Miehen asennettomuus tässä perhe-elämässä

No voisikohan vaikka olla jotain ikäkriisiä?

Kyllä meille miehille tuon ikäisenä voi tulla aika herkästi mieleen, että tässäkö tämä nyt on? Päivästä toiseen samat rutiinit, sama paska duuni, ei koskaan mitään yllättävää ja spontaania, vaan kaikki on aina lasten takia mietittävä ja suunniteltava etukäteen.

Seksiä saa joskus iltaisin jos vaimo ei satu olemaan väsynyt ja ärtynyt ja sekin on lopulta sitä yhtä ja samaa, kun vaimoa ei edes oikeastaan kiinnosta. Hetkeksi auttaa, kun kuvittelee, että tämä on ohimenevä vaihe ja pikkulasten kanssa on tämmöistä. Kyllä se siitä myöhemmin helpottaa.

Vaikka lapsiani rakastankin ja tykkään heidän kanssaan touhuta kaikenlaista, eikä se ole mikään ongelma vaan kivaa yhteistä tekemistä, niin silti sellainen epätoivo iskee aika ajoin pintaan.

Ja se on nimenomaan tuo ajatus: "Tässäkö tämä nyt oli".

Koska jos tuollaisia pikkulapsia ajattelee, niin joo-o, kohtahan ne siitä kasvaa eikä tarvitse ihan koko ajan juosta niiden perässä vahtimassa, totta, mutta sitten niistä tuleekin teinejä, joiden kanssa saa olla koko ajan riitelemässä, kertaamassa sääntöjä, kuulemassa kuinka paska isä on, antamassa yhä lisää ja lisää rahaa, ja sitten ne vielä valvovatkin jatkossa yhtä pitkään (tai pidempään) kuin väsyneet vanhempansa, joten sitä seksiäkään ei ole jatkossa tiedossa yhtään sen enempää.

Ja sitten kun ne lapset lopulta muuttavat pois kotoa, niin sitä onkin väsynyt, loppuunpalanut, läskimaha erektiohäiriöinen ukko, jolla ei enää seiso, kun vaimoa lopulta sattuisi se seksi huvittamaan. Joten tämä nykyaikainen, itsenäinen ja vahva nainen ottaa eron ja muuttaa jonkun kitaransoittajan kansssa Espanjaan.

Itse pääseekin sitten joskus 73-vuotiaana siitä paskasta duunista eläkkeelle ja voi mennä suoraan vanhainkotiin.

Minusta yksi iso ongelma miehillä on just se, että taotaan päätä seinään, kun ei seksi enää ole sellaista kuin ekana yhteisenä kuukautena, eikä millään voida hyväksyä sitä ja keksiä jotain muuta kivaa elämään. Ylläri ylläri ei kaikki naiset edes halua, että voisi tehdä koko ajan mitä vaan spontaanisti ja että kaikki olisi just kuten "silloin ennen". Elämä on vaiheita, ja jokaisesta pitäisi etsiä ne hyvät puolet. Aina ei kaikki mene vain autuaampaan suuntaan, mutta ihan totta: musta ainakin olisi jotenkin outoa, jos miehen kanssa käyttäydyttäisiin viisikymppisinä just kuten alle kolmikymppisinä. Joku on joskus viisaasti sanonut, että miehillä seksi on ensin, ja siitä seuraavalla hyvällä fiiliksellä voidaan tehdä muutakin kivaa, naisilla päinvastoin. Jos miestä ei ikinä näe ja silloinkin sen näkee vain lapsiperhe-elämän tuskaa huokailevana, niin eipä paljon seksikään huvita. Miksi huvittaisi, ventovieraan ihmisen kanssa? Jos mies käyttäytyisi kuin ne yhteiset lapset olisivat ihania ihan arjessakin, voisi se luoda sellaista yhteisyyden tunnetta, joka kantaisi vaikka sitten siellä sängyssäkin.

up

Tuossa yhtälössä ns. pissii se, että sinä voit pahoin, joka väistämättä valkenee lapsillekin. Sen lisäksi lapset alkavat kyllä jossain vaiheessa tajuta, ettei isiä kiinnosta aidosti.

Eli oli miehesi käytökseen syy mikä tahansa, lopputulos ei siitä kaunistu :(

Mitä mun tulisi tehdä? Tässä on perhe, koti, isi lapsille tärkeä - apua. Mies vie lapsia ulos jns. eli näennäisesti, periaatteessa, kaikki hyvin mutta musta tuntuu pahalta. Kun huomaan, että miehelle tämä on tällaista vääntämistä.

