Lue keskustelun säännöt.
"Epävakaiden" vanhempien lapset ovat vastuullisempia, olenko oikeassa?
27.07.2020 |
Omalla kohdallani, omien lasteni kohdalla sekä lähipiirini tarkkailun perusteella olen tehnyt havainnon, kertokaas oma kokemus, pitääkö teidän mielestänne paikkansa.
Eli jos vanhemmat ovat "epävakaita" (stressaantujia, itkevät usein lastensa nähden, ovat masentuneita, eivät jaksa/osaa oikein hoitaa asioita) näiden ihmisten lapset tuntuvat usein olevan hyvinkin kilttejä, vastuuntuntoisia, huomaavaisia, pärjäävät koulussa, siivoavat kotia vanhempien avuksi, käyttäytyvät moitteettomasti vieraiden läsnäollessa..
Ja sitten ne lapset, joiden vanhemmat ovat lastensa edessä "vakaita" ja kaikki aikuisten hommat hoituu, niin ettei lapsella ole hajuakaan että vanhemmillaan olisi vaikeuksia, nämä lapset ovat ns. huolettomia, unohtelevat asioitaan, oman huoneen siistinäpitäminenkin on vaikeaa, käytös on lapsellista, käytöstavat unohtuvat jne.
Pohjimmiltaan siis kyse siitä että epävakaan lapsi joutuu oppimaan vastuunkantoa eikä halua mitenkään itse lisätä vanhempansa kärsimyksiä vaan olla kaikin tavoin avuksi...ja vakaan lapsi ei tämmöistä osaa ajatellakaan, elää huolettomana kuin "pellossa" ja vanhempien käskytkin kaikuvat kuuroille korville.
No, miltä kuulostaa?
Kommentit (43)
Hyvin selitetty. Tunnistan kyllä itseni tuosta, vanhemmat aina väsyneitä töistä niin pyrki itse olemaan kuormittamatta heitä yhtään lisää. Olin ns. näkymätön lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksikäs ei, mutta varmaan vähän riippuu millä tavalla vanhemmat ovat vastuuttomia ja onnistuvatko esim lyttäämään lapsensa itsetunnon ja aloitekyvyn.
Omat vanhempani olivat varsin tuulella käyviä ja jouduin aika aikaisin "aikuistumaan". Toisaalta olivat kuitenkin ihan kannustavia, eli vaikka lapsen kannalta oli monesti hankalia tilanteita, kun piti keksiä jostain ruokaa ja hoitaa sisaruksia, olivat kuitenkin ystävällisiä, kehuivat jne. Nyt aikuisena olen ollut vähän koko suvun tuki ja turva, sisarukseni samoin, olemme kannatelleet vanhempia, omia lapsia ja myös ystäviä, kaukaisempaa sukua...
Omat lapseni saivat kasvaa hyvin turvatusti. Ja kieltämättä heissä on pientä opittua avuttomuutta.
Mutta enpä tiedä voiko tästä väestötasolle mitään päätelmiä silti tehdä.
Itse elin lapsuuden ja nuoruuden vaikeasti masentuneen yh-äidin kanssa. Olin tosiaan hyvin vastuullinen, kiltti, järkevä ja pärjäävä. Piti aikuistua nopeasti, eikä ollut varaa hölmöillä. Toisaalta sitten myöhemmin olikin sitten edessä terapiaa ja kipuilua ja pahimmat ikävuodet olivat 18-30.
Voi pitää ainakin jossain määrin paikkansa. Mutta sitten saa miettiä, missä menee raja siinä, mikä on enää tervettä ja ikätasoista vastuunkantoa / vastuuttomuutta. Eli joutuuko "huolettomien" vanhempien lapsi liian aikaisin ottamaan vastuuta tekemisistään (ei saa olla huolista vapaa lapsi) ja vastavuoroisesti, passataanko huolehtivien vanhempien lapselle liiankin paljon kaikkea (on liiankin vanhaksi "huoleton"). Joku sellainen kultainen keskitie tässäkin pitäisi löytää.
