Erityilapsiperheille kysymys.

minä en ole tehnyt enempää lapsia, nyt on kaksi joista nuorempi on erityislapsi. Hän ei kuitenkaan ole vammainen, hän on pari vuotta ikäisiään jäljessä puheen ja ymmärtämisen kehityksessä. Hän on aivan ihana lapsi ja vaikka toki jotkin asiat ovat raskaampia kuin ns. terveen takia, niin nykyään suurin vaiva on enää ehkä puheterapiassa kuljettaminen. Lapsi seuraa selkeitä ohjeita oikeastaan paremmin kuin "normaalit". Ellen itse olisi jo lapsilukuun tyytyväinen, ei mikään estäisi minua yrittämästä uutta raskautta. Syytä lapsen dysfasiaan ei ole tutkimuksista huolimatta löytynyt, vamma olisi voinut tulla kenelle tahansa. Hyvin harvassa perheessä kuitenkin on tilanne sellainen, että lisäännytään koko ajan, vaikka riski vammaisuuteen olisi kovinkin suuri. Olisi mielenkiintoista tietää ap syysi tähän tiedusteluun?

Minä en kokenut terapioissa kuljettamistakaan mitenkään hankala. Toiset kuljetti harrastuksiin, meillä kuljetettiin puhe- ja fysioterapiaan. Sama vaiva. 

eihän yksi vammainen lapsi tarkoita että seuraavakin olisi. Voi olla kolme tervettä lasta ja neljäs olla vammainen, silloin varmaan syytettäisiin ahnehtimisestä kun ei kolme riitänyt...

Tuli uudelleen raskaaksi lapsen ollessa 11 kk. Ei autismi näkynyt silloin vielä, tai jälkeenpäin ajatellen oikeastaan joissain asioissa näkyi, mutta kukaan ei osannut sitä tunnistaa. Näkyi siten, ettei vierastanut ketään, mutta ei tykännyt olla sylissä, katse jumittui yms. pikkuasioita. 

Miksi kukaan tekee enemmän kuin yhden lapsen? Voiskohan sitä kautta alkaa miettimään ratkaisua tähän mieltäsi vaivaavaan asiaan?

KAkkonen vastaa vielä. Itsellä on tunne, että joskus halutaan myös se terve lapsi. Yhden lähipiiriin kuuluvan perheen kohdalla on tullut tällainen olo. Toinen lapsi on terve. 

Mä olisin halunnut toisen lapsen, koska olisin halunnut olla kahden lapsen äiti. Tulinkin raskaaksi, mutta se oli kohdun ulkopuolinen raskaus, mikä sitten abortoitiin.

Kolmatta raskautta ei ole koskaan kuulunut. Olen jo vanha, enkä enää yritä. Luonto päätti asian siis näin.

Olen ihan onnellinen yhden erityislapsen äiti. Lapsi on rakas meille.

Emmätiä, me saadaan pian neljäs ja esikoinen on erityislapsi, tavalla joka alkoi näkyä vasta kun olisi pitänyt oppia kävelemään, puhumaan, pukemaan jne. Esikoinen meillä nyt jo 12 ja hyvin me on elämässä pärjätty, luulen, että jos oltasiin jätetty ainoaksi, niin ei pärjäisi niin hyvin elämässä.

Ja varmasti syynä on myös se, että oltiin melko nuoria hänet saadessaan, enkä todellakaan suostunut, että lapsiluku jäisi yhteen. Ei ole koskaan pelottanut normaalia enemmän, että muutkin lapset olisi vammaisia.

Minä sain erityislapsen ja olisin halunnut toisenkin, mutta mies ei suostunut vammaisen lapsen pelossa. Downin Syndroma tulee hyvin epätodennäköisesti kahta kertaa samaan perheeseen. Minä erosin miehestäni ja tein uuden miehen kanssa vielä 2 täysin tervettä lasta.

