Lapsellinen, keskenkasvuinen aikuinen

Minä olen perhetaustani vuoksi joutunut ottamaan hyvin nuorena vastuuta muista ihmisistä, nuoremmista sisaruksista, koko perheestä. Olen sellainen, jota on aina kutsuttu varhaiskypsäksi ja vastuulliseksi ja aikuismaiseksi, koska olen huolehtinut muista, järjestänyt, suorittanut, tehnyt.

Nyt olen neljänkymmenen ja olen tajunnut, että sen sijaan että olisin ollut vain varhaiskypsä ja vastuullinen, olen joutunut liian varhaisessa vaiheessa ottamaan liian suuren vastuun muista ihmisistä ja vaikka olen ilmeisesti hyvinkin esittänyt 30 vuotta vastuullista ja aikuista ihmistä, olen ihan älyttömän monella tavalla täysin keskenkasvuinen lapsi. Olen epävarma, turvaton, epävakaa.

Ei kyse ole siitä, että oisin joutunut kasvamaan aikuiseksi liian aikaisin vaan siitä, että olen liian nuorena oppinut esittämään olevani aikuinen, sen sijaan että olisin oikeasti kasvanut ja kypsynyt siihen. Ihmissuhteeni ovat jääneet pinnallisiksi, koska en voi päästää ketään lähellä, silloinhan ne näkisivät että olen emotionaalisesti teini-ikäisen tasolla ja olen vain esittänyt olevani aikuinen ja kypsä. En minä ole kypsä, loukkaannun kuin lapsi, pelkään kuin lapsi, haen turvaa kuin lapsi.

Onko tässä enää mitään toivoa, että aikuisiällä voi vielä aikuistua?