Lue keskustelun säännöt.
Onkohan täällä oikein ketään, joka luonnostaan ajattelee, että häntä arvostetaan?
29.07.2020 |
Mietin esim. esiintymisjännityksen kohdalla. Itse ajattelen, että sen syynä on se, että uskoo, ettei yleisössä istu ketään tai ei ainakaan tarpeeksi ihmisiä, jotka arvostaisivat sinua. Eli että koetaan, että kaikki kuulijat ovat täysi valmiita heti buuaamaan sinulle, koska he eivät arvosta sinua.
Aloin ajatella, miten ihmeellistä olisi elää, jos menisikin aina esiintymään ajatellen, miten paljon kuulijat arvostavat minua ja että jos joku ei arvosta, niin se on surullista hänen kannaltaan, ei mikään ahdistava tai mielen pahoittava asia.
Nyt varmaan joku tulee sanomaan, ettei hän kaipaa muiden arvostusta, mutta siihen tekisi mieli sanoa, että ihanko totta? Eli sinusta olisi ihan ok elää siten, kuin sen puhujan olo on, joka menee yleisön eteen, jossa ei ole yhtäkään häntä arvostavaa ihmistä, koska hän (kokee itse olevansa) niin huono tms. Epäilenpä, ettet elä sellaisessa olotilassa. Eikä sinun ole tarvinnut lapsenakaan elää.
Kommentit (8)
Epäilen, että menestyneiden ihmisten taustalla on nimenomaan se kokemus, että he ovat arvokkaita ja että heitä arvostetaan ja päin vastoin katkerien tai mielestään elämässä epäonnistuneiden, huonostivoivien ja masentuneiden ihmisten taustalla taas on se, että joku on heille oikein opettamalla opettanut, että et ole arvokas, kukaan ei arvosta sinua, ei edes oma läheisesi ja se on kaikki, mitä olet. Ei sellaisista lähtökohdista voi kukaan ponnistella yhtään mihinkään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, onko sillä arvostuksen kanssa tekemistä, mutta itse pääsin yläasteella esiintymisjännityksestä, kun tajusin, että enhän minäkään arvostele muita esitelmänpitäjiä tms, vaan tsemppaan, joten miksi ihmeessä muut arvostelisivat minua eivätkä tsemppaisi?
Tosin aikuisena olen huomannut, että tosiaan on ihmisiä, jotka eivät näin käyttäydy, mutta onneksi en teininä sitä vielä tiedostanut. Ajattelin tosiaan, että koska itse aina mielessäni tsemppaan esiintyjää ja toivon, että hän onnistuu, niin totta kai kaikki muutkin tsemppaavat minua ja toivovat minun onnistuvan.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, onko sillä arvostuksen kanssa tekemistä, mutta itse pääsin yläasteella esiintymisjännityksestä, kun tajusin, että enhän minäkään arvostele muita esitelmänpitäjiä tms, vaan tsemppaan, joten miksi ihmeessä muut arvostelisivat minua eivätkä tsemppaisi?
Tosin aikuisena olen huomannut, että tosiaan on ihmisiä, jotka eivät näin käyttäydy, mutta onneksi en teininä sitä vielä tiedostanut. Ajattelin tosiaan, että koska itse aina mielessäni tsemppaan esiintyjää ja toivon, että hän onnistuu, niin totta kai kaikki muutkin tsemppaavat minua ja toivovat minun onnistuvan.
Joo, toi on hyvä. Mulle ei tullut tuollainen mieleenkään, koska itse en ajatellut muiden esityksistä yhtään mitään. Tiesin, ettei sinne olisi varmaan kukaan mennyt vapaaehtoisesti, en itsekään ja että jos me kaikki saisimme päättää, olisimme luultavasti kotona nauttimassa elämästä. En miettinyt esiintymisiä kuin pakollisena ja tyhmänä koulun pakkopullana kaikille.
Ap
Minusta se, jos tsemppaa toisten esityksiä sisältää käämtöpuolen, että joidenkin esityksiä pilkattaisiin. Itselle ei ois tullut mieleenkään tehdä kumpaakaan, eikä varsinkaan pilkata. Eihän se ollut kenenkään oma valinta mitään esittää. Miten siitä voisi pilkata?
Ap
Mielenkiintoisia pohdintoja.
Sitten niiden tavoitteissaan menestyneiden joukossa vaikuttaa olevan sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat ns. päättäneet näyttää kaikille ja yrittävät ehkä ansaita muiden arvostuksen. Eli heidätkin kenties on kasvatettu ajattelemaan (joko suoraan tai laminlyöntien kautta), etteivät muut voi arvostaa heitä, mutta he pyrkineet muuttamaan asian.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä ainakaan muista, että kukaan olisi ikinä mitenkään arvostanut minua millään tavalla. Kyllä se on aina sitä haukkumista, piikittelyä ja joka ikiseen tekemiseeni puuttumista arvostelevaan sävyyn. Ja jos ei mitään muuta keksi niin haukutaan ulkonäkö. Ihmiset on sellaisia. Minkäs niille voi.
Voi aapee. Kyllä niistä parjatuistakin voi kasvaa hyviä menestyviä. He saavat jostain muusta elämän aikana sen arvon tunteen.
Ikävää on se, että tosiaan lapsuudessa joku opettaa arvottomuutta ja parjaa ja alistaa eikä kannusta.
Mutta.
Silti sieltä kuitenkin ponnistetaan.
Ei ole mikään tae hyvästä itsetunnosta se, että tulee hyvin kohdelluksi.... sekin voi olla näennäistä.
On niin moni asia mikä vaikuttaa.
Ihana olisi, jos arvokkuuden tunteen saisi lahjaksi, jota voi kannatella.
Minä olen itse joutunut elämään tuollaisessa tilassa, että kuvittelin, ettei kukaan arvostaisi minua, aivan sama, mitä minä teen, tai miten minä elin. Se oli aivan hirveän masentavaa aikaa.
Ihmettelen sitä lisäksi, että tämän tunnelman takana on oma äitini. Hän aina halusi, että opin, ettei kukaan voi minua arvostaa. Kun taas isäni puolen suku ja perhe aina koittivat opettaa, että ei ole mitään syytä sille, miksei minua arvostettaisi suuresti. Se on suvussamme muutenkin perinteenä, isoäitini isä oli suurmies, joka sai valtiolliset hautajaiset.
Toki tällainen arvostus on huvin ulkokultaista ja voidaan antaa vaikka despootille, mutta kuitenkin. Ei siihen asemaan ihan joka jannu pääse. Äitini suvusta ei ketään. Ovat varmaan niin huonoitsetuntoisia.
Ja siis tietenkin muiden arvostamisen ”edellytys” on se, miten itse käyttäytyy, mutta äitini kohtelussa ei ollut kyse siitä. Pointti oli opettaa minulle, että miten ikinä toiminkaan tai miten ikinä elänkin, minua ei vain voi yksinkertaisesti yhtään kukaan ihminen arvostaa. Ei edes hän. Korkeintaan pahat ja rikolliset ihmiset arvostaisivat minua. Niin arvoton mä olisin.
Ap