Lue keskustelun säännöt.
Miksi on huono asia pysyä mukavuusalueellaan?
25.07.2020 |
Tätä olen miettinyt monesti, aina sanotaan että pitäisi poistua mukavuusalueeltaan että voi kasvaa ja kehittyä. Mutta miksi pitäisi jatkuvasti olla kehittymässä johonkin? Mitä pahaa on siinä että on tyytyväinen elämäänsä? Miksi aina pitäisi tavoitella jotain muuta vaikka tykkäisi siitä mitä on nyt?
En ole ihminen joka haluaisi jotain suurta, minulle riittää se että arki on mukavaa ja siinä on monia pieniä iloja, arkeahan suuri osa elämästä on. En siis ymmärrä miksi pitäisi tietentahtoen keikuttaa venettä ja hakea haasteita. Kyllä vaikeampiakin aikakausia välillä tulee vastaan ilman että niitä tarkoituksella hakee ja henkistä kasvua tapahtuu vähitellen tavallista elämää eläen.
Kommentit (23)
No ei sillä mukavuusalueelta poistumisella tarkoiteta sitä että haet vaikeuksia elämääsi vaan esimerkiksi kokeilet uutta harrastusta mikä vähän jännittää, otat rohkeampaa sosiaalista kontaktia ihmisiin tai käyt vaikka ravintolassa missä on ruokaa mitä et ole ikinä maistanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luterilaiseen ajatusmaailmaan kuuluu "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat"
Olen jo 59 v ja vain hyvin harvoin elämässäni poistunut omalta mukavuusalueeltani. Nämä ovat olleet tilanteita, joille en ole voinut itse mitään (esim vakava sairastuminen) . Olen elänyt itselleni mieluista ja sopivaa elämää. Monen mielestä aika vaatimatontakin elämää, vaikka muutama sattuma tekikin musta suurituloisen. Olen onnellinen ja tyytyväinen vaatimattomaan, joskus jopa hieman askeettiseen, elämääni. Aikanaan lapseni perivät varallisuuteni.
Pysähtyneisyys johtaa taantumiseen, pahimmillaan tuhoon.
Vierailija kirjoitti:
No ei sillä mukavuusalueelta poistumisella tarkoiteta sitä että haet vaikeuksia elämääsi vaan esimerkiksi kokeilet uutta harrastusta mikä vähän jännittää, otat rohkeampaa sosiaalista kontaktia ihmisiin tai käyt vaikka ravintolassa missä on ruokaa mitä et ole ikinä maistanut.
Miksi noin tekisi, jos mitään noista ei halua?
Mukavuusalueella pysyminen laiskistaa ihmistä. On hyvä välillä testata itseään. Tulee kummasti elämään uutta sisältöä, kun onnistuu jossain asiassa, jossa ei ikinä olisi kuvitellut onnistuvansa. Jos epäonnistuu, niin siitäkin voi ottaa opikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samaa mieltä. Se että osaa arvostaa ja olla tyytyväinen elämäänsä on hienoa. Haasteita tulee ihan hakemattakin, niiden kautta kasvaa ja kypsyy henkisesti.
Tavoitteita, tärkeitä pyrkimyksiä, on hyvä olla. En kuitenkaan perustele niitä itseni kehittämisellä, vaan pyrin niihin siksi, että ne ovat tärkeitä ja hyviä asioita.
Olen "turha lähteä merta edemmäs kalaan"-ihminen.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
AP:lla hyvä pointti, miksi pitäisi jatkuvasti olla matkalla johonkin, eikä voi olla tyytyväinen elämäänsä. Moni jolla asiat on todella hyvin saattaa ahneuksissaan hamuta jotain vielä enemmän ja menettää sen takia paljon hyviä asioita nykyisestä elämästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei sillä mukavuusalueelta poistumisella tarkoiteta sitä että haet vaikeuksia elämääsi vaan esimerkiksi kokeilet uutta harrastusta mikä vähän jännittää, otat rohkeampaa sosiaalista kontaktia ihmisiin tai käyt vaikka ravintolassa missä on ruokaa mitä et ole ikinä maistanut.
Miksi noin tekisi, jos mitään noista ei halua?
Onko joku pakottanut?
Voi löytää vaikka uuden lempiruoan, jos uskaltaa maistaa asioita mitä ei ennen syönyt. Mutta ei ketään todellisuudessa kiinnosta vaikka söisit pelkkää perunaa loppuelämäsi.
