissaan. :(

Pienestäkin vastoinkäymisestä päätän, että fine, olen sitten omillani, haistakaapa muut vittu. Hylkään kaverit ja kaikki, sitten mua syytetään ulkopuolisuudesta ja loputkin lähtevät. Toisaalta koen olevani aina ulkopuolinen, koska kukaan ei ymmärrä mun huumoria jne.

Opettele rakastamaan itse itseäsi. Se on tärkein taito tässä elämässä. Ja sen toteaminen, että me kaikki olemme erilaisia. Muut rakastavat, jos rakastavat.

Niin, käyn "terapiassa" tosin ihan kunnallisella. Minua ei päästetä oikeaan terapiaan. Enkä tiedä onko varaakaan.

Ystäviä en ole saanut ja harmittaa kun miehellä paljon työkavereita ystävinä ja viettää aikaa heidän kanssaan mielummin kuin perheen kanssa. Olen paljon jo tehnytkin voidakseni hyvin. Muuttanut ruokavalion ja ruvennut liikkumaan mutta tuntuu ettei se auta. Elämäni on solmu joka pitäisi aukaista ja minä en osaa.

Käsitän asioita monesti väärin ja siitä alkaa eristäytyminen tai riitely.

Olen saanut riitoja selvittelevän mallin kotoa jossa isäni aina jousti. Mieheni taas ei halua selvitellä mitään..joten minulle jää paha olo taas huonommuudestani. Itsetunto nollassa. En saa sitä nostettua. En pääse ulos kodistani pienten lasten takia. Ovat kuitenkin sen verran isoja että en saa houkuteltua mukaanikaan. Mies viihtyy töissään enempi kuin meidän kanssa. Eilen minut taas haukuttiin. Ei jaksaisi. Itsetunto menee vielä alemmas jos toinen ei pidä ja haukkuu että kaikki minun vikani. Teen asioita väärin kiihtyneenä ja harmittaa jälkeenpäin. Miestä palveltu liikaa ja ottanut perheessämme kuninkaan roolin. Tekee juuri niinkuin haluaa muista väittämättä. Tätä jatkunut vuosia mutta pahentunut nyt. 

En osaa olla se jämäkkä, en osaa olla se flirttaileva tai miehelle kujerrella. Olen kuulemma liian totinen ja minun pitäisi olla erilainen.En vain osaa sitä ja jos olemme riidelleet niin hankala vaihtaa moodia. En vain osaa ja minun roolini varmaan onkin vain yksinäinen ihminen.

ap