Tunnetko ketään hyvinkäyttäytyvää yh:n poikaa?

Kyllä tunnen. Äiti on opetusalalla ja pojat ovat erittäin hyvin käyttäytyviä. Harrastavat korkealla tasolla erästä kamppailulajia ja isompi opiskelee jo yliopistossa. Sinä voit tehdä ainakin tämän: menet kasvatusneuvolaan ja otat johdonmukaisen asenteen kasvatuksessa. Sanasi on pidettävä, rajat on oltava.

Itse olen kahden vanhemman perheen äiti, ja minä se meillä olen poikienkin ensisijainen kasvattaja ollut ja otan suurimman kunnian kyllä heidän käyttäytymisestään ja koulumenestyksestään. Apua on toki paljon miehestä ollut, mutta hän on myös ollut paljon poissa ja on epäjohdnmukaisempi ja ärtyneempi kuin minä.

Kasvatusneuvolan lisäksi suosittelen joukkuelajia, jossa on hyvät valmentajat tai muuta urheilua.

[quote author="Vierailija" time="02.05.2013 klo 23:16"]

Mä olen ihan voimaton lapseni kanssa. Ollaan oltu siis jo pojan vauvaiästä kahdestaan ja lapsen isäsuhde on tosi hankala.

Pojalla on ongelmia päiväkodissa. Kiroilee, sylkee, ei usko mitään, ei tule muiden kanssa toimeen jne. Kaikki arkitoimetkin on tosi hankalia ja olen ihan neuvoton pojan kanssa.

Huomasin, että omassa lähipiirissäni oikeastaan kaikki äidin kanssa kahdestaan kasvaneet ovat samassa tilanteessa. Voiko "isättömyys" vaikuttaa näin vahvasti ja mitä minä voisin tehdä asialle?

[/quote]

No ei voi. Kyllä sulla on kasvatustaidot sen lapsesi kanssa hukassa ja pahasti, jos tilanne on tuo.

Mä tunnen liudan yh-äitien poikia, ja kyllä ne kaikki osaa käyttäytyä.

Mistä lapsesi on oppinut kiroilemaan? Ja mitä sä teet, kun lapsi käyttäytyy noin? VÄhän hyysäilet ja nöösäilet, ja väännät muutaman kyyneleen?

Mistä lapsi tosiaan on oppinut esim kiroilemaan? Minusta on outoa, jos päiväkoti-ikäinen kiroilee. Oman poikani 5-v. pahin sana minkä tietää on ehkä kakkapää, kirosanoja ei ole koskaan kuullutkaan. Kukaan muukaan hänen ryhmässään ei kiroile. Asumme hyvällä asuinalueella, liekö se sitten vaikuttanut lasten käyttäytymiseen ja kiroilemattomuuteen, kun kotonakaan vanhemmat eivät kiroile.

En yhtäkään.

Kaverillani kaksi, ovat aivan kamalia ja siskollani, joka nyttemmin naimisissa ei mitään kuria pojilleen.

tunnen, omat poikani. hyvät tavat on kotona opetettu, kuten myös muiden huomioon ottaminen ja kohteliaisuus.

tiedän myös monia " pyhissä ydinperheissä" kasvaneita erittäin huonokäytöksisiä, itsekkäitä kakkapäitä, sekä poikia että tyttöjä.

Tunnen kyllä. Olen vuodesta -98 asti ollut yksinhuoltaja ja olen vuonna -00 perustanut yksinhuoltajille tarkoitetun ns. tukiryhmän ja olen sen toiminnan kautta tavannut yksinhuoltaja perheitä ja todella mahtavia kohteliaita nuoria miehiä.

Lapselle riittää kyllä yksi kyllin hyvä läsnäoleva vanhempi. Sen olen näistä nuorista miehistä huomannut, jos äiti on vahvasti auktoriteettinen persoona (ns.pomottaja) heillä voi olla ongelmana tulla toimeen naispuolisten auktoriteettien kuten opettajien kansa.

Poikien kanssa pärjää kyllä hyvin kun kasvattaa huumorilla ja pilkesilmäkulmassa. Ainakin omasta 16 vuotiaasta on kasvanut kohtelias, muita huomioonottava, kunnianhimoinen, eteenpäin pyrkivä jne...Ja hän on varsinkin pikkusiskolleen valtava lisäarvo, joka kyllä pitää likan puolia...

[quote author="Vierailija" time="03.05.2013 klo 08:11"]

Mistä lapsi tosiaan on oppinut esim kiroilemaan? Minusta on outoa, jos päiväkoti-ikäinen kiroilee. Oman poikani 5-v. pahin sana minkä tietää on ehkä kakkapää, kirosanoja ei ole koskaan kuullutkaan. Kukaan muukaan hänen ryhmässään ei kiroile. Asumme hyvällä asuinalueella, liekö se sitten vaikuttanut lasten käyttäytymiseen ja kiroilemattomuuteen, kun kotonakaan vanhemmat eivät kiroile.

[/quote]

No jaa. Emme mekään kiroile ja asumme hyvällä alueella. Silti 5-vuotiaamme tuossa eräänä päivänä täräytti pari tosi rumaa kirosanaa. Se nyt ei paljoa vaadi, että joku tarhan lapsista jossain kuulee ne sanat ja sitten hihittelee ne toisille tarhan pihalla. Lapset on tosi nopeita nappaamaan kuulemiaan asioita ja onhan se hauskaa aina vähän kapinoida ja sanoa jotain minkä tajuaa itsekin kielletyksi.

Kieltämättä kuulosti rumalta ja hämmennyinkin. Mutta selitin asian pojalle melko tiukkaan sävyyn eikä kiroilu ole toistunut.

Tunnen hyvin käyttäytyviä poikia sekä yh- että ydinperheistä. 

Mutta ihan älyttömästi tunnen huonosti käyttäytyviä poikia. Varsinkin alakouluikäiset on ihan kamalia monesti, 4.-6.-luokkalaiset. Niin rumaa kieltä