Lue keskustelun säännöt.
Onpa epämiellyttävä tunne kun muksut läksi kouluun ilman puhelimia:/
10.05.2013 |
Heillä on tänään kulttuuriretkipäivä ja koulussa vain syödään jonka jälk tilausajobussi hakee ja tuo takaisin koululle. Päädyttiin etteivät ota puhelimia nyt mukaan etteivät päädy vääriin käsiin esim teatterin naulakosta mihin takit jättävät tms.
Mutta täytyy sanoa että hemmetin orvolta tuntuu tästä mammasta, tekee todella tiukkaa ajatella etten saa heitä kiinni jos siltä tuntuu ja tietty toisinpäin myös he eivät saa soitettua minulle jos olisi asiaa.
Huokaus://
Kommentit (9)
Terapiaa?
Ok, voihan se noinkin olla, sitä on vain niin tottunut siihen että he ovat puhelimen tavoitettavissa ja siihen että saavat minut tai isänsä aina kiinni.
ap
[quote author="Vierailija" time="10.05.2013 klo 10:53"]
Hyvää terapiaa sinulle.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tuollainen tekee molemmin puolin ihan hyvää.
Kännykkäkulttuurimme tuntuu taannuttavan aikuiset ihmiset vauvan asteelle, vauvahan säikähtää kun toinen menee hetkeksikin pois näkyvistä.
Olen 50 v ja mun lapsuudessa ei ollut tietenkään kännyköitä ja hyvin pärjättiin.
Kun muutin 17 v kotoa niin ekan asunnon kohdalla oli puhelinkioski kadulla, joten todettiin, että ei tarvitse hankkia lankapuhelintakaan kun se on niin lähellä;) Kuinkahan nykynuoret tulisi toimeen vastaavilla palveluilla ja vielä ilman nettiä ja sataa tv-kanavaa?;)
Niin on maailma muuttunut eikä välttämättä parempaan suuntaan....:(
No kyllä minä ymmärrän tuntemuksesi. Meillä kolmasluokkalaisella ei ole lainkaan kännykkää, ja joskus tietysti mietin, että missähän se viipyy, onko sattunut jotain tms. Turvallisuuden kannalta se olisi hyvä, mutta muuten ei sitä oikein tarvi. Enkä ymmärrä, miten sen saisi leikeissä ja peleissä pysymään edes ehjänä! Ja kyllähän jotkut sanovat, että kännykkäkulttuuriin kasvaneet lapset eivät tahdo oppia sopimaan asioista selvästi, kun aina voi myöhemmin sopia uudestaan ja taas muuttaa. Joskus kuuleekin sivusta ihan uskomattoman kuuloisia keskusteluja, jotka ajaisivat minut hulluuden partaalle, kun kukaan ei tunnu tietävän varmasti oikein mitään... Tuo meidän poika on vielä aikamoinen taivaanrannanmaalari, mutta oikeastaan aika hyvin oppi huolehtimaan asioista, muistamaan sovitut asiat, kun oli pakko. Jos olisi ollut kännykkä, olisi varmaan vähän väliä soitellut, että miten mikin asia on. (Ja tällä EN tietenkään tarkoita, että kännykän omistavat lapset olisivat järjestään huithapeleita.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tunteen. On kamalimmista kamalin tunne odottaa myöhässä olevaa tokaluokkalaista tyttöä koulusta kotiin. Tytön olisi pitänyt olla kotona jo melkein puoli tuntia sitten eikä lasta näy, ei kuulu. Ja puhelin töröttää pöydällä.
Hirveä hätä ja huoli, kun ei voi edes soittaa.
Meidän lapset eivät halua pitää puhelimiaan mukana. Alkuun tuntui orvolta kun lapset lähtivät pyöräilemään kouluun enkä saa heitä tarvittaessa kiinni. Varsinkin kun kummallakin on sairauksia ja toinen saa tietyistä ruuista anafylaktisen sokin oireita. Eli epipenkin on kotona varalla. Mutta ajankanssa asiaan on tottunut ja tiedän että opettajat soittavat jos lapsilla on koulussa hätä (joskus ovat soittaneet itsekkin opettajalta lainaamallaan puhelimella) ja koulumatkalla eivät syö ym. eli tuskin kovin voimakas rektio yllättää kesken matkan.
Olen oppinut että pakko luottaa että elämä kantaa. Ja toisaalta lapset ovat oppineet itse ajattelemaan ja toivat esim. penkkareista nappaamansa karkit kotiin äidille tarkistettavaksi eivätkä syöneet koulussa tai matkalla. Onneksi näin sillä osassa oli maitoa... Eli hyvä ettei aina luoteta että voi syödä tai tehdä mitä tahansa kun voi soittaa heti apua vaan mietitään ennenkuin tehdään jotain ajattelematonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.05.2013 klo 12:29"]
Tiedän tunteen. On kamalimmista kamalin tunne odottaa myöhässä olevaa tokaluokkalaista tyttöä koulusta kotiin. Tytön olisi pitänyt olla kotona jo melkein puoli tuntia sitten eikä lasta näy, ei kuulu. Ja puhelin töröttää pöydällä.
Hirveä hätä ja huoli, kun ei voi edes soittaa.
[/quote]
Meidän tokaluokkalainen ei aina muista laittaa puhelimeen ääniä (pitää koulussa äänettömällä). Kiva yrittää soitella jos on jotain asiaa...
Hyvää terapiaa sinulle.