Apua, piristäkää mua!

Ainakin osaat hakea apua ! Siitä plussaa =)

Kurja kuulla!

Auttaisiko, jos selviytymiskeinoksi löytäisit jotain juustonaksuja terveellisempää? Jos lähtisit kävelylle tai juoksemaan ulos yöhön, kun muut nukkuvat? Se olisi sun omaa aikaa, eikä siitä tulisi paha olo. Se rentouttaisi. [Oletan, että sulla on puoliso, joka on yksi nukkuvista ja joka olisi vastuullinen aikuinen sun poissa ollessasi.]

Kuulostaa lattealta, mutta tuo menee ohi. Tavalla tai toisella, mutta tulee aika, jolloin tilanne on toinen.

Haluatko avata lisää, mikä mättää, mikä sua ahdistaa?

Jaksmisia! Olet yhtä tärkeä ihminen kuin kukamuutahansa! :)

Mun mies on ollut on/off-masentunut jo pari vuotta. Todella rankkaaa aikaa. Nyt yksi lapsista on alkanut oireilemaan rajusti ihan yhtäkkiä, ei tietoa onko neurologista vai psyykkistä vai mitä. Tutkimuksia aloitellaan mutta jokainen päivä on yhtä selviytymistaistelua ja pelkäämistä. Voimat on loppu ja itken/valvon öisin. Tuntuu et elämässä ei ole eikä enää voi tulla olemaan muuta kuin tää helvetti. Mitään normaalia ei oo enää jäljellä, eikä oo ketään auttamassa.

ap

Miksi et koeta keskustella miehesi kanssa? Eikö se käy? Nukkuuko miehesi? Hänelle sinun pitää ensimmäisenä kertoa, että voit huonosti.

Kovaan ahdistukseen minäkin neuvoisin ensiapuna liikuntaa, jos se on mahdollista sinulle. Jos ei juokseminen käy niin han vaikka kävelyä ja rakkaan ilman hengittämistä, mielellään meren rannalla. Joka tapaksessa jotain, mistä sinulle tulee parempi olo.

Voi, ymmärrän sua todellaa... itselläni ollut vaikea talvi ja myös kova huoli lapsesta ja hänen terveydestään. Raastavaa tuskaa...tiedän. Ei se vieläkään ohi ole, mutta ehkä itse olen vähän päässyt jaloilleni ja asiat jollain lailla selviämässä. Huolet ei kuitenkaan ohi... Joskus tuntui,etten jaksa yhtään ja tukehdun ahdistukseeni. Kenellekkään ei voi puhua, kukaan ei todella välitä tai ymmärrä, halua kuulla.. Täydelliset ihmiset täydellisine elämineen...Päivä kerrallaan, lapsesi on saamassa apua...Millä tavalla hän oireilee?

[quote author="Vierailija" time="04.05.2013 klo 00:22"]

Mun mies on ollut on/off-masentunut jo pari vuotta. Todella rankkaaa aikaa. Nyt yksi lapsista on alkanut oireilemaan rajusti ihan yhtäkkiä, ei tietoa onko neurologista vai psyykkistä vai mitä. Tutkimuksia aloitellaan mutta jokainen päivä on yhtä selviytymistaistelua ja pelkäämistä. Voimat on loppu ja itken/valvon öisin. Tuntuu et elämässä ei ole eikä enää voi tulla olemaan muuta kuin tää helvetti. Mitään normaalia ei oo enää jäljellä, eikä oo ketään auttamassa.

ap

[/quote]

Sinun on nyt tärkeintä pitää huolta omasta jaksamisestasi. Raju liikunta helpottaa, jos se käy. Jotenkin sinun pitää voida purkaa ahdistustasi.

Perheneuvola? Tai jokin muu keskusteluapu? Et voi etkä saa yrittää yksin kantaa tuota tilannetta. Tsemppiä, ajattelen sinua lämmöllä!

Kiitos tuesta... Tiedän että liikunta voisi helpottaa, mutta viime viikkoina en ole päässyt lenkkeilemään. Sairaalassa ramppaamista, lapsen vahtimista ja rauhoittelua, ja jossain välissä pitäis koittaa hoitaa myös ne muut lapset ja kotityöt.

Lapsella alkanut äkisti mm. rajuja raivokohtauksia, on todella levoton ja pahantuulinen koko ajan, ei kykene millää rauhoittumaan. Kiljuu, huutaa, lyö meitä ja itseään. Ei ole oikeastaan missään välissä oma itsensä, Ja ei ole mistään pikkulapsesta "uhmasta" kyse vaan koululaisesta. Pelkään raivareita ja niiden syytä. Puhuu välillä omituisia ja pelottavia juttuja, myös päänsärkykohtauksia jne.

ap

Lue Raamattua ja rukoile

Jos suinkin mahdollista, kevennä niitä osia elämästä, joita pystyt. Nyt ei ole se hetki, kun tunnetaan syyllisyyttä likaisista ikkunoista tai soittamatta jääneistä puheluista kavereille.  Ja liikunta, sen nimeen vannon. Säännöllinen liikunta tekee ihmeitä, paljon naksuja parempi lääkintämuoto.

Onko miehelläsi masennukseensa lääkitys? Onko mahdollista, että hänen tilansa olisi kohenemaan päin niin, että se ei enää söisi voimiasi niin paljon?

Tiedän, että on vaikeaa suhtautua asiaan niin, mutta yritä painottaa ajatuksissasi sitä, että kun lastasi tutkitaan, se on alku avulle. Jos suinkin pystyt, yritä ajatella mahdollista diagnoosia porttina avun äärelle eikä katastrofina. Mitä ei tiedetä, sitä ei voida hoitaa, ja oireilu on merkki jostain.

Jos tuntuu siltä, että edessä on vain seinä, voit soittaa vaikka hetivaltakunnalliseen kriisipuhelimeen. 010 19 5202, arkisin klo 9.00– 06.00,  la 15.00–06.00, su 15.00– 22.00. Saat sieltä keskusteluapua ja neuvoja siihen, minkä tahojen puoleen voit kääntyä.

Voimia, lämpimiä ajatuksia!

t. 3