Yhdessä asuminen ei sitten sopinut minulle

Mä en ole samassa tilanteessa, mutta asia kiinnostaa mua. Kyllä mustakin on joskus ihana olla kotona itsekseni, mutta ei voi sanoa, että se olisi aina tilanne. Tietty, jos tuntuisi siltä, että puoliso sotkee tai meluaa tai kutsuu kavereita enemmän kuin mitä toivoisin, mutta me ollaan aika samanparisia.

Asuin pari vuotta yksin ja nautin kyllä siitäkin, mutta tuon nykyisen ihmisen kanssa haluan asua yhdessä. Treffailu ja omat kodit ei tuntuisi luontevalta.

MIkset usko, että kyse oli susta eikä väärästä kämppiksestä?

Äh, siis miksi uskot, että kyse oli susta... Ajatusvirhe.

Uskon, että kyse on minusta, eikä väärästä miehestä, koska minun on melko vaikea sietää liikaa ihmisten seuraa muutenkin. Tykkään siis kyllä olla ihmisten parissa, kunhan saan ensin esim. työpäivän jälkeen jonkun aikaa latautua yksin kotona. Tykkään myös tehdä kotityöt ilman että samassa asunnossa on ketään minua häiritsemässä. Ja häiritsemiseksi riittää minun tapauksessani ihan vaan se, että joku röhnöttää sohvalla.

ap

Onhan niitä pitkiä parisuhteita missä asutaan erillään. Vaikka ensin asuttu yhdessä, mutta todettu että homma toimii paremmin omissa kodeissa. Kunhan se on molemmille OK. :)
Tiedän kaks tälläistä paria, toiset jotain 40+ ja toiset parikymppisiä.

Okei, tuo kyllä kuulostaa siltä, että kyse on sun ominaisuudestasi.

Te olette ilmeisesti vielä yhdessä? Onko sun hyvinkin paha olla, kun et saa latautua keskenäsi? Ootko pystynyt juttelemaan tuosta avomiehellesi, ymmärtääkö se?

Sinänsä tuo voi olla vaikeaa, että yhdessä asumisesta voi olla vaikeaa muuttaa erilleen ja saada toinen uskomaan, että suhteessa ei ole vikaa, vain ympäristötekijöissä. Tahdotko sä jatkaa suhdetta kuitenkin?

Sori kysymystulva, tää vaan kiinnostaa mua :) Voisin melkein olla sinä, jos mieheni(kin) ei olisi rauhallinen semierakko.

-2-

Ei ole välttämättä mikään muutttumaton luonteen ominaisuus. Sopivan introvertin, toisen erakkoluonteen kanssa voi sujua ihan hyvin. Voitte myös olla tyytyväisiä eri osoitteissa. Halonen ja Arajärvikin omistivat vastakkaiset asunnot ennen Halosen presidenttikausia.

[quote author="Vierailija" time="18.05.2013 klo 20:24"]

Uskon, että kyse on minusta, eikä väärästä miehestä, koska minun on melko vaikea sietää liikaa ihmisten seuraa muutenkin. Tykkään siis kyllä olla ihmisten parissa, kunhan saan ensin esim. työpäivän jälkeen jonkun aikaa latautua yksin kotona. Tykkään myös tehdä kotityöt ilman että samassa asunnossa on ketään minua häiritsemässä. Ja häiritsemiseksi riittää minun tapauksessani ihan vaan se, että joku röhnöttää sohvalla.

ap

[/quote]

Täälä samanlainen ja ei asutakkaan miesystävän kanssa saman katon alla. Tykkään mennä vaikka vaan ihan maitokauppaa, niin ettei sitäkin tarvi perustella. Tykkään saunoa itekseni ja pitää omaa järjestystä. Tuntuu että miesystävä sekaantuu silloinkin liikaa kun on mun luona. En ole kauhean seurallinen.

Olen samanlainen. Pari kertaa elämässäni olen kokeillut yhdessä asumista, mutta olen lopettanut sen lyhyeen, kun huomannut, ettei sovi mulle. En viihdy enkä voi jotenkin olla rento, sen toisen läsnäolo ahdistaa, ja ärsyynnyn kaikesta. Toista yhdessä asumista kokeiltiin n.1v suhteen jälkeen, toista 10v suhteen jälkeen. Vika ei ole varsinaisesti ollut miehissä, vaan ihan mun päässä. Ihana vapauden tunne, rauha, kun toinen on muuttanut pois. Mies on tietty siitä loukkaantunut, ja myöhemmin erottu kokonaan, mutta itse tiedän 100% varmasti, että en pysty asumaan yhdessä, tarvitsen oman tilan ja rauhan niin täysin. Omat laset on tietty eri asia, mutta kun muuttavat omilleen joskus, viihdyn varmaan vielä paremmin. Mutta ne tietenkin kuuluvat kalustoon, parisuhde ei IKINÄ enää kuulu.

Mäkin viihdyn parhaiten yksin. Oltii  miehen kanssa erossa joitakin vuosia ja palattiin yhteen.. Nyt en enää osaa asua yhdessä - keräillä sukkia pitkin lattioita, pestä toisten pyykkejä yms.