Minkälainen teidän parisuhteenne on?

Voisiko miehesi listata paperille, mitä kaikkea kivaa hänen elämästään nyt puuttuu, mikä tekisi onnelliseksi? Onko mikään siitä kivasta mahdollista saada jossain muodossa/ myöhemmin säästämällä? Voisi mahdollisesti auttaa, jos sen "menetetyn kivan" konkretisoisi.

Itse elän tällä hetkellä hirveässä perhehelvetissä masentuneen ja erittäin huonokäytöksisen ja epävakaan miehen kanssa. Siis ihan eri tilanne kuin tämä sinun, ainakin potenssiin miljoona... mutta tarkoitan sitä, että miehesi varmasti on masentunut tai muuten tyytymätön elämäänsä. Vähän tuohon malliin se meilläkin alkoi.

Nyt odotan että mies tekee lopullisen päätöksensä. Mutta eipä ole sitäkään saanut tehtyä, vitkuttelee ja pitää perhettä löyhässä hirressä, kärsimme kaikki miehen oireilusta pahasti. Jostain syystä en vain ole itse kyennyt tekemään aloitetta erossa, en ole pystynyt ottamaan sitä vastuuta että vien lapsilta isän. Pahoittelen näin synkkää vastausta, tuo alkutilanne vaan kuulostaa niin tutulta, ja toivon ettei kukaan muu joutuisi samaan tilanteeseen kuin me antamalla tilanteen pitkittyä ja paheta. Jos mies ei oel valmis asioita korjaamaan ja itseään hoitamaan, käy pian niinkuin meillä :(

Ihan selväähän tuo on, ettei miehesi ole tyytyväinen elämäänsä. Kutsu sitä masennukseksi tai miksi tahansa. Apua asennevammoihin voi hakea monesta eri suunnasta: mielialalääkkeistä, terapioista, psykologeilta, psykiatreilta, sossuämmiltä, papeilta tai muilta hengenmiehiltä. Ihan millä tasolla vaan haluat käsitellä "ongelmaa". :D Kerroit, ettei miehesi tykkää omasta työstään, mutta joutuu kuitenkin tekemään sitä paremman puutteessa. Eikö tuollainen tilanne tympisi ketä tahansa? Minusta tuntuu siltä, että ap:lla on liikaa aikaa funtsailla eri asioita.

Ap, kommenteistasi paistaa vähän läpi se, että sinulla on tietynlainen mielikuva siitä, millainen miehesi pitäisi olla aviomiehenä ja isänä ja jopa se, miltä hänestä pitäisi tuntua ja miten myönteisten asenteiden tulisi näkyä käytännön tekoina. Jokaisella on kuitenkin omat tunteensa eri asioissa ja niitä pitäisi yrittää kunnioittaa ja ymmärtää. Kaikille ihmisille puoliso ja lapset eivät ole välttämättä koko maailman napa ja ainoa kiinnostuksen kohde elämässä, vaikka moni toivoisi, että olisi puolisolleen maailman tärkein ihminen lasten kanssa ja suurin ilonaihe. Iloa tuottaisi varmasti kiva työ ja palkka, josta jäisi vähän ylimääräistä johonkin "kivaan" eikä pelkästään välttämättömään...

Tulee jotenkin sellainen vaikutelma, että yrität väkisin pinnistää jotain teko-onnellisuutta, vaikka teillä on ihan selvästi ongelmia keskenänne ja miehelläsi on omat henkilökohtaiset ongelmansa kuten se, että tekee päivästä toiseen työtä, joka ei oikeasti kiinnosta. Vaikka olisi kuinka kiva perhe, niin se ei kompensoi välttämättä muita elämän kurjuuksia. Sinä olet - tai yrität ainakin kovasti olla - korostetun tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä teillä on, vaikka olisi ikäviäkin asioita. Kuulostaa siltä, että yrität lakaista negatiiviset asiat maton alle piiloon. Sallitko sinä miehellesi sen, että hän on tyytymätön joihinkin elämänsä osa-alueisiin vai ärsyttääkö sinua se, ettei miehesi jaksa olla yhtä positiivinen kuin sinä? On masentavaa, jos tuntuu koko ajan siltä, että joku muu sanelee, mitä pitäisi tehdä ja mitä pitäisi ja saisi tuntea ja ajatella asioista. Masentavan työn lisäksi kotona odottaa väsynyt vaimo, joka sanelee miehelle jopa sen, millainen elämänasenne miehellä pitäisi olla. Tuntuuko sinusta pahalta, kun et voi keskustella miehesi kanssa syvällisiä juuri sillä tasolla kuin sinä itse haluaisit? Viljelet aika korkealentoisia termejä, jotka ovat merkitykseltään hyvin laajoja. Jokainen ymmärtää merkityksellisyyden omalla tavallaan. Kunnioita miehesi tunteita.

