Lue keskustelun säännöt.
Perheväkivaltaa kokeneet?
27.06.2013 |
Haluaisin keskustella ja kysyä, miten te,jotka olette kokeneet raskastakin perheväkivaltaa vanhempien taholta, eli siis kasvatettiin selkäsaunoilla, miten ajattelette asiasta tänäpäivänä? Oletteko sinut, kävittekö terapiassa,juttelitteko lopulta vanhemmillenne vuosien tuskasta ja pyysivätkö he tekojaan anteeksi? Minussa on asian suhteen selvästi kaksi puolta: Toisaalta pienenä luulin että selkään SAA omille lapsilleen antaa, ja luulin että kaikki saavat joskus kotonaan selkään, ja olenhan ihan itse ollut paikalla todistamassa että se todella tehoaa ja sillä saa sen "kurin" eli osa minusta on tavallaan "hyväksynyt" sen, että niin joku tekee. Toisaalta kun sen sitten koki lapsena, sen pelon ja kivun.. Miettii, miten joku rakas ihminen voi satuttaa sillä tavoin? Eli ristiriita on syvällä minussa. :( Olen tasan kerran asiaa vastustanut ettei ketään saisi lyödä (huusin äidilleni) Mutta hän tokaisi että se on heidän kasvatuskeinonsa ja heidän päätösvallassaan, eikä minulla kuulemma koskaan ole asiaan vaikuttamista. Se mursi minut, ajattelin että en saa sitä koskaan perheessämme loppumaan :( Miten lähtisin työstämään asiaa? Ja tasan tarkkaan en tätä perinnettä eteenpäin siirrä, se on varma!
Kommentit (6)
Minä sain selkääni sekä isältä että äidiltä, risulla ja remmillä. Varmaan 10 kertaa on selkäsauna tullut. En ole katkera, en vihainen, en traumatisoitunut. En muistele pahalla, se oli se kasvatustapa minkä he tiesivät ja miten heidät oli kasvatettu. Eivät varmasti sitä pahalla tehneet, siihen aikaan selkäsauna oli hyväksytty kasvatusmuoto. Itse en käytä samoja keinoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.06.2013 klo 23:54"]
Minä sain selkääni sekä isältä että äidiltä, risulla ja remmillä. Varmaan 10 kertaa on selkäsauna tullut. En ole katkera, en vihainen, en traumatisoitunut. En muistele pahalla, se oli se kasvatustapa minkä he tiesivät ja miten heidät oli kasvatettu. Eivät varmasti sitä pahalla tehneet, siihen aikaan selkäsauna oli hyväksytty kasvatusmuoto. Itse en käytä samoja keinoja.
[/quote]
Juurikin näin, samanlainen kokemus ja olotila itselläkin. - ja pakko myöntää, olin välillä niin kuriton, etten ihmettele että sain koivuniemen herrasta jaloille.
en käytä lapsiini tuota enkä hyväksy muutenkaan, mutta silloin oli ajat eri.
Olen nainen, 40 v.
itse olen 15v tyttö ja 'lapsuus' on mua hakattu huvikseen ei edes kasvatuksellisista syistä ehottomasti väärin ja itse en ikinä omaa lastani vois lyödä missään tilanteessa , ymmärrän kyllä että ennen vanhaan se on normaalia ollut ja 'hyväksytty' tapa kasvattaa , näi nuorena en kuitenkaan voi todellakaan käytännössä ymmärtää sellaista tapaa kohdella lasta. itse en pysty luottamaan aikuisiin paljoa ja pahat traumat jäänyt.