Miksi ei saisi itkeä tai avoimesti ilmaista tunteitaan? Tiedän ihmisen, joka ei itke kenenkään nähden ja joka halveksii ihmisiä, jotka itkevät ja hän on tunnekylmin tietämäni henkilö. Ei itkeminen muiden nähden (esim. kerran kuukaudessa) tee kenestäkään psyykkisesti epävakaata.
Varmaan jossain Italiassa tai Ranskassa aivan kaikki ihmiset olisivat "epävakaita" ap:n kriteerien perusteella. Ei niin juroja ihmisiä kuin Suomessa ole käytännössä missään muualla ainakaan tiettyjen Aasian maiden ulkopuolella (ja sielläkin ihmiset peittävät muut tunteensa hymyn alle).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meistä kolmesta tyttärestä kaksi ei tajua rahasta mitään ja hermostuvat olemattomista. Minä olen työnarkomaani ja se ”aina järkevä”.
Vanhempani olivat ja ovat vieläkin erittäin vastuullisia ja kunnollisia, ja niin olemme myös me lapset ja meidän lapsemme. Olemme olleet sellaisia aina ja olisi ollut todella kummallista, jos esimerkiksi minusta ja siskostani olisi tullut erilaisia ihmisiä. Täsmälleen sama juttu mieheni perheessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi pitää ainakin jossain määrin paikkansa. Mutta sitten saa miettiä, missä menee raja siinä, mikä on enää tervettä ja ikätasoista vastuunkantoa / vastuuttomuutta. Eli joutuuko "huolettomien" vanhempien lapsi liian aikaisin ottamaan vastuuta tekemisistään (ei saa olla huolista vapaa lapsi) ja vastavuoroisesti, passataanko huolehtivien vanhempien lapselle liiankin paljon kaikkea (on liiankin vanhaksi "huoleton"). Joku sellainen kultainen keskitie tässäkin pitäisi löytää.
Niinpä, se kultainen keskitie...!
Itselläni oli masentunut, itkeskelevä äiti, joka lähinnä vain nukkui kaikki päivät. Muistan ystävieni kotona käydessäni kaiholla katsoneeni, kuinka ystävillä oli puhtaita vaatteita viikattuna kaapissa, ruoka-ajat ja lämmintä ruokaa joka päivä, ja kuinka näiden vanhemmat huolehtivat lapsistaan eikä toisinpäin.
Itse etsiskelin kouluaamuina kiireessä valtavasta likapyykkikasasta jotain vähemmän likaista päälleni, unelmoin että olisi enemmän kuin kahdet ehjät sukat joita vaihdella jne. Äitini itku oli kamalaa kuunneltavaa, päätinkin etten ikinä itke lasteni kuullen, jos sellaisia saan, enkä muutenkaan stressaa ääneen aikuisten asioista lasteni kuullen, se turvattomuus joka itselleni lapsena aiheutui siitä kun äiti itki ja valitti esim. rahojen vähyyttä, työn saannin vaikeutta, ihmisten ilkeyttä tms.
No, nyt sitten vissiin passaan oman lapseni piloille. 12-vuotiaskin odottaa että teen aamupalan aina valmiiksi ja tuon puhtaat vaatteet kaapista aamulla sänkyyn. Omien vaatteiden vienti pyykkikoriinkaan ei mitenkään suju oma-aloitteisesti, ja muistutettunakin tooodella vitkuttelua. Pyörittelee silmiään, kun kerron että jotkut hänen ikäisensä valmistavat jo päiväruoankin koko perheelle.
Paskaa.
Ns. normaaliperheen äidin onneton selitys sille, miksi omat lapset käyttäytyvät huonosti, eivätkä pärjää koulussa.
Yh-äidin paskat lapset ovat ”huonoja” hyvä- tai huonokäytöksisinä. Ei voi olla enää totta nämä teidän älynväläykset.