Kuitenkin erillään asuminenkin tuntuu pahalta vaihtoehdolta, joten pitänee vaan sopeutua uudestaan?

Olemme kyllä vielä avomieheni kanssa yhdessä. En oikein tiedä, onko minun niinkään paha olla, häiritsee vain tämä tilanne. Asuin lapsuuteni isossa talossa, jonka kauimmaisessa nurkassa minulla oli oma, iso huone, johon muut eivät tulleet ilman lupaani. Lapsuuudenkodista muutettuani asuin pari kuukautta solussa, enkä yllättäen viihtynyt, vaikka huoneen oven kiinni saikin. Sen jälkeen asuin monta vuotta yksiössä yksin. Olen siis lähes koko elämäni ennen tätä yhteenmuuttoa saanut olla ihan omassa rauhassa. Nyt asuntomme on vielä vähän huono minun kannaltani, kun on niin avointa. Asumme kaksiossa, ja ainoastaan makkariin ja kylppäriin on ovi. Olohuone ja keittiö ovat samaa avointa tilaa, eikä eteisestä tähän tilaan ole ovea. Ahdistaa siis se toinen ihminen jatkuvasti samassa tilassa"häiritsemässä" minun elämistäni. Taidan olla itsekäs, tiedetään... 

Olen kyllä jutellut avomiehelleni asiasta, ja kai se ymmärtääkin, tai enpä tiedä. Kyllä uskoisin haluavani suhdetta kuitenkin jatkaa. Tuntuisi vain niin isolta askeleelta muuttaa takaisin erilleen. Tulisi sellainen olo, että eihän tämä ole suhde eikä mikään jos takapakkia otetaan. 

Ap

täällä yksi samanlainen ilmoittautuu. Olen ajatellut että olen ihan yksin tässä maailmassa ajatuksieni kanssa, mutta onneksi löytyy muitakin :)

Olen siis asunut kahdesti miehen kanssa, toisen kanssa 5 vuotta ja toisen kanssa 2 vuotta ja molemmilla kerroilla on mennyt alkuun ihan kivasti, seurusteltu ja rakastettu toisiamme. Mutta kun on muutto yhteen tullut, mua on alkanut ahdistaa ja ärsyttää. yhtäkkiä kaikki miehen tavat ärsyttävät ja mä en sopeudu mitenkään hänen tapoihin. Pienimmistäkin asioista tulee riitaa (yleensä siis kotityöt) ja tuntuu että kumpikaan ei osannut tehdä asioita niin kuin olisin halunnut. Ja juuri näin, kyse on siitä että mulla on aika vahvasti omat tavat tehdä asioita ja mua ei siis ärsytä esimerkiksi likainen kahvikuppi tiskialtaassa, mutta jos se on miehen jättämä - mä raivostun samantien että miksi sitä ei voi heti laittaa koneeseen. :D Ja kyse ei ole nyt mitenkään erityisen sotkuisista miehistä, ihan samalla tavalla he siivosivat kun minäkin. Mua vaan ärsytti. Kaipaan myös omaa rauhaa ja yksinäisyyttä, joten sekään ei sovi, että toinen on kokoajan läsnä.

Näistä suhteista on nyt jotain vuosia ja olen asunut yksin sen jälkeen (tai lapsen kanssa kahdestaan, ei mua lapsen sotkut ärsytä ollenkaan). Seurustelen miehen kanssa ja hän on sitten taas vapaaehtoisesti lapseton mies, joten ollaan puhuttu ettei välttämättä koskaan muuteta yhteen, seurustellaan vaan. Sopii mulle ihan loistavasti, saan pitää kotini juuri siinä kunnossa kun haluan, tehdä juuri sitä ruokaa kun haluan jne. Mutta mulla on kuitenkin maailman ihanin mies, jota on sitten todella ihana nähdä. Kyläillään toistemme luona, mutta onhan meidän arki "yhtä juhlaa".

Ehkä multa vaan puuttuu se "parisuhdegeeni" joka auttaa ymmärtämään toisten erilaisuutta ja toisten tapoja. Mutta fakta on, että musta tulee ihan hirmuinen pirttihirmu kun joku mies asuu talossa.

Vastaus numero 11 oli siis vastausta viestien 2 & 6 kirjoittajalle. :)