Mä olen saanut selkääni niin risulla kuin remmillä, kuin myös nokkosilla ja sähköjohdolla, ja kaikelta sillä välillä. On potkittu korkkarilla palleaan, roikotettu korvista seinällä (joo, repesihän ne), kerran kyynärpää käyty kipsauttamassa jne. Kyllä, olen työstänyt asiaa terapiassa säännöllisin väliajoin 20 vuotta. Pohdin reilu 15 vuotta, voinko koskaan olla äiti kokemusteni vuoksi. Olen kuullut äitini selitykset miksi, vastaanottanut kyyneleisen "olen pahoillani"-katumuksen, mä tavallaan ymmärrän kyllä miksi, mutta ikipäivänä en tule saamaani kasvatusta hyväksymään. Kyllä, olen edelleen katkera. En niin, että se enää haittaisi arjen pyörittämistä, mutta esim. nämä perhesurmat ja tapaus Eerika ynnä muut vastaavat järkyttävät mun tasapainoani turhan paljon. Enkä mä ole ainoastaan katkera vanhemmilleni, vaan myös isosiskolleni, veljeni vaimolle (asui samassa taloudessa), yläasteen kuraattorille (joka kiellostani huolimatta soitti vanhemmilleni todeten, ettei mulla mitään oikeita ongelmia oo, kunhan käyn siellä lintsatakseni tunneilta ja juomassa kahvia), lastensuojelun tantoille, jotka oli sitä mieltä, ett todellinen syy ongelmiin on mun äärimmäisen hankala luonteeni, urheiluseuran huoltojoukoissa olleille kavereitten vanhemmilleni, jotka kyllä näki mun toistuvat vammat, mutta joista kukaan ei tehnyt mitään... Mutta joo, huolimatta yhä vieläkin verestävistä arvista ja edelleen jatkuvasta terapiasta, mä olen silti selvinnyt siitä. Nuoruus ja varhaisaikuisuus meni kyllä melkoisella rytinällä ja paukkeella, mutta viimein seison omilla jaloillani, mulla on maailman ihanin tenava (jota kasvattaessani yritän pitää ylisuojelevaisuuteni kurissa) ja oon onnellisempi kuin ikinä :)
Tsemppiä sulle ap (ja muillekin) asian työstämiseen!
Isä löi, äiti oli lyömistä vastaan. Tuollaisessa tilanteessa minun oli helppo muodostaa kantani: vastustan väkivaltaa. En ole erityisemmin ylpeä itsestäni, kun ajattelen, millainen äiti olin esikoiselleni: lyhytpinnainen, karjahteleva, tiuskiva äiti. Toisaalta olin myös katuva, rakastava ja hellivä äiti. Tajusin tekeväni väärin lastani kohtaan. Vähitellen muutin omaa käytöstäni. Tämä vaati paljon itsetutkiskelua itseltäni. En halunnut tulla isäkseni vaan katkaista sukupolvien ketjun omalta kohdaltani. Vähitellen opin näyttämään negatiivisia tunteitani asiallisesti. Kiintymyksen tunteeni olen aina osannut näyttää lapsilleni.
Vanhempieni erottua en ole ollut missään tekemisissä isän kanssa. Minun olisi vieläkin vaikea puhua hänen kanssaan siitä, mitä hän on tehnyt minulle. Äitini ja sisarusteni kanssa olemme puhuneet asiasta. Jotenkin se tuntui olevan "meidän" juttu, asia, josta ei puhuttu ulkopuolisille.
Tajusin jo varhain olevani taipuvainen ahdistukseen ja masennukseen. Olin keski-ikäinen, kun uskaltauduin ensimmäisen kerran hakemaan itselleni ammattiapua. Tiedostan hyvin, että minun olisi pitänyt hakeutua terapiaan paljon aikaisemmin. Kuvittelin ihan liian pitkään, että minä kyllä pärjään, menen sitten, kun oikeasti tarvitsen apua. Olen työstänyt vihaani myös kirjoittamalla lapsuudenkokemuksista ja omista tunteistani. Luulen, että olen jo osannut päästää irti vihan tunteistani.
Lapsuuden kokemukset ovat heijastuneet koko elämääni. Aina en ole osannut pitää puoliani. Tämän huomasin esimerkiksi parisuhteessani. Luulen, että elämäni olisi ollut helpompaa ilman lapsuudenkokemustani.