Oikeasti. Olkaa enemmän lastenne kanssa kuin täällä vauvapalstalla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi pitää ainakin jossain määrin paikkansa. Mutta sitten saa miettiä, missä menee raja siinä, mikä on enää tervettä ja ikätasoista vastuunkantoa / vastuuttomuutta. Eli joutuuko "huolettomien" vanhempien lapsi liian aikaisin ottamaan vastuuta tekemisistään (ei saa olla huolista vapaa lapsi) ja vastavuoroisesti, passataanko huolehtivien vanhempien lapselle liiankin paljon kaikkea (on liiankin vanhaksi "huoleton"). Joku sellainen kultainen keskitie tässäkin pitäisi löytää.
Niinpä, se kultainen keskitie...!
Itselläni oli masentunut, itkeskelevä äiti, joka lähinnä vain nukkui kaikki päivät. Muistan ystävieni kotona käydessäni kaiholla katsoneeni, kuinka ystävillä oli puhtaita vaatteita viikattuna kaapissa, ruoka-ajat ja lämmintä ruokaa joka päivä, ja kuinka näiden vanhemmat huolehtivat lapsistaan eikä toisinpäin.
Itse etsiskelin kouluaamuina kiireessä valtavasta likapyykkikasasta jotain vähemmän likaista päälleni, unelmoin että olisi enemmän kuin kahdet ehjät sukat joita vaihdella jne. Äitini itku oli kamalaa kuunneltavaa, päätinkin etten ikinä itke lasteni kuullen, jos sellaisia saan, enkä muutenkaan stressaa ääneen aikuisten asioista lasteni kuullen, se turvattomuus joka itselleni lapsena aiheutui siitä kun äiti itki ja valitti esim. rahojen vähyyttä, työn saannin vaikeutta, ihmisten ilkeyttä tms.
No, nyt sitten vissiin passaan oman lapseni piloille. 12-vuotiaskin odottaa että teen aamupalan aina valmiiksi ja tuon puhtaat vaatteet kaapista aamulla sänkyyn. Omien vaatteiden vienti pyykkikoriinkaan ei mitenkään suju oma-aloitteisesti, ja muistutettunakin tooodella vitkuttelua. Pyörittelee silmiään, kun kerron että jotkut hänen ikäisensä valmistavat jo päiväruoankin koko perheelle.
Lapsestasi tulee luuseri. Onnittelut!
on perää tuossa mutta ei ole niin yksinkertaista, riippuu ihan täysin millainen yhdistelmä luonteita ja sattumuksia perheessä ja elämässä että millainen ihmisestä tulee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paskaa.
Ns. normaaliperheen äidin onneton selitys sille, miksi omat lapset käyttäytyvät huonosti, eivätkä pärjää koulussa.
Yh-äidin paskat lapset ovat ”huonoja” hyvä- tai huonokäytöksisinä. Ei voi olla enää totta nämä teidän älynväläykset.
Oikeasti. Olkaa enemmän lastenne kanssa kuin täällä vauvapalstalla!
Upeasti on kyllä omien lasten huono käyttäytyminen valkopesty! 🤣
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei saisi itkeä tai avoimesti ilmaista tunteitaan? Tiedän ihmisen, joka ei itke kenenkään nähden ja joka halveksii ihmisiä, jotka itkevät ja hän on tunnekylmin tietämäni henkilö. Ei itkeminen muiden nähden (esim. kerran kuukaudessa) tee kenestäkään psyykkisesti epävakaata.
Varmaan jossain Italiassa tai Ranskassa aivan kaikki ihmiset olisivat "epävakaita" ap:n kriteerien perusteella. Ei niin juroja ihmisiä kuin Suomessa ole käytännössä missään muualla ainakaan tiettyjen Aasian maiden ulkopuolella (ja sielläkin ihmiset peittävät muut tunteensa hymyn alle).