Oliko ap itse siis humanisti ja mies duunari? Ehkä tämä on yksi seikka, joka kannattaa ottaa huomioon. Jotkut humanistisemmat henkilöt tykkäävät analysoida ja pohtia henkisiä ja hengellisiä asioita ja fiilistellä, että miltä mikäkin asia tuntuu. Humanistit tykkäävät puhua välillä pelkän puhumisen takia. Toiset ihmiset ovat luonteeltaan ehkä materialistisempia ja keskittyvät konkreettisempiin asioihin ilman turhia jaaritteluja. Jos on tympeä työ ja jos rahaa on vain välttämättömiin asioihin eikä ikinä mihinkään ylimääräiseen kivaan, niin eikö siitä saa olla masentunut?

Minusta tuntuu siltä, että miehesi ongelma ei ole välttämättä se, ettei hän halua olla henkisesti ja fyysisesti läsnä lasten kanssa, vaan hänellä on joitain omia henkilökohtaisia ongelmia, jotka painavat häntä. Toista ihmistä ei voi muuttaa väkisin tai pakottaa johonkin hoitoon sikäli kun mitään hoitoa edes tarvitsee. Kannattaa katsoa omiakin asenteita, että ovatko ne liian rajoittuneet. Miehelläsi voi olla ihan oma käsityksensä ja kokemuksensa vanhemmuudesta. Salli se hänelle.

Kiitos hirveästi vastauksista, viimeinen etenkin.. paljon pohdittavaa, ja noitahan olenkinmiettinyt. Tiedän, että itselläkin aika tiukat rajat, odotan miehen olevan jotain mitä hän ei ole. Sanoo, että hän haaveilee että tekisi työkseen ympäri maata eri kohteissa hommia, siis pitkiäkin kerrallaan, kuulemma monessa muussakin perheessä vaimo hoitaa lapset. On mulle katkera, kun minä vaadin olemaan läsnä ja osallistumaan hoitamiseen. Ja se välinpitämättömyys näkyy, mies on kuin nukkuneen rukous joka päivä. Tänäkin aamuna haukotteli vaan ja kun pyysin auttamaan toista hampaiden pesussa kun syötin toista, tokaisi että samaa paskaa vaan. Miehen asenne (tai sen puute) näkyy meidän lapsille, ja mietin sitä, olen todella huolissani. Ja raskaan olonhan se minulle tekee, hermostun lapsille herkästi vaikka todellisuudessa pahan olon aiheuttaa mies. Tarvitsisimme perheneuvolaa tai jotain, mieshän ei mihinkään suostu koska ei kiinnosta, mutta minä tukehdun tähän tilanteeseen. Vaan eihän noihinkaan millään pääse. ap

Löydän paljon yhtäläisyyksiä tilanteessanne meidän arkeen. Mies itsekin on myöntänyt, että kärsii varmaan jostakin neljänkympin kriisistä. Häntä ahdistaa lapsemme, kokee lapset kohtuuttomaksi esteeksi kaikelle kivalle, jotenkin olemme (minä+lapset) hänen ajatuksissaan nousseet syntipukiksi kaikelle pahalle ololle ja vitutukselle, jota hän tuntee. Hän toistelee sitä, että nyt kun olisi rahaa, ei voikaan matkustella, ja 15 vuoden päästä on jo liian vanha menemään, ja elämä vaan menee hukkaan näin. Minusta tuntuu kamalan pahalta tämä: siis näin negatiivinen suhtautuminen lapsiin, minuun ja yhteiseen elämäämme, toisaalta kauhea synkkyys myös tulevaisuutta kohtaan. Itse kuvittelen nauttivani elämästä myös 15v päästä ja olevani kykenevä matkustelemaan jne.

