Tarviiko itsemurhan tekemiseen rohkeutta?

Kyllä vaatii. On nimittäin ihan sisäänrakennettu ihmiseen se hengissä pysymisen halu.

En tiedä, en ole koskaan tehnyt itsemurhaa.

Mä justiin mietin että mikä olsi helpointapa kuten esim vetäisi moottorisahalla pään halki mutta sekin vaatii odottelua. Se on se yksi laukaus päähän liipaisimen painallus ja se helppous siinä, se on suurin unelmani.

Uskon että suurin osa itsarin tehneistä ovat epätoivoisia, jopa niin että heitä voi sanoa "edesvastuuttomiksi" juuri sillä hetkellä.

Tai sitten jossain aineissa.

Ihan normiololla ihminen ei kykene...

Riippuu kai tekotavasta. Ne, jotka sitä päätyy yrittämään eivät näe mitään muuta vaihtoehtoa.

Siihen tarvii aivan helkatisti rohkeutta ja päättäväisyyttä. Ihminen haluaa pysyä elossa vaikka mitä, joten sun täytyy taistella kaikkia selviytymisviettejä ym. vastaan. Siis sun kroppa laittaa todella vastaan niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Vain itsekäs ihminen sanoo, että itsensä surmannut on pelkuri ja pakenee. Koska "Sun pitää pysyä hengissä vaikka kituisit, ettei mulle tule paha mieli."

Olen yrittänyt kahdesti. Kyllä se vaatii rohkeutta, joka siinä tilanteessa yleensä syntyy siitä että elämä on niin kamalaa kärsimystä että se on vaan pakko saada loppumaan. Kehossa on yllättävän vahvat vaistot elää, joten silloinkin itse teko on vaikea toteuttaa, vaikka mieli olisi 100% sitä mieltä että haluaa jo pois.

Vaikea sanoa. Onko rohkeutta se, että uskaltaa tehdä asioita, joita ihmiset yleensä eivät uskalla tehdä? Vai onko rohkeutta se, että tekee jotain, minkä tekeminen pelottaa (enemmän kuin tekemättä jättäminen)? Minä en uskaltaisi tappaa itseäni, joten minulta se olisi todella rohkeaa. Mutta ehkä jollekin toiselle se tuntuu helpommalta, koska siihen ajaa joko pitkäaikainen masennus, joka saa kuolemisen tuntumaan elämää paremmalta vaihtoehdolta, tai impulsiivinen itsetuhoinen mielentila, jonka aikana ihminen ei ehdi edes harkita ennen kuin jo tappaa itsensä.

Kyllä vaati rohkeutta. Itse olen lääkepöllyssä ja humalassa etsinyt autolla sopivaa sillan pilaria tai rekankeulaa, mutta ei riittänyt rohkeus.

Aivan jäätävää rohkeutta tai sitten hullua uskoa yliluonnolliseen tai helvetillistä tuskaa, jota ei enää kestä ja haluaa lakata olemasta olemassa. Pelkuruus on kaukana siitä.

Mä en haluis kuolla vaan alottaa alusta

Luettuani muut kommentit omani kirjoittamisen jälkeen tuli vahvasti sellainen olo, että vähättelin itsemurhaan liittyvää rohkeutta. Ainakin sitä rohkeutta, joka liittyy harkittuun itsemurhaan.

Itse olen menettänyt läheisen, jolla oli impulsiivisia itsetuhoisia hetkiä. En usko, että hän ehti juurikaan ajatella tai kerätä rohkeutta sillä viimeisellä kerralla, vaan kyse oli kohtauksesta, jonka aikana hän ei ollut yhtään oma itsensä vaan mieli täyttyi vain siitä yhdestä päämäärästä.

Verrataan vaikka siihen, että vihaisena voi huutaa jollekin ihmiselle jotain, mitä ei uskaltaisi normaalisti sanoa. Samalla tavalla jos saa "itsetuhoisuuskohtauksen", saattaa tehdä jotain mitä normaalina itsenään ei tekisi. Normaalisti on niin paljon estoja. Mutta vahvan tunteen vallassa ne estot voivat kadota eikä asia pelota, vaan sen tekee kuin automaattisesti.

8

Kyllä se vaatii rohkeutta. Itse en uskaltaisi tappaa itseäni hirttämällä, ajamalla päin rekkaa tai lääkkeillä, liian suuri epäonnistumisen vaara. Tuskin omaan pokkaa odottaa vastaan tulevaa junaa raiteilla seisten, joten ase kuulostaa valinnaltani, erityisesti kun omistan niitä.

Toukokuussa, samana iltana kun täytin 40, matkustin radan varteen aikomuksenani kiittää sukulaisiani viimeisellä kiitoksella.

Lähetin siinä istuskellessa Jumalalle ajatuksia. Tässä sitä ollaan edelleen hengissä.

On todella pelottavaa...

Niin kauan kun on toivoa, on elämää... Sanoin tän vuosia sitten ja kai se toivo on pelastanut minutkin 28 vuotta.

Vaatii ihan hitosti. Jonkun elävän kuolemaan saattaminen on aina aika väkivaltainen tapahtuma. Sitten siinä pelottaa se, jos joku epäonnistuu, ja sekin, kun täytyy vaan päästää kaikesta irti, ja on ihan onnensa nojassa sen suhteen onko menossa jonnekin vai joutuuko vaan lopettamaan olemisen.

Kyllä. Pelottomuutta kuoleman edessä ja valmiutta luopua _kaikesta_.

Lähiomaisen itsemurha vankimielisairaalassa, MUKA valvotuissa olosuhteissa. Olin vasta lapsi tapahtuman aikaan ja myös oma elämäni meni sen myötä päin hel..tiä. Tuska,jota tämä omaiseni koki,oli niin käsittämättömän suurta ja suurimmalta osin ainoastaan lääkäreiden/ hoitohlökunnan aikaansaamaa varsinaisen sairauden lisäksi..Itken vielä tänäpäivänäkin, vaikka aikaa on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. He,jotka olivat tuolloin hoito'vastuussa' voivat olla varmoja, että niin kauan,kuin minussa itsessäni henki pihisee, he eivät ole päässeet vastuustaan. Terkut niuvaan henkilökunnalle, me tapaamme vielä.

Kyllä. Ei todellakaan ole mikään pelkurimainen päätös. Minulla on joskus itsetuhoisia ajatuksia, mutta ei rohkeutta toteuttaa niitä.

Jep. Pelottaa hirveästi että se menee pieleen ja että se sattuu. Ei riitä rohkeus, helpompaa on kärsiä näin passiivisena kuin tehdä oikeasti jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vaatii ihan hitosti. Jonkun elävän kuolemaan saattaminen on aina aika väkivaltainen tapahtuma. Sitten siinä pelottaa se, jos joku epäonnistuu, ja sekin, kun täytyy vaan päästää kaikesta irti, ja on ihan onnensa nojassa sen suhteen onko menossa jonnekin vai joutuuko vaan lopettamaan olemisen.

No ei kukaan mene kuollessa yhtään minnekään. Paitsi hautaan toki, tai tuhkana mereen.