Tarviiko itsemurhan tekemiseen rohkeutta?

Kyllähän se vaatii, etenkin jos on harkittu ja suunnitelmallinen teko.

Itse olen saanut hyvin impulsiivisia ahdistuskohtauksia, jolloin en ole yhtään pystynyt kontrolloimaan käytöstäni. Tuollaisena hetkenä olen joskus lyönyt itseltäni veitsellä rannevaltimon ja myös jänteet rikki. En todella voi kuvitella tekeväni noin normaalisti ja säikähdin tilannetta pahasti.

Normaalioloissa, ilman mitään massiivista ahdistuskohtausta, mutta pahasta masennuksesta kärsivänä olen istunut radan varressa ja katsonut lähestyviä junia. Ikinä en ole alle hypännyt, vaikka kuinka sinne mennessä olisin tehnyt päätöksen, etten enää hengissä palaa. Luulen, että jos tuollainen ahdistuskohtaus tulisi sopivassa paikassa, voisin saada itseni hengiltä. Mutta normaalisti, vaikka joka ilta nukkumaan mennessä mietin, että parempi vain olisi lähteä, en varmasti saa asian kanssa tehtyä pitävää päätöstä. Se toivo paremmasta aina kumpuaa, vaikka siihen ei mitään järkevää syytä ole uskoa. Mutta hengissä pysymisen vietti on vahva, niin kauan kun on järki päässä.

Kyllä siinä rohkeutta vaaditaan ja paljon.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se vaatii, etenkin jos on harkittu ja suunnitelmallinen teko.

Itse olen saanut hyvin impulsiivisia ahdistuskohtauksia, jolloin en ole yhtään pystynyt kontrolloimaan käytöstäni. Tuollaisena hetkenä olen joskus lyönyt itseltäni veitsellä rannevaltimon ja myös jänteet rikki. En todella voi kuvitella tekeväni noin normaalisti ja säikähdin tilannetta pahasti.

Normaalioloissa, ilman mitään massiivista ahdistuskohtausta, mutta pahasta masennuksesta kärsivänä olen istunut radan varressa ja katsonut lähestyviä junia. Ikinä en ole alle hypännyt, vaikka kuinka sinne mennessä olisin tehnyt päätöksen, etten enää hengissä palaa. Luulen, että jos tuollainen ahdistuskohtaus tulisi sopivassa paikassa, voisin saada itseni hengiltä. Mutta normaalisti, vaikka joka ilta nukkumaan mennessä mietin, että parempi vain olisi lähteä, en varmasti saa asian kanssa tehtyä pitävää päätöstä. Se toivo paremmasta aina kumpuaa, vaikka siihen ei mitään järkevää syytä ole uskoa. Mutta hengissä pysymisen vietti on vahva, niin kauan kun on järki päässä.

Minulta puuttuu kokonaan tuo toivo paremmasta. En tosin saa tuollaisia impulsiivisuuspiikkejäkään, vaan olen vain jumalattoman lamaantunut ja väsynyt. Ehkä joku kerta vielä ryhdistäydyn loppuun.

Olen yrittänyt kerran. Olo oli niin toivoton ja kertakaikkisen väsynyt että en nähnyt tulevaisuudessa mitään vain pelkkää mustaa.

Kyllä vaati rohkeutta, en ole pystynyt siihen, en halua varmasti pohjimmiltaan kuolla ja kipu pelottaa sekä se kuinka se satuttaisi läheisiä, mutta onhan se vähän nurinkurista että kärsivä eläin lopetetaan jos ei mikään hoito auta ja sitten omalääkäri lopettaa ainoan toimivan lääkkeen, koska lääkeriippuvuus, mutta hei hän määrää tilalle melatoniinia.

EN todellakaan tarvitse. ELämästä 90 prosenttia eläny masennuksessa. Tarviin vain oikean työkalun ja se on siinä.

kova känni riittää.

En usko rohkeuteen vaan ihminen joka itsemurhan tekee on niin epätoivoinen, loppu ettei näe muuta keinoa päästä tilanteesta. Itse teen heti kun asiat olen saanut järjestykseen. En jaksa enää elää, ei toivoa paremmasta

Tekoon tarvitaan väsynyt ihminen ja sen verran voimia, että onnistuu teossaan. Kyse ei ole peloista tai rohkeudesta.

Vierailija kirjoitti:

Lähiomaisen itsemurha vankimielisairaalassa, MUKA valvotuissa olosuhteissa. Olin vasta lapsi tapahtuman aikaan ja myös oma elämäni meni sen myötä päin hel..tiä. Tuska,jota tämä omaiseni koki,oli niin käsittämättömän suurta ja suurimmalta osin ainoastaan lääkäreiden/ hoitohlökunnan aikaansaamaa varsinaisen sairauden lisäksi..Itken vielä tänäpäivänäkin, vaikka aikaa on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. He,jotka olivat tuolloin hoito'vastuussa' voivat olla varmoja, että niin kauan,kuin minussa itsessäni henki pihisee, he eivät ole päässeet vastuustaan. Terkut niuvaan henkilökunnalle, me tapaamme vielä.

