Alan nyt vasta ymmärtämään että monet

asiat joita olen kokenut, eivät ole normaaleja. Vaikkapa tapaus kun olin 16-17v. ja olin palaamassa takaisin opiskelija-asuntoon syysloloman jälkeen ja isäni soitti minulle tuhannen humalassa ja uhkasi ajaa päin kalliota, kuulemma kiitos minun.

Minä olen siis aina ollu välikappale (älä kerro sitä, äläkä ainakaan tätä äitipuolelle etkä ainakaan äidillesi). Olin syyslomalla avannut suuni koska itse oli olin romahduksen partaalla. Sen takia isäni soitti tuon puhelun minulle. Mitään hän ei tehnyt mutta päivää myöhemmin soitti ja ilmoitti ettei katsonut minua lapsekseen koska olin aiheuttanut niin paljon ongelmia hänelle. Samana iltana minut viettiin teholle vatsahuuhteluun eikä sekään saanut isääni (tai ketään muutakaan havahtumaan).

Pari vuotta sitten isäni toisti melkein saman. Minä olin se, joka sai lopulta poliisit paikalle ja isäni (alkoholistin) hoitoon. Siitäkin isäni syyllisti minua. Mitä sekaannun muihin asioihin (itse hän soitti minulle, löi lopulta puhelimen kiinni niin ettei kukaan saanut häntä kiinni saati että hän olisi avannut ovea jne.)

Nyt vasta, kun olen itse aivan riekaileina, alan ymmärtää ettei oma lapsen (saati kenekään muunkaan) kokea muista. Isäni on nykyisin ns. kuivilla mutta ,kieltäytyy puhumasta noista asioista. Hän on minulle todella rakas, kuten myös lapsenlapsille mutta ei tajua (tai ei halua myöntää) että hänen käytöksellään on ollut seurauksensa. Minulla on mennyt vuosia ( olen nyt 30v.) ja alan vasta nyt ymmärtää, että syy ei ole minussa vaikka isäni on aina niin väittänyt. Ja toisaalta silti suojelen isääni, hänessä ei ole mitään vikaa --> minun vikani. Niin ristiriitaista.