Kenenkään muun elämä pelkkää selviämistaistelua ja kiirettä?

tuotahan se on niin kauna kuin lapset menee kouluun - lasten 0-6 v on työssäkäyvillä vanhemmilla "ruuhkavuodet" nimensä mukaisesti

juu mulla mut en ehdi kirjoittaa nyt

mullakin, kun lapset oli pieniä isä kuoli ja äitini sairastui syöpään ja miestäni vietiin 2 x stressin takia ambulansiilla

Minusta meidän perheen ruuhkat vasta alkoivat, kun esikoinen meni kouluun. Sitä ennen ei tarvinnut illalla auttaa läksyissä tai kokeisiin lukemisissa. Helppoa oli päiväkotiaika. Raskaaksi elämän tekee, että huolehtii nyt kolmesta sukupolvesta tai oikeastaan laiminlyö omaansa ja huolehtii yhtä vanhemmasta ja yhtä nuoremmasta sukupolvesta.

Ihan noin hurjaa menoa ei kyllä ole. En esim. ole noin läheinen sukuni kanssa, että he pääsisivät hyppyyttämään minua enkä ota vastaan stressaavaa työtä. En jaksaisikaan, eli näyttäisi siltä, että minkä sinä jaksat, sen kyllä joudut myös tekemään. 

Läheinen suvun kanssa? Puhuin vain omista vanhemmista ja omista lapsista. Muusta suvusta en puhunut.

Työni ei ole stressaavaa kuin pari kertaa vuodessa niin, että joutuu tekemään ylitöitä. Nyt vaan tuli pahaan jatkumoon tuo työjuttu. Onko stressittömiäkin töitä olemassa vielä? Millä alalla?

Kyllä, meillä kiireen tekee harrastukset. Mutta mistään ei raaskisi luopua kun sosiaalinen verkosto on rakentunut 20 vuoden aikana näiden harrastusten kautta. Ainoa ongelma on, että meidän kalenteri on aivan täyteen buukattu eli jos joku haluaisi vaikkapa kutsua kylään kahville, pitää sopia aika 2-3 viikon päähän, jotta vapaa ilta löytyy. On omia harrastuksiani (koirat), yhteisiä (urheilu, tosin nykyään enää katsomon puolella) ja lasten (urheilu) ja sitten vielä miehellä omia (valmennus). Siihen kun sitten upottaa päälle 4-henkisen perheet tulot ja menot ja omakotitalon niin huh huh, onhan tässä. Taloudellinen tilanne todella tiukka johtuen nuoruuden hölmöilyistä ja nyt niitä luottoja sitten maksellaan talolainan ohessa -minkäs teet- ...mutta en tiiä mistä luopuisin. Harrastukset tekee elämästä niin rikkaan ja mä tunnen itseni ihan turhaksi vaan kotona.

Se, missä meidän elämä sitten repsottaa on se, että koti on aika sekainen. Siivotaan 1krt/vko mutta sellainen kunnon siivous ehkä vaan 1krt/kk joten pölyä on aina ja tavaroita ja pepereita pöydillä.

Onneksi terveyttä on piisannut, mutta lähipiirissä on suruja ollut; sairauksia, avioeroja ja muita huolia. Päivä kerrallaan, pienistä asioista nauttien. Uskon, että tää kaaosmainen elämä on kuitenkin vaan vaihe. Sitten ne lapset lentää kotoa ja käy vaan syömässä ja nukkumassa niin sitten on aikaa imuroida ja kuopsutella kukkapenkkiä ;)

Jep, kuten sanoit niin puhtaat lakanat vaihdetaan sitten Ensi Viikolla. Sille hypoteettiselle Ensi Viikolle mahtuvat myös kampaajalla käyminen, silittäminen (lukuunottamatta sitä 5min ennen töitä pakkopikasilitetyn puseron), jne.

Ei, elämä ei ole blogielämää. En ajatellut askarrella tuohikoristeita jouluksi yhdessä lasten kanssa, enkä ottaa lapsia arki- iltaisin mukaan ruoanlaittoon luodakseni perustavanlaatuista kunnioitusta tuoreisiin raaka- aineisiin (joita en ehdi hakea kalastajilta  tai vihannestukusta) ja kansainvälisiin makuihin samalla antaen lapsille oppia perusruoanlaittotaitoihin. 

Elämä on vain päivästä toiseen matkaamista. Kuitenkin, miettisin hiukan suuntaa ja yksityiskohtia. Jos elämässä on suunta, on yksityiskohtien paikalleen laittaminen helpompaa. 

Ja oli tilanne mikä tahansa, pieniä valonhetkiä löytyy aina jos ne huomataan. Vaikka tilanne olisi karmea ja stressaava, voi vaikka taaperon löytämä kaunis kukka tehdä siitä päivästä hyvän kauniine muistoineen. Tai teinin ystävällinen sana isälleen. Tai iltatee perheen kesken. 

kolmen lapsen kokemuksella voin sanoa, että ne ruuhkavuodet vaan pahenee kun koulu alkaa. Näin ainakik meillä. Tarhaikäiset on helppoja! Ehkä yksi vanhempainilta vuodessa, ei vanhempain vartteja, ei uutta kaveriporukkaa ja sen mukana tulevia uusia asioita, ei urheiluharrastuksia joihin kuskataan vähintään se pari kertaa viikossa, ei läksyjä joissa pitää auttaa.. Paljon kaikkea on kouluikäisillä. Ja ne teinivuodet...  Sitten ehkä helpottaa kun lapset on niin isoja, että pitävät itse huokta itsestään. Eli joskus.... Ööö.. Piitkän ajan kuluttua. Tsemppiä ap!

