Yritän muistuttaa itselleni, ettei elämä ole reilua aina

Joudun kasvattamaan lapseni yksin. En saa koskaan elää sitä ydinperhearkea, jossa kaksi tasapainoista aikuista ottaa vastuun kasvatuksesta ja tukee toisiaan.

En saanut tasapainoista lapsuutta. En saanut rakastavaa isää enkä äitiä. Olen joutunut tekemään paljon töitä, että olen selvinnyt kaikista traumoista.

Toisaalta, saan elää. En ole ainakaan toistaiseksi kuollut syöpään tai mihinkään muuhunkaan. Minulla on todennäköisesti ainakin yli 40 vuotta vielä elinaikaa. Saan vaikuttaa moniin asioihini elämässäni, eikä minun tarvitse katsella siinä kiusaajia tai muutenkaan ahdistavia ihmisiä, jos en halua.

Olen menossa hyvään suuntaan: saanut paikan yliopistosta (toki tein asian eteen ihan h***tisti töitä!) ja aloitan opinnot syksyllä. Olen kaiketi onnistunut aika hyvin lapseni kasvatuksessa, yksinkin.

Joku voi ajatella, että elämäni on helppoa. Niin se onkin, välillä.

Olen myös melkoinen taistelijaluonne: kaikki vastoinkäymiset ovat jalostaneet minusta sellaisen.