Itsensä kadottaminen parisuhteessa ja läheisriippuvuus

Täytyypä lukaista tuo kirja. Tunnistan itsestäni piirteitä. Ei siinä kirjassa ole mitään vinkkejä itsensä/tilanteen suuntaamiseksi paremmille urille?

Minä olin läheisriippuvainen ensimmäisessä avioliitossani. Kontrolloin miellyttämällä, pelkäsin pahinta, otin vastuun toisen tunteista ja tein kaikkeni, että toinen on hyvällä tuulella. Tarvitsin paljon lupauksia ja vannomisia - joihin en sitten voinut luottaa.

En minä ole ressukka, emmekä me takertneet toisiimme. Eksäni oli janalla se toinen ääripää, eli narsistinen. Dynamiikkamme oli sellainen, että hän kontrolloi minua syyllistämällä ja minä kontrolloin miellyttämällä.

Viitisen vuotta eron jälkeen tein töitä tämän eteen. Minulla oli olo, ettei tunteillani ja tarpeillani ole väliä. Luin kaikki aiheeseen liittyvät kirjat Tommy Hellstenista alkaen. Suosittelen myös Paula Salomaan kirjoja. Tilasin kaikkea Amazonista. Luin ne kirjat moneen kertaan. Ja vielä uudelleen, niin kauan, kunnes kirjat eivät enää resosoineet vaan pystyin lukemaan ne ilman tunteita.

Erosta on kymmenen vuotta ja olen vapaa läheisriippuvaisuudesta.

Ei siitä muuta kuin terapioidaan itsensä ulos ja se kestää vuosia. On sen arvoista.Pistä säännöt itsellesi ylös ja ala elää niiden mukaan. Aluksi se on vaikeaa koska se narsistinen marttyyri on koodattu syvälle persoonaan. Näin jälkeenpäin kun miettii omaakin käytöstä niin huh huh. Ihme että minulla on ketään elämässä. Olin kyllä sellainen uhrilammas ja jos sitä ei toinen tajunnut niin se oli narsisti. Kyllä minä niin kärsin mutta lähinnä sabotoin itseäni koska olin maailman napa ja kärsimys. Sitä piti muiden katsoa kun riuduin ja niidenkin piti kärsiä minun kärsimisestä. Ihan sekopäinen akka kun miettii. Kun alkaa nähdä niiden omien paskapuheiden taakse ja itsensä muiden silmin niin onhan se henkeä salpaava kokemus.

Tätä on ollut myös suomennettuna versiona:

Melody Beattie : Irti läheisriippuvuudesta

Kiitos tähänastisista kommenteista. Näin vähän epäilinkin, että itsensä kanssa vaan täytyy tehdä töitä. Tämä koko asia tuli jotenkin niin "puskista", vaikka en ihan noviisi ole itsetutkiskelussa ja vuosikausien terapiat on käyty jne. Esim. narsisteista puhutaan joka mediassa lähes viikottain, mutta läheisriippuvuus on jotenkin jäänyt ainakin itselleni täysin vieraaksi alueeksi ja näyttää siltä, että minulla on tosiaan siitä kummallisia käsityksiä, tyyliin että vain alkoholistien kanssa seurustelevat ovat läheisriippuvaisia ja että se on jotenkin parantumaton ominaisuus. Nyt kun olen tuota kirjaa lueskellut, niin huomaan paitsi itsessäni, myös ystävien parisuhteissa (menneissä ja nykyisissä) paljon kiinnostavia yksityiskohtia. Ja tuntuu, että siinä kohtaa kun nämä asiat alkavat vaikuttaa, erotaan, kun ei osata muutakaan. Itsekin olisin eronnut jo vuosia sitten, ellei lapsi olisi pitänyt yhdessä, ja vieläkin elän haavekuvitelmissani toisenlaista elämää (tämäkin on ilmeisesti tyypillistä läheisriippuvuudessa). Mutta kuten kommentti 3 mainitsi, on aika shokki huomata, miten paljon sitä tärkeimmässä suhteessaan kontrolloi toista ihan muka hyvää hyvyyttään, ja sitten ihmettelee ja uhriutuu, kun esimerkiksi seksi tai muu läheisyys ei suju ja koko ajan on jotenkin ahdistunut, möhnäinen olo, vaikka minkään ei varsinaisesti pitäisi olla vialla. Ja se omien tarpeiden ja tunteiden tunnistamattomuus, päätöksenteon vaikeus... kaikki natsaa jotenkin liian hyvin. Onhan siinä kirjassa paljon vinkkejä ja ohjeita, miten elää eteenpäin, mutta en ole päässyt vielä niin pitkälle, lähinnä vain katselen itseäni ja mietin, miten olen pitänyt tätä näin kauan normaalina, ja kaikki muutkin näyttävät pitävän... Ja pelottaa, miten perusteellisesti tässä ehkä joutuu arvioimaan kaiken uudestaan, jos tälle tielle lähtee, ja onko toisaalta vaihtoehtojakaan... -AP

Mahtaako Suomessa olla läheisriippuvuuteen erikoistuneita psykologeja tai terapeutteja? Kaikki eivät tosiaan edes tunnista ilmiötä, vaikka on ilmeisesti aika yleistä. Tulee mieleen, että etenkin Suomessa varmaan aika yleistä, koska täällä usein kasvatetaan sellaiseen "ei nyt tehdä numeroa omista tunteista". 

Miksi kaikki pitää diagnosoida. JOs on kusipää niin on kusipää eikä se siitä muutu kirjoja lukemalla. Kannattaa valita sellainen puoliso joka ei aina ajattele itseään ensin mutta ei aina toistakaan, vaan pitää omat kiinnostuksenkohteensa ja tuntee itsensä. 

Elin tuollaisessa suhteessa. Mies ei ollut narsisti (kai) eikä alkoholisti, mutta tiesi aina paremmin kuin muut ja haukkui aina takanapäin muita. Oli hyvin jyrkkä mielipiteiltään. Jotenkin aloin pitkän ajan kuluessa varoa, ettei kritiikkinsä kohdistuisi minuun, koska olin nähnyt, että menettää kunnioituksen ja laittaa välit poikki helposti. Mikään puhe ei auttanut ja tuntui, että yritin aina rauhoitella miestä tämän purkauksissa kuin jokin lempeä sisar hento valkoinen, vaikka en ole sellainen ollenkaan, vaan itsekin aika räiskyvä. Mies ei ymmärtänyt kun tästä yritin puhua, vaan sanoi, että eihän hän minua kritisoi. JOtenkin vain se yleinen ilmapiiri oli vihainen ja negatiivinen. Voin aika huonosti lopulta enkä itsekään ymmärtänyt miksi. Aloin käydä joogassa ja harjoitella tietoisesti hyväksymistä ja lempeyttä koska en halunnut tulla samanlaiseksi kuin mies. Lopulta löysin ihanan, valoisan uuden puolison, joka ei keskity vain siihen mikä kaikki elämässä on huonosti. En kyllä olisi häntä löytänyt, jos ei olisi ensin alkanut tietoisesti muuttaa omaa suhtautumistani ja laajentaa maailmaani.

Musta tuntuu, että kaikki äidit ja yleensäkin vanhemmat naissukulaiset on tommosia.