Ap

Minulla on sama ongelma, tosin sillä erotuksella että perheessä on lapsia. :/

Tajusin jo ekan viikon aikana yhteenmuutosta mieheni kanssa, että yhdessä asuminen ei toimi. Rakastan miestäni, mutta tapamme olla ja elää ovat erilaiset sekä mm. siivouskäsitykset ihan eri planeetoilta. Joku voi ajatella että kuulostaa tekosyyltä, mutta tänään menetin hermoni näiden asioiden takia toistuvasti: ensin menin vessaan, joka lemusi oksennukselta. Yksi lapsista oli oksentanut lattialle aiemmin, mutta mies oli luvannut siivota sen. Mies ihmetteli yökkimistäni hajulle ja väitti, ettei haista mitään: "kyllä mä sen putsasin". Tästä kinasteltiin hetki ja sitten mies jynssäsi harjalla lattian ärtyneenä. Myöhemmin lapset pyyhkivät käsiään sohvaan (olivat katsoneet leffaa sovitusti ja syöneet sipsejä) ja hermostuin (sohva oli lahja edesmenneeltä sukulaiselta ja vaikea puhdistaa), ihmettelin miehelle ääneen miksei tämä puuttunut vaikka näki tapahtuneen. Mies näytti hölmistyneeltä ja kohautti olkapäitään aidosti ihmeissään.
Ilmoitti myös että huomenna kylään tule kasa kavereitaan, "sopiiko se?". Huokasin ja totesin että jos nyt sanon ettei sovi, minä olen ikävä ihminen, vaikka olen pyytänyt että ilmottaisi vieraista etukäteen hyvissä ajoin. Mies marttyyrinä tähän että "voin mä perua koko homman, jos on noin vaikeaa". Sitten taas kinasteltiin jne.

Meillä on hauskaa yhdessä, yhteisiä harrastuksia sekä hyvää seksiä. Mutta yhdessäolo näin tiiviisti ei kyllä sovi meille tippaakaan! Siksi muutammekin erilleen, jotta suhteemme ei katkeaisi (stressaavina aikoina ollut siinä rajalla riitelyn vuoksi, kun kaikki on ärsyttänyt molempia helpommin) ja että lasten ei tarvitse katsella tappelevaa äitiä ja isiä.

t. 12 vuotta yhdessä

Olet tottunut suureen reviiriin, ja varmasti tilanteen muuttuminen aikuisella iällä on hankalaa. Hyvä kuitenkin, että miehen kanssa on muuten hyvä olla.

Entäpä, jos muuttaisitte yhdessä asuntoon, jossa olisi toisenlainen pohja tai enemmän tilaa? Auttaisiko se, että sulla olisi ovia, joita sulkea, erillinen keittiö, ehkä oma huone?

Muistan, että yksin asuessani ihanaa oli juurikin se, että kukaan ei tullut ovesta sisään ilmoittamatta tai kutsumatta. Sain itse määritellä, ketä tapaan ja koska, mitä ääniä kuulen ja niin edelleen.

Ymmärrän sinua uskoakseni melko hyvin, ja kuten huomaat, et todellakaan ole kummajainen! Tähän ketjuun on vastannut niin moni muukin kertoen olevansa kanssasi samassa tilanteessa.

Toivon, että saat(te) asian ratkaistuksi ja homman toimimaan!

Hyvää kevättä sulle, AP!

-2-

[quote author="Vierailija" time="18.05.2013 klo 20:48"]

Olet tottunut suureen reviiriin, ja varmasti tilanteen muuttuminen aikuisella iällä on hankalaa. Hyvä kuitenkin, että miehen kanssa on muuten hyvä olla.

Entäpä, jos muuttaisitte yhdessä asuntoon, jossa olisi toisenlainen pohja tai enemmän tilaa? Auttaisiko se, että sulla olisi ovia, joita sulkea, erillinen keittiö, ehkä oma huone?

Muistan, että yksin asuessani ihanaa oli juurikin se, että kukaan ei tullut ovesta sisään ilmoittamatta tai kutsumatta. Sain itse määritellä, ketä tapaan ja koska, mitä ääniä kuulen ja niin edelleen.

Ymmärrän sinua uskoakseni melko hyvin, ja kuten huomaat, et todellakaan ole kummajainen! Tähän ketjuun on vastannut niin moni muukin kertoen olevansa kanssasi samassa tilanteessa.

Toivon, että saat(te) asian ratkaistuksi ja homman toimimaan!

Hyvää kevättä sulle, AP!

-2-

[/quote]

Tunnut ymmärtävän tilannettani kyllä hyvin. :) Varsinkin tämä kohta "Muistan, että yksin asuessani ihanaa oli juurikin se, että kukaan ei tullut ovesta sisään ilmoittamatta tai kutsumatta. Sain itse määritellä, ketä tapaan ja koska, mitä ääniä kuulen ja niin edelleen" osui ja upposi. Juuri noin se menee minunkin kohdallani. 

Tuo ehdottamasi asunto, jossa olisi enemmän tilaa tai erilainen pohjaratkaisu, olisi kyllä kokeilemisen arvoinen juttu. Varmasti nuo suljettavat väliovet auttaisivat myös asiaa. Olenkin yrittänyt katsella asuntoja, mutta mitään sopivaa ei ole tullut vastaan ainakaan vielä. 

Kiitos sulle vastauksistasi, kuten tietysti kaikille muillekin. :) Kivaa, että netistä voi löytää  niin samalla tavalla ajattelevia ihmisiä.

Ap

Teetkö suurimman osan tai kaikki kotityöt? Ärsyttääkö samassa asunnossa oleva, jos hän osallistuisi myös kotitöihin tai tekisi jotain muuta hyödyllistä sohvalla röhnöttämisen sijaan?