Ja saanko kysyä, mikä oli alapeukkujen syy asiasta,josta ette yhtään mitään tiedä?! Toivon alapeukuttajille todella epämukavaa elämää, josko kävisi se omankin taipaleen päättäminen ennenaikaisesti joskus oikeasti mielessä, niin ehkä se empatiakykykin siinä kärsiviä kohtaan saattaisi kehittyä edes alkeelliselle tasolle. Osanottoni jokaiselle omaisensa menettäneelle, erityisesti heille, jotka ovat kohdanneet kaltoinkohtelua terveydenhuollossa.

Olen jostain saanut oppia, että esim yksi yleisimmistä skenaarioista on nuorilla itsemurhaajilla sellainen protesti/marttyyri-itsemurha, jossa itsensä kuvitellaan leijailemassa ja vieressä katselemassa kun läheiset surevat ja katuvat välinpitämättömyyttään jne. Vaatii kyllä melkoista lapsenuskoa.

Vierailija kirjoitti:

EN todellakaan tarvitse. ELämästä 90 prosenttia eläny masennuksessa. Tarviin vain oikean työkalun ja se on siinä.

Tiedän tunteen, mutta elämä voi muuttua paremmaksi vielä, ehkä tulee joku uusi lääke joka toimii tai muuta.

Onkohan sodatkin alkanut ton kautta kun tarpeeksi moni on ollut epätoivoinen ja tullut itsetuhoisiksi samaan aikaan.

Tuleeks siinä vaiheessa maailman sota kun tarpeeksi suuri osa maailman ihmisistä tulee itsetuhoisiksi samaan aikaan`?

Tarvitaan rohkeutta tietenkin, mutta se on rohkeuden väärinkäyttöä ja suuri sääli.

Tavallinen ihminen ei tee itsemurhaa, siis ihminen joka on kunnossa. Kyllä itsemurhaan tarvitsee olla mieltään jo melko epäkunnossa. Ei kukaan tee normaalissa tilassa sitä.

Mä mietin joskus Karoliina Kestiä. Miten paljon rohkeutta ja tahdonvoimaa löytyy nuoresta hennosta tytöstä. Sinne lampeen täytyy ensin kahlata ennen kuin voi hukuttautua. Minä kääntyisin kylmästä vedestä nopeasti pois kun vielä pystyisin. En kykenisi jatkamaan tarpeeksi syvälle ja kauas.

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin joskus Karoliina Kestiä. Miten paljon rohkeutta ja tahdonvoimaa löytyy nuoresta hennosta tytöstä. Sinne lampeen täytyy ensin kahlata ennen kuin voi hukuttautua. Minä kääntyisin kylmästä vedestä nopeasti pois kun vielä pystyisin. En kykenisi jatkamaan tarpeeksi syvälle ja kauas.

Eikös se tapaus lehtien mukaan ollut epäselvä?

Eiköhän se ole pelkoa kohdata ongelmansa tai häpeän tunne tilanteestaan, jos on vaikka velkaongelmissa. Pelkoa ratkaista asiat.

Ihmiset voivat vaikka rahavaikeuksissa tappaa itsensä, koska eivät kestä sitä häpeää tai epäonnistumista, ja toisaalta myöskin pelkäävät kuinka selviäisivät tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Siihen tarvii aivan helkatisti rohkeutta ja päättäväisyyttä. Ihminen haluaa pysyä elossa vaikka mitä, joten sun täytyy taistella kaikkia selviytymisviettejä ym. vastaan. Siis sun kroppa laittaa todella vastaan niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Vain itsekäs ihminen sanoo, että itsensä surmannut on pelkuri ja pakenee. Koska "Sun pitää pysyä hengissä vaikka kituisit, ettei mulle tule paha mieli."

Juurikin noin. Nämä jotka tuomitsevat itsarin tehneet pelkureiksi ovat itse usein niitä pelkureita. Syövät mielialalääkkeitä, mutta ovat tyytymättömiä kuitenkin elämäänsä. Syövät loppuelämänsä jotain lääkkeitä ja kitisevät. Pokkaa ei ole tehdä itsaria ite, joten kätevästi syyttävät itrsarin tekijöitä mukamas pelkureiksi jotka valitsevat helpon tien, minkä helpon? Itsari on lopullinen.

Jotkut täällä kirjoittavat, että ei siihen itsemurhan tekemiseen tarvita kuin niin suuri tuska, että kokee ettei enää kestä. Olen eri mieltä. Koska tuostahan pitäisi päätellä, että jokainen ihminen tekisi itsemurhan, jos hänen tuskansa vain olisi tarpeeksi suuri.

En usko että jokainen tekisi itsemurhan, olkoon tuska lopulta kuinka suuri tahansa. Väitän että on ihmisiä, jotka eivät koskaan syystä tai toisesta pystyisi tekemään itsemurhaa, vaan ennemmin jäävät kitumaan kunnes kuolevat luonnollisen kuoleman.

Joten kyllä itsemurhan tekeminen edellyttää jotain muuta, mutta mitä? En niinkään sanoisi että rohkeutta, vaikka kyllä se tietynlaista kylmäpäisyyttäkin kysyy. Luulen että se edellyttää itsetuhoisuutta tai käänteisesti ilmaistuna itsesuojelumekanismin heikkoutta/puutteita.