Ei välttämättä ole kyse haasteiden etsimisestä, mutta joskus pitää astua mukavuusalueen ulkopuolelle, jos haluaa kehittyä jossakin. Esim. jos haluaisit kutoa vaikka villapaitoja ainaisten sukkien sijasta. Tai
Minäkin voisin kyllä istua vain netflixin parissa ja olla täysin tyytyväinen elämääni, mutta se ei olisi minulle hyväksi. Ulos astuminen on aina itseni haastamista, koska kärsin sosiaalisista peloista. Tuollainen mukava elämä on aika vierasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mukavuusalueelta poistuminen tekee hyvää ainoastaan silloin, kun siihen on itse motivoitunut ja se auttaa itseä saavuttamaan jonkin mieluisan asian tai tavoitteen. Muiden mieliksi sitä ei kannata tehdä. Mukavuusalueelta ei kannata myöskään poistua liian pitkälle liian pitkäksi aikaa tai vastaavasti liian usein, koska se kostautuu jossain vaiheessa. Ihminen ikään kuin ylikuormittuu ja koska mukavuusalueen ulkopuolella ollaan itselle vieraalla maaperällä, niin niitä "epäonnistumisia" tulee väistämättä enemmän kuin normaalisti. Se taas voi pitkällä aikavälillä alkaa aiheuttaa stressitason nousua ja itsetunnon rapautumista.
t. eräs liikaa oman mukavuusalueensa ulkopuolella ollut, jolla meni vuosia siihen, että uskalsi sittemmin taas kokeilla jotain uutta
Huomaa että mukavuusalueelta poistuminen tarkoittaa eri ihmisille todella erilaisia asioita. Esim. itse en pidä ravintolassa uuden ruuan kokeilua mukavuusalueelta poistumisena, joskus vain tekee mieli kokeilla jotain uutta, vaikka tottahan se on että useimmiten tulee valittua se sama tuttu annos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella hyviä kommentteja kyllä kaikilta, on mielenkiintoista kuulla erilaisia mielipiteitä aiheesta. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei sillä mukavuusalueelta poistumisella tarkoiteta sitä että haet vaikeuksia elämääsi vaan esimerkiksi kokeilet uutta harrastusta mikä vähän jännittää, otat rohkeampaa sosiaalista kontaktia ihmisiin tai käyt vaikka ravintolassa missä on ruokaa mitä et ole ikinä maistanut.
Miksi noin tekisi, jos mitään noista ei halua?
Onko joku pakottanut?
Voi löytää vaikka uuden lempiruoan, jos uskaltaa maistaa asioita mitä ei ennen syönyt. Mutta ei ketään todellisuudessa kiinnosta vaikka söisit pelkkää perunaa loppuelämäsi.
Eli ei ole mitään tarvetta poistua omalta mukavuusalueeltaan, jos ei halua. Juuri näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olemme lähtökohtaisesti erilaisia.
Toiset tykkäävät itsensä haastamisesta, eli tuo kuuluisa mukavuusalueelta poistuminen on heille itseasiassa juuri sitä ominaista toimintaa. Ehkä heilläkin se itse tekeminen, sanotaan nyt vaikka benjihyppy, on haastavaa ja jännittävää, mutta he nauttivat tuosta kutkuttavasta tunteesta ja adrenaliini- ja endorfiiniryöpystä.
Sen sijaan me vähempään tyytyväiset ihmiset emme kaipaa tuota hormonimyrskyä ollaksemme onnellisia. Elämä on hyvää ja täydellistä, kun se kulkee tuttuja uomia pitkin. Uuteen ja hankalaan pakottaminen ahdistaa, ei kutkuta mukavasti. Esim. sen samaisen benjihypyn hyöty- ja haittasuhde on ihan käänteinen: ahdistus ja totaalinen haluttomuus tehdä jotain sellaista ylittää moninverroin hypystä saatavan ilon tai onnistumisen tunteen. Niinpä tuo mukavuusalueelta poistuminen ei ole likimainkaan sama asia, kuin ihmisillä, jotka tarvivat elämäänsä tuon ekstraryöpyn endorfiineja.
Jos siis nautit itsesi haastamisesta, etkö ole uutta kokeillessasi itse asiassa juuri sillä omalla mukavuusalueellasi? Ja eikö sinun mukavuusalueelta poistuminen olisikin paremminkin sen tutun ja turvallisen toistaminen päivästä toiseen?
