Mitäs sitten, kun itse tajuaa hakevansa isähahmoa miehistä?
Itselleen siis, ei lapselle. Painivatko täällä muut tällaisten ajatusten kanssa? Minkälaiseen ratkaisuun olette päätyneet? Minä tajusin tänään sairaalla tavalla suhtautuvani uuteen miesystävääni eräänlaisena isähahmona. Tuntuu pahalta ajatella asiaa niin, mutta toisaalta tahdon olla tuon miehen kanssa. Meillä on 15 vuotta ikäeroa.
Pahoittelen jos ikäerokeskustelut jo kyllästyttävät. Itse vain en ole vielä täältä löytänyt keskustelua aiheesta tästä näkökulmasta.
Kommentit (4)
No, jos et ole meidän oma ikäeroprovoilija, niin suosittelen sinulle terapiaa. Ja jos olet, niin terapia on paikallaan joka tapauksessa.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2013 klo 19:59"]
No, jos et ole meidän oma ikäeroprovoilija, niin suosittelen sinulle terapiaa. Ja jos olet, niin terapia on paikallaan joka tapauksessa.
[/quote]
En ole ikis. Tiedän itsekin, ettei miesystäviä pitäisi isähahmoina ajatella, mutta onko siitä jotain varsinaista haittaa jos ei sitä mitenkään osoita kohteelle? En usko olevani ainut nainen, joka tiedostaa itsestään tällaisen vian.
Olisi kiva näin anonyyminä kuulla muiden vastaavissa tilanteissa olleiden ratkaisuja. Jatkatteko suhdetta kaikesta huolimatta, pysyttekö tietoisesti sinkkuina vai pakotatteko itsenne seurustelemaan sellaisten miesten kanssa, joista ei tuota isähahmoajatusta synny?
Se se haitta siinä on, että ei opi ottamaan itse vastuuta itsestään eikä luottamaan itseensä. Ja parannuskeinona on keskittyä omaan itseensä ja itseluottamukseensa kunnes ajattelee puolisoaan ennen kaikkea tasa-arvoisena kumppanina ilman hierarkiasuhdetta - on se sitten nuorempi tai vanhempi tai samanikäinen.
Taidat olla aika pössähtänyt tapaus, mene nukkumaan.