No ainakin minulle äidin itkujen kuunteleminen lapsena oli jotain todella kamalaa. Se turvattomuuden ja avuttomuuden tunne joka siitä seurasi, että se ainoa ihminen, johon sinun pitäisi voida turvata ja luottaa, luhistuu säännöllisesti silmiesi edessä. Hätäilet siinä sitten sekä sen vanhempasi että itsesi puolesta. Mietit miten voisit auttaa, ja samalla tiedostat, että kun aikuinen ei pysty tekemään muuta kuin itkemään, mitä sinä lapsena voisit/osaisit.
Hirveä stressierkki minusta onkin tullut, pelkään aina pahinta ja stressinsietokykyni on olematon, näissä riittää vieläkin työsarkaa, vaikka olen jo nelikymppinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi pitää ainakin jossain määrin paikkansa. Mutta sitten saa miettiä, missä menee raja siinä, mikä on enää tervettä ja ikätasoista vastuunkantoa / vastuuttomuutta. Eli joutuuko "huolettomien" vanhempien lapsi liian aikaisin ottamaan vastuuta tekemisistään (ei saa olla huolista vapaa lapsi) ja vastavuoroisesti, passataanko huolehtivien vanhempien lapselle liiankin paljon kaikkea (on liiankin vanhaksi "huoleton"). Joku sellainen kultainen keskitie tässäkin pitäisi löytää.
Niinpä, se kultainen keskitie...!
Itselläni oli masentunut, itkeskelevä äiti, joka lähinnä vain nukkui kaikki päivät. Muistan ystävieni kotona käydessäni kaiholla katsoneeni, kuinka ystävillä oli puhtaita vaatteita viikattuna kaapissa, ruoka-ajat ja lämmintä ruokaa joka päivä, ja kuinka näiden vanhemmat huolehtivat lapsistaan eikä toisinpäin.
Itse etsiskelin kouluaamuina kiireessä valtavasta likapyykkikasasta jotain vähemmän likaista päälleni, unelmoin että olisi enemmän kuin kahdet ehjät sukat joita vaihdella jne. Äitini itku oli kamalaa kuunneltavaa, päätinkin etten ikinä itke lasteni kuullen, jos sellaisia saan, enkä muutenkaan stressaa ääneen aikuisten asioista lasteni kuullen, se turvattomuus joka itselleni lapsena aiheutui siitä kun äiti itki ja valitti esim. rahojen vähyyttä, työn saannin vaikeutta, ihmisten ilkeyttä tms.
No, nyt sitten vissiin passaan oman lapseni piloille. 12-vuotiaskin odottaa että teen aamupalan aina valmiiksi ja tuon puhtaat vaatteet kaapista aamulla sänkyyn. Omien vaatteiden vienti pyykkikoriinkaan ei mitenkään suju oma-aloitteisesti, ja muistutettunakin tooodella vitkuttelua. Pyörittelee silmiään, kun kerron että jotkut hänen ikäisensä valmistavat jo päiväruoankin koko perheelle.
Kyllä 12-vuotias tarvitsee enemmän vastuuta yhteisistä asioista. Onnetonta passaamista.
Äiti ei halua kuopuksen kasvavan teiniksi! Näitä näkee psykiatrin vastaanotoilla: äiti on pakottanut nuorimman lapsen olemaan liian pitkään ”lapsi” (pehmot, lapselliset leikit, passaaminen, ei saa olla yksin, haetaan/viedään kaikkialle, järjestellään elämä, kaverit, menot...).
Lapsiraukat!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei saisi itkeä tai avoimesti ilmaista tunteitaan? Tiedän ihmisen, joka ei itke kenenkään nähden ja joka halveksii ihmisiä, jotka itkevät ja hän on tunnekylmin tietämäni henkilö. Ei itkeminen muiden nähden (esim. kerran kuukaudessa) tee kenestäkään psyykkisesti epävakaata.