Ne mukavuusalueella pysyvät ihmiset voivat olla taakka läheisilleen.
Puolisoni ei tykkää poistua mukavuusalueeltaan, joten jos pitää tehdä jotain uutta ja mitä ei osata, se kaatuu herkästi minun tehtäväkseni. Kun piti kerran kuvata yksissä perhejuhlissa, ei suostunut, vaikka ei vaadittu ihmeellisiä ja mies osasi kuvata, mutta ei halunnut, koska ei osannut mielestään riittävän hyvin. (Ei ollut laiskuudesta kyse, vaan tuosta, ettei kokenut olevansa mukavuusalueellaan.) Hommaan pistettiin suvun teini, joka otti paljon huonompia kuvia.
Kotona huomaa, että lasten asiat tarvikkeista harrastuksiin ja päiväkotiin/hammaslääkäriin/kouluun ilmoittatumisiim jäävät herkästi minun hoidettavakseni, koska ei ole mukavuus- tai osaamisalueellaan selvittelemässä harrastuksia. En ole minäkään yhtään sen enempää, mutta minä hoidan, vaikka ennalta asiat ovat minulle yhtä vieraita.
Isänsä on samanlainen: Kun joku asia pitäisikin hoitaa eri tavalla kuin aiemmin, muutosvastarinta on tuskaista, vaikka asian hoitaminen olisi nykyään vanhalla tavalla hankalaa ja uudella helppoa, mutta ei vaan meinaa voida, kun joutuisi poistumaan mukavuusalueeltaan. (Joka ei enää edes ole mukavaa.) Eikä ole vain iästä kiinni, omat vanhempani ovat ihan erilailla kykeneviä kokeilemaan uusia asioita kuin mieheni, vaikka ikää on vuosikymmeniä enemmän.
Viimeiset neljä vuotta olen asunut kimppakämpässä, jossa yläkerrassa riidellään. Olisi kiva muuttaa muualle saavuttaakseni mukavuusalueen, mutta tämä tapahtunee vasta ensi vuoden keväällä näillä suunnitemila.
Vierailija kirjoitti:
Olemme lähtökohtaisesti erilaisia.
Toiset tykkäävät itsensä haastamisesta, eli tuo kuuluisa mukavuusalueelta poistuminen on heille itseasiassa juuri sitä ominaista toimintaa. Ehkä heilläkin se itse tekeminen, sanotaan nyt vaikka benjihyppy, on haastavaa ja jännittävää, mutta he nauttivat tuosta kutkuttavasta tunteesta ja adrenaliini- ja endorfiiniryöpystä.
Sen sijaan me vähempään tyytyväiset ihmiset emme kaipaa tuota hormonimyrskyä ollaksemme onnellisia. Elämä on hyvää ja täydellistä, kun se kulkee tuttuja uomia pitkin. Uuteen ja hankalaan pakottaminen ahdistaa, ei kutkuta mukavasti. Esim. sen samaisen benjihypyn hyöty- ja haittasuhde on ihan käänteinen: ahdistus ja totaalinen haluttomuus tehdä jotain sellaista ylittää moninverroin hypystä saatavan ilon tai onnistumisen tunteen. Niinpä tuo mukavuusalueelta poistuminen ei ole likimainkaan sama asia, kuin ihmisillä, jotka tarvivat elämäänsä tuon ekstraryöpyn endorfiineja.
Jos siis nautit itsesi haastamisesta, etkö ole uutta kokeillessasi itse asiassa juuri sillä omalla mukavuusalueellasi? Ja eikö sinun mukavuusalueelta poistuminen olisikin paremminkin sen tutun ja turvallisen toistaminen päivästä toiseen?
Mun mielestä benji hyppy ei ole itsensä haastamista. Mä miettisin siinä, että luotanko mä sen hypyn järjestäjän ammattitaitoon.
Youtubessa on jokunen video, missä se hyppääjä putoaa jokeen surkean järjestäjän takia ;)
Zincc
Vierailija kirjoitti:
Olemme lähtökohtaisesti erilaisia.