Ap on kyllä vähän kateellinen tuolle itseaiheutetulle harrastuskiireelle. Tuon kiireen saisin ratkaistua muutamalla puhelinsoitolla. Omia vanhempiani tai lapsiani en saa terveeksi yhdellä perumispuhelinsoitolla.

sinulla on rankka aika juuti nyt. Kiinnitä huomiota siihen, ettet ota kantaaksesi enempää kuin sinulle kuuluu.

Sinä voit sen verran vaikuttaa asioihin, että älä odota pommia putoavaksi. Se putoaa sitten kun on pudotakseen, mutta heti kun on pienikin hetki aikaa hengähtää, hengähdä. Siinä hetkessä älä ajattele tulevaa äläkä maalaa uhkakuvia. Äläkä sano, että helpommin sanottu kuin tehty. Kun on pienikin tauko, istu ja nauti. Ota se lepo silloin kun siihen on pienikin tila ja mahdollisuus.

t. mankelin läpi käynyt mamma

Varaan jokaisesta päivästä monta tuntia omaa aikaa. Työni on mielekästä ja taloudenhoitokin sujuu, mutta tunnen itseni todella onnelliseksi vasta kun saan uppoutua rauhassa tekemään itse valitsemiani minulle mieluisia asioita. Ymmärrän aloittajan ahdinkoa erittäin hyvin: ottaisin tuollaisen pyörityksen erittäin raskaasti. Johan siinä oma minuuskin katoaa, kun joutuu huolehtimaan muista koko ajan.

On. lapsilla on aika paljon kaikenlaista.. yksi on erityisnuori, toinen erityislapsi, kahdella on muita ongelmia ja yksi on vaan pieni vielä.. Koti hajoaa kirjaimellisesti käsiin jne.. tuossa vuosi sitten olin näiden kaikkien juttujen kanssa tulossa "hulluksi", taloudesta viis ja jättäydyin hoitovapaalle. Kiire on edelleen, on läääkäriä- palaveria- jne vaikka muille jakaa. Harrastuksia ei ole- jos niihin ei lueta kodin- ja pihan hoitoa. Pakko on, kun on iso perhe.. ei voi mitään. Nyt on hiukan jo pipo hellittänyt.. lasten vuoksi en täysiaikaisest töihin tule palaamaan piiiitkään aikaan. Talous on tiukoilla, mutta elämä on valintoja. Lapset tarvitsee äidin, joka jaksaa heidän asioistaan tapella.

Mitä se sairaalassa ravaaminen hyödyttää, varsinkin sitten kun akuutti tilanne on ohi. Ja äidillesi olisi voitu hankkia kotihoitoapua kunnalliselta tai yksityiseltä puolelta.

No ei kyllä ole noin rankkaa, vaikka on perhe ja työ. Silti tuntuu, että kaikki energia menee tämän paketin hoitamiseen, tosin lisäksi harrastan liikuntaa useita kertoja viikossa, jotta jaksaisin ja pysyisin terveenä. Sun elämä kuulostaa, kuten sanoit, selviämistaistelulta, ja sulla on monta läheistä, joista joudut huolehtimaan. Oisko mahdollista saada ulkopuolista apua sun vanhemmille, ihan mahdoton tilanne sun kannalta, lopulta uuvut/menetätä terveytesi/hyvinvointisi. toisaalta, olet varmasti ollut tärkeä ja läheinen monelle ihmiselle.  Itse en jaksaisi tuollaista pyöritystä, koska haluan pitää itsestäni ja omasta jaksamisestani huolta ja pysyä terveenä. Ja en jaksaisi tuollaista pyöritystä kuin hetkellisesti.

Niin ja onko sinulla ketään läheistä, jolta saisit nyt juuri apua tai tukea? Olet itse kovilla

Opiskelija sairasteli koko viimen talven, isä oli viime kesänä kuolemaisillaan, selvisi, eikä nyt viihdy palvelutalossa, sairas veli on kotona ja isän pitäisi päästä sairaan veljen hoitoon, vaikka veli ei jaksa, ei huoli mitään kotiapua kotiin sitten kuitenkaan, mies on reissussa arkipäivät, itsellä työ reissaamista ja pitkiä matkoja, nyt on sitten nuorempi poika lähdössä opiskelemaan ja isompi muuttaa; samalla pitää itsekin muuttaa.  Mulla pitää auttaa siivoamisessa tuota sairasta opiskelijaa (2 pitkäaikaissairautta, jotka välillä parempana, välillä pahempana), joka sentään jaksaa itsekin. Kotitalo sen sijaan on kokonaan siivoamatta, ellen käy säännöllisesti (3 tunnin matka täältä kotoa). 

Eihän tässä mikään kiire ole, mutta kieltämättä nyt lomalla on aika paljon tekemistä. Kolmen huushollin matot pestävänä...

Minulla oli vastaava elämänvaihe muutama vuosi sitten.

Oma ratkaisuni oli alkaa työskentelemään osa-aikaisesti niin että jäi enemmän aikaa perheeelle (minulla aikasyöpppöinä eivät olleet vanhemmat vaan lapsenlapset).

Aina välillä noita hirveitä ajanjaksoja on, jolloin huomaa, ettei itse voi vaikuttaa...mutta on silti oltava setvimässä perheenjäseniin liittyviä ongelmia. Yöunet menee jne...

Aina täytyy kuitenkin muistaa, että ei mikään jää pysyväksi tilanteeksi. Se auttaa jaksamaan. Itsestäkin tulisi huolehtia noina aikoina ja niiden välissä varsinkin. Tsemppiä!