Olen yrittänyt sanoa, että ei elämä olisi yhtä ruusuilla tanssimista ilman lapsiakaan, ei rahat ja aika siltikään riittäisi jatkuvaan matkusteluun eksoottisissa kohteissa, kalliissa ravintoloissa syömiseen ja elämyksien hankintaan ja harrastamiseen. Että yrittäisimme nauttia tästä elämästä nyt ja ajatella, että kyllä kaikelle muulle on taas aikaa yllättävänkin pian.

Mies on jotenkin vuosi vuodelta vähemmän isä lapsilleen. Ensimmäisen lapsen syntyessä noin 8 vuotta sitten, hän oli ihan myyty ja innoissaan. Lapsen uhmaikään tultaessa alkoi tulla jo sellaista outoa tiuskintaa minulle, jos lapsi kiukutteli/valvotti, tai jopa suoraan lapselle sellaista aikuisen ihmisen vihamielistä kiukuttelua. Siis en itsekään ole mikään pyhimys, saan raivareita, tuskailen näiden uhmien ja valvomisten kanssa, mutta ymmärrän niiden nyt kuuluvan tähän vaiheeseen ja koen silti saavani lapsilta enemmän kuin menettäväni. Mies suhtautuu asiaan päinvastoin, vaikka hän ei edes yleensä puutu kiukkutilanteisiin vaan jättää minut hoitamaan ne. Mnä yritän muutenkin kaikin tavoin "siloitella" miehelle tätä lapsiperhe-elämää parhaani mukaan, ja siltikin hän kokee sen pilaavan elämänsä kukkeimman aikakauden.

Mies rakastaa lapsiamme, mutta hänelle lasten pitäisi olla hajuttomia, äänettömiä, liikkumattomia, jotain jonka voi ottaa hyväntuulisena esiin ja laittaa sitten pois sivuun hetken päästä, kun haluaa tehdä jotakin muuta, vaikka kuukaudeksi.

Mies syyllistää minua, kun en harrasta enemmän. Mutta hänen oman harrastamisensa hinta on se, että toisen (minun) on oltava koko ajan lasten kanssa. Olen lasten kanssa siksi, että eihän heitä yksinkään voi jättää, toisaalta myös siksi, että olen huolissani heidän henkisestä hyvinvoinnistaan. Minä kannan harteillani suurta huolta siitä, että lapset saisivat riittävästi läheisyyttä, sosiaalista vuorovaikutusta, yhdessä tekemistä, hellyyttä, turvallisia rajoja, tunteen että heistä välitetään ja heitä rakastetaan, että he ovat tärkeitä. Koen että tämä kaikki on yksin minun harteillani ja stressaan siitä tosi paljon. Uskoakseni ap:kin tarkoittaa pitkälti juuri tätä samaa huolta.

Tuttavapiirissä miehet pystyy jakamaan kahteen leiriin: toiset ovat superosallistuvia ja lapsikeskeisiä onnellisia perheenisiä, toiset pippeli otsassa kulkevia, elämäänsä vihaavia ja sinkkuelämästä haikailevia kakaroita, jotka ovat halunneet perheen, mutta eivät elää perhe-elämää. Mikä miehiä vaivaa?!

up

Oletko ollut yhteydessä perheneuvolaan?

Onko teillä vanhemmilla mahdollisuuksia ihan omaan aikaan? (en ehdi nyt selata viestejä, oliko tuosta puhetta..) Eli kummallakin jokin takuuvarma hetki viikossa (tai vaikka viikonloppu kuukaudessa), jolloin saa tehdä jotain omaa kivaa?

Olisiko ihan älytön idea - ihan näin ajatuksen tasolla - että miehesi lähtisi ns. tuulettumaan vaikka viikonlopuksi tai kokonaiseksi päiväksi johonkin? Sopisitte rahasumman, joka on mahdollista käyttää ja sitten heippa vaan. Itse saisi valita, ostaako rahoilla jotain, möllöttääkö baarissa koko päivän tai meneekö vaikka pelaamaan värikuulasotaa kavereiden kanssa.

Sinulle olisi sopparissa tietenkin varattu lähitulevaisuudessa valitsemassasi ajankohdassa saman verran aikaa (putkeen tai pätkissä) ja rahaa. Summa varojen mukaan!