Miksi terveen lapsen saaneet vanhemmat haluavat lisää lapsia? Seuraavahan voi olla vaikka vammainen? Ja tämä kysymys nimenomaan ap.lle!

T. Kahden terveen lapsen äiti

No tämä vamma,joka lapsellamme on, ei ole millään tavalla peritytyvä. Ja jos olisi,ei olisi todennäköisesti estänyt toista "hankkimasta" siltikään,kyse ei ole sen kaltaisesta vammasta,että elämänlaatu olisi mitenkään ns. huonoa.

Voihan mennä istukkanäytteeseen (tarkoitettu yli 40 v) varsinkin jos suvussa jotain häikkää jollain, lapsivesitutkimus tai antaa olla ja katsoo mitä tuleman pitää. Itse sain 44 v ja olin hyvin levollisin mielin, kävin istukkanäytteessä mutta sen jälkeen Herran haltuun. Terveen lapsen sain nyt 16 vee ja hän on ainut ja hyvin rakas.

Voisin luetella vaikka minkälaisia syitä olla hankkimatta edes ollenkaan lapsia. esim.suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys on ominaisuuksia joita ei pitäisi kenenkään jälkeläisen oppia kotoa.

Meillä vamma näkyi vasta pikkusisaruksen syntymän jälkeen. Sen jälkeen oli selvää, että meidän lapsiluku on täynnä. Ei ole voimia, jos sattuisi syntymään toinen erityislapsi. Mutta tiedän perheen, jossa on 4 lasta ja jokaisella lapsella on jonkinlainen kehitysvamma. Perheen äidilläkin on ainakin cp-vamma. Heidän lastentekoaan en ymmärrä.

No, ensinnäkään kaikki erityislapset eivät ole VAMMAISIA. Ja tavallaan siihen arkeen erityisen kanssa turtuu siinä mielessä, että ei osaa edes odottaa helpompia päiviä joten miksipäs ei toista lasta? Jos sekin on erityinen, tietää jo mitä se on; jossei ole niin pääsee kokemaan normaalia vanhemmuutta. Win-win.

t. esikoinen erityinen, kuopus normaali

Ei se ole mitenkään sanottua, että seuraavakin lapsi on vammainen. Oikeastaan harvemmin se on niin. Erilaisten vammojen kirjo on valtava, eikä vamman syy useinkaan selviä -  joskus se on periytyvä (dominoi tai vielä useammin kulkee resessiivisesti, eli vammaisuutta aiheuttavia geenejä voi olla kenellä hyvänsä meistä, ja lapsemme kuljettavat niitä edelleen), joskus se on sikiöaikainen häiriö jolla ei ole varsinaisesti geneettistä pohjaa, joskus vamma tulee vaikka synnytyksen yhteydessä.

Ja monet normaallasten vanhemmat haluavat kaksi, kolme, enemmänkin lapsia, ei heillä varmaankaan ole oikeutta sen enempää isoon perheeseen kuin erityislapsiperheissä. Varmasti monet haluavatkin "lisäksi" vammattoman lapsen ja minusta se heille suotakoon, jos voimat riittävät. Jotkut kokevat lapsenhoidon niin raskaana, tai vamman periytyvyyden niin todennäköisenä, että eivät tee lisää lapsia.

Lapsen elinajanodote riippuu ihan vammasta, ei se välttämättä ole sen lyhyempi kuin vammattomillakaan.

Ei kannata kovin paljon yleistää, tai niputtaa vammaisia yhteen ryhmään.

Mulla ei ole vammaista lasta, mutta hoidan heitä työkseni perheissä.

Mistä sitä tietää milloin kukakin loukkaantuu, sairastuu vakavasti tms. ja vammautuu sen vuoksi.

Vai tiedätkö sinä ap, voivasi elää elämäsi terveenä loppuun asti?

Niin tervekin lapsi voi vammautua. Mua ärsyttää vähän, kun hehkutetaan: "terve poika/tyttö syntyi". Todellisuudessa et siitä vauvasta voi vielä sanoa onko se terve.