Varmaan jossain Italiassa tai Ranskassa aivan kaikki ihmiset olisivat "epävakaita" ap:n kriteerien perusteella. Ei niin juroja ihmisiä kuin Suomessa ole käytännössä missään muualla ainakaan tiettyjen Aasian maiden ulkopuolella (ja sielläkin ihmiset peittävät muut tunteensa hymyn alle).
No ainakin minulle äidin itkujen kuunteleminen lapsena oli jotain todella kamalaa. Se turvattomuuden ja avuttomuuden tunne joka siitä seurasi, että se ainoa ihminen, johon sinun pitäisi voida turvata ja luottaa, luhistuu säännöllisesti silmiesi edessä. Hätäilet siinä sitten sekä sen vanhempasi että itsesi puolesta. Mietit miten voisit auttaa, ja samalla tiedostat, että kun aikuinen ei pysty tekemään muuta kuin itkemään, mitä sinä lapsena voisit/osaisit.
Hirveä stressierkki minusta onkin tullut, pelkään aina pahinta ja stressinsietokykyni on olematon, näissä riittää vieläkin työsarkaa, vaikka olen jo nelikymppinen.
Eli siis tästä on tehtävä se johtopäätös, että lasten nähden/kuullen ei siis saisi koskaan itkeä? Mielestäni on paremminkin niin, että tunteita saa näyttää, mutta niitä pitää osata myös käsitellä. Itkusta pääsee ylitse ja se menee ohitse. Mielestäni on hyvä asia, että ihminen itkee ja ilmaisee suruaan avoimesti sen sijaan, että patoaisi ja tukahduttaisi tunteitaan.
Perusasioista pidetään toki aina huolta. Niitä positiivisia tunteita ja välittämistä näytetään myös. Se, että itkee joskus on mielestäni eri asia kuin jonkun syvästi masentuneen jatkuva itku. Tunteita on osattava säädellä.
Yleensä suomalaisilla on taipumus peittää kaikki muut tunteet joko hiljaisuuden tai vihaisuuden alle ja se jos mikä on patologinen taipumus, sillä tunteita pitäisi osata ilmaista ja kanavoida sekä päästä niistä rakentavasti ylitse. Mielestäni joku mykkäkoulu on paljon ahdistavampaa ja painostavampaa kuin se, että joku puhuu avoimesti ja itkee tai vaikkapa onnistumisistaan iloitsee. Toki makuja on ihmisillä monia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi pitää ainakin jossain määrin paikkansa. Mutta sitten saa miettiä, missä menee raja siinä, mikä on enää tervettä ja ikätasoista vastuunkantoa / vastuuttomuutta. Eli joutuuko "huolettomien" vanhempien lapsi liian aikaisin ottamaan vastuuta tekemisistään (ei saa olla huolista vapaa lapsi) ja vastavuoroisesti, passataanko huolehtivien vanhempien lapselle liiankin paljon kaikkea (on liiankin vanhaksi "huoleton"). Joku sellainen kultainen keskitie tässäkin pitäisi löytää.
Niinpä, se kultainen keskitie...!
Itselläni oli masentunut, itkeskelevä äiti, joka lähinnä vain nukkui kaikki päivät. Muistan ystävieni kotona käydessäni kaiholla katsoneeni, kuinka ystävillä oli puhtaita vaatteita viikattuna kaapissa, ruoka-ajat ja lämmintä ruokaa joka päivä, ja kuinka näiden vanhemmat huolehtivat lapsistaan eikä toisinpäin.
Itse etsiskelin kouluaamuina kiireessä valtavasta likapyykkikasasta jotain vähemmän likaista päälleni, unelmoin että olisi enemmän kuin kahdet ehjät sukat joita vaihdella jne. Äitini itku oli kamalaa kuunneltavaa, päätinkin etten ikinä itke lasteni kuullen, jos sellaisia saan, enkä muutenkaan stressaa ääneen aikuisten asioista lasteni kuullen, se turvattomuus joka itselleni lapsena aiheutui siitä kun äiti itki ja valitti esim. rahojen vähyyttä, työn saannin vaikeutta, ihmisten ilkeyttä tms.
No, nyt sitten vissiin passaan oman lapseni piloille. 12-vuotiaskin odottaa että teen aamupalan aina valmiiksi ja tuon puhtaat vaatteet kaapista aamulla sänkyyn. Omien vaatteiden vienti pyykkikoriinkaan ei mitenkään suju oma-aloitteisesti, ja muistutettunakin tooodella vitkuttelua. Pyörittelee silmiään, kun kerron että jotkut hänen ikäisensä valmistavat jo päiväruoankin koko perheelle.
Kyllä 12-vuotias tarvitsee enemmän vastuuta yhteisistä asioista. Onnetonta passaamista.
Äiti ei halua kuopuksen kasvavan teiniksi! Näitä näkee psykiatrin vastaanotoilla: äiti on pakottanut nuorimman lapsen olemaan liian pitkään ”lapsi” (pehmot, lapselliset leikit, passaaminen, ei saa olla yksin, haetaan/viedään kaikkialle, järjestellään elämä, kaverit, menot...).
Lapsiraukat!
Kommentistasi päätellen (yhtä kärjistetysti kuin sinä vedit johtopäätöksiä minun kommentistani) sanoisin että voi sinun onnettomia lapsiasi! Lapsuus jätetty liian lyhyeksi! Psykiatrin vastaanotolla heidätkin näkee, liian pienestä jätetty oman onnensa nojaan, kun vanhemmalla ei ole ollut halua, osaamista eikä voimia hoitaa, auttaa eikä olla tukena. Pienestä jätetty hoitamaan omat asiansa, yksin jätetty kotiin kun vanhemmalla ollut baarireissua tiedossa tms. Jääkaappiin jätetty puolihomeinen leipäkannikka ja eltaantunutta margariinia.
Lapsiraukat!
*sarkasmia vastineena kommentointityyliisi, jos et tajunnut*
Kumppanini elänyt epävakaassa ilmapiirissä. On vastuullinen, harkitseva, rauhallinen ja kiltihkö. Mutta toisaalta tuntuu välillä että häneenkin iskee joku epävakainen kohtaus ja persoona muuttuu ilkeähköksi ja vähän oudoksi. Pääsääntöisesti on kuitenkin tuota ensimmäistä kuin tuolla mainitsin.
Epävakaiden (paljon parisuhteita, paljon työpaikkoja, paljon päihteitä, paljon muuttoja, rahattomuutta, jatkuvaa mielialan vaihtelua, riitelyä, väkivaltaa, itkemistä, lasten huostaanottoja jne) lapset voivat olla vastuullisempia, mutta usein psyykkisesti sairaita. Sairastavat masennusta, psykoosisairauksia ja päihdesairauksia, kun vanhempi (vanhemmat) eivät ole kyenneet olemaan omien ongelmiensa vuoksi terveessä välittävässä vuorovaikutussuhteessa lapseen. Lapsuus ei ole ollut turvallinen. Ihminen on valitettavasti lapsi tuonne 20 ikävuoteen asti ja tarvitsee turvallisia rakastavia vanhempia, tämä pitäisi muistaa kun lapsia tehdään. 12 vuotias ei ole aikuinen!
Tuo on yksi mahdollinen kuvio. On varsin yleistä, että lapset omaksuvat erilaisia arvoja ja toimintamalleja kuin vanhempansa, nuorena aikuisena etenkin. Siistin perheen lapsi joko ei ole koskaan oppinut siivoamaan ona-aloitteisesti tai pitää sotkua oman määräysvaltansa ilmentymänä.
Toki on mahdollista myös, että samat syyt, jotka tekevät vanhemmasta kykenemättömän hallitsemaan elämäänsä, vaikuttavat myös lapseen yhtä vahvasti tai jopa vahvemmin.