Miehen ollessa poissa tietäisit, että nyt hän on rentoutumassa ja toisaalta saisit itse olla rennosti lasten kanssa. Kukaan ei siinä vieressä mökötä ja ole taakkana. Ihan tavallista leppoisaa arkea tai sitten esim. vohvelikestit omalla porukalla. Ja edelleen muistutan, sinulle olisi myös samanlainen oman ajan hetki tiedossa.

Vähän samaa kans meillä. Miehen arki-ilta menee aika niin että tulee töistä, ahmii ruoan minkä olen tehnyt valmiiksi ja menee siitä suoraan nukkumaan/pelaamaan/tekemään ylitöitä. Herää sitten siinä iltapalan aikaan. Miehen osallistuminen lasten hoitoon on lähinnä se, että nukuttaa nuorimman 3-6 iltana viikossa(vaatii lähinnä sen että laittaa sänkyyn ja sanoo hyvät yöt, joskus joutuu käymään sanomassa uudelleen ja laittamaan unimusiikkia mutta yleensä sellanen n. 5-10 min homma).

Valittaa ettei ole omaa aikaa eikä rahaa ikinä mihinkään, mutta todellisuudessa on menossa milloin missäkin vähintään kerran viikkoon, jolloin minä olen aina lasten kanssa. Ollaan sovittu sataan kertaan muka jostain päivistä että voisin itsekin jotain harrastaa ja miehen mielestä vaan liioittelen kun olen valittanut että en mihinkään pääse yksin, kuulemma pitäis vaan lähteä.

Vähän vaikeeta on, kun jos mies vaikka sattuiskin olemaan paikalla ja hereillä, niin ainakin hirveä nillitys tulee viimestään palatessa ja usein isoin lapsi saattaa soitella perään ja kysellä esim. mitä voisi syödä tai muuta vastaavaa. Kun kysyn missä mies on, niin kuulemma pelaa. Nuorin tekee tämän ajan usein ihan mitä tykkää ja isommat katsoo perään sen mitä katsoo. Viimeksikin miehen piti katsoa nuorinta sen aikaa että tein yhtä isompaa keittiöjuttua, niin kuului aika erikoista ääntä ja menin vilkasemaan mitä siellä tapahtuu, siellä mies pelasi ja nuorin oli kaivanut kaapista mm. vasaran ja rakennusliimaa, eikä mies huomannut mitään vaikka tulin huoneeseen.
Kerran mies pelasi ja nuorin leikki lasinsirpaleilla, oli rikkonut yhden lasisen kynttilänjalan.

Rahankäyttö on kans sellasta että ei varmaan ole rahaa joo, jos heti kun sitä ois se parikin kymppiä ylimääräistä, se pitää päästä tuhlaamaan esim. noutopitsaan ja viinaan. Kaupassa saattaa olla omalla maksuvuorollaan sitä mieltä että ei ole varaa ostaa tomaatteja, mutta sitten kassoilla keksiikin että limsaa ja popcorneja pitää ostaa.

Onpa oikeastaan ihan virkistävä ketju, surullisella tavalla... Yleensähän av:lla tiuskitaan vaan, että mitäs olet noin huonon miehen ottanut, syytä itseäsi ja siinä se. Musta tuntuu, että isät ovat usein omilla teillään (vaikkakin ihan "kunnollisilla") huitelevia, kuten meillä, tai sitten niitä, jotka naama rutussa osallistuvat, kun vaimo käskee. Äidit ovat käytännössä vastuussa lapsistaan ihan satanolla. Meillä mies on tottunut siihen, että voi itse sopia omat menonsa milloin vaan, ei tarvi ajatella muita, ja jos ehdottaa, että mennään yhdessä jonnekin vaikka about tunnin päästä, on vain närkästynyt, kun sanon, että jonkun pitäisi ne lapsetkin hoitaa. Toki lapset hänestä ovat ihan kivoja noin välillä ottaa esiin. En minäkään mikään täydellinen äiti ole, en tosiaankaan, omassa elämässäni vähän hukassakin, mutta jotenkin tuntuu, että kyllä nuo perhejutut on miehille yhä vaan paljon paljon vaikeampia. Mikään ei tunnu tulevan luonnostaan, kaikki pitää opetella kirja kädessä tai tehdä naisen ohjeiden mukaan. Käytännön vastuunkanto vuorokauden jokaisena hetkenä vuodesta toiseen on jotain ihan käsittämätöntä, eikö niitä lapsia saakaan pois toiminnasta ja johonkin komeroon odottamaan...