Toiset tykkäävät itsensä haastamisesta, eli tuo kuuluisa mukavuusalueelta poistuminen on heille itseasiassa juuri sitä ominaista toimintaa. Ehkä heilläkin se itse tekeminen, sanotaan nyt vaikka benjihyppy, on haastavaa ja jännittävää, mutta he nauttivat tuosta kutkuttavasta tunteesta ja adrenaliini- ja endorfiiniryöpystä.
Sen sijaan me vähempään tyytyväiset ihmiset emme kaipaa tuota hormonimyrskyä ollaksemme onnellisia. Elämä on hyvää ja täydellistä, kun se kulkee tuttuja uomia pitkin. Uuteen ja hankalaan pakottaminen ahdistaa, ei kutkuta mukavasti. Esim. sen samaisen benjihypyn hyöty- ja haittasuhde on ihan käänteinen: ahdistus ja totaalinen haluttomuus tehdä jotain sellaista ylittää moninverroin hypystä saatavan ilon tai onnistumisen tunteen. Niinpä tuo mukavuusalueelta poistuminen ei ole likimainkaan sama asia, kuin ihmisillä, jotka tarvivat elämäänsä tuon ekstraryöpyn endorfiineja.
Jos siis nautit itsesi haastamisesta, etkö ole uutta kokeillessasi itse asiassa juuri sillä omalla mukavuusalueellasi? Ja eikö sinun mukavuusalueelta poistuminen olisikin paremminkin sen tutun ja turvallisen toistaminen päivästä toiseen?
Voi olla myös joku ekstrovertti/introvertti (ulos/sisäänpäinkääntyneet) juttu tämä, ekstrovertti kaipaa enemmän vaihtelua ja jännitystä. Myös esim. työn luonne voi vaikuttaa: jos on vaihteleva työ, niin vapaa-ajan viettää mielellään rauhallisesti ja päinvastoin. Mielestäni on hyvä kuunnella itseään, mikä itselle sopii ja tekee hyvää. Stressitasoja on turha nostaa, varsinkin, jos ne ovat muutenkin koholla.
Kohtuus kaikessa on mielestäni hyvä elämänohje. Eli kohtuudella uutta joskus, ettei jämähdä ja kangistu kaavoihinsa, muttei liikaa uuttakaan. Tai on oikeus jämähtääkin, jos niin haluaa. Ja nämä siis omasta, ei yleispätevästä näkökulmasta.
Vierailija kirjoitti:
Olemme lähtökohtaisesti erilaisia.
Toiset tykkäävät itsensä haastamisesta, eli tuo kuuluisa mukavuusalueelta poistuminen on heille itseasiassa juuri sitä ominaista toimintaa. Ehkä heilläkin se itse tekeminen, sanotaan nyt vaikka benjihyppy, on haastavaa ja jännittävää, mutta he nauttivat tuosta kutkuttavasta tunteesta ja adrenaliini- ja endorfiiniryöpystä.
Sen sijaan me vähempään tyytyväiset ihmiset emme kaipaa tuota hormonimyrskyä ollaksemme onnellisia. Elämä on hyvää ja täydellistä, kun se kulkee tuttuja uomia pitkin. Uuteen ja hankalaan pakottaminen ahdistaa, ei kutkuta mukavasti. Esim. sen samaisen benjihypyn hyöty- ja haittasuhde on ihan käänteinen: ahdistus ja totaalinen haluttomuus tehdä jotain sellaista ylittää moninverroin hypystä saatavan ilon tai onnistumisen tunteen. Niinpä tuo mukavuusalueelta poistuminen ei ole likimainkaan sama asia, kuin ihmisillä, jotka tarvivat elämäänsä tuon ekstraryöpyn endorfiineja.
Jos siis nautit itsesi haastamisesta, etkö ole uutta kokeillessasi itse asiassa juuri sillä omalla mukavuusalueellasi? Ja eikö sinun mukavuusalueelta poistuminen olisikin paremminkin sen tutun ja turvallisen toistaminen päivästä toiseen?
Off topic: Jollain irtosi silmän verkkokalvo benji-hypyssä, oli ehkä heikosti kiinni tai likinäköinen silmä. Paine on hypyssä kova. Harvinaista ja epätodennäköistä, mutta mahdollista. Kyse on varmaan siitä, maksimoiko turvallisuuden vai ei, jokainen päättää tahollaan.
Opiskelemalla sain paremman työpaikan ja säästämällä haluamiani asioita. Inhosi aina opiskelua ja inhoan säästämistä, mutta lopussa on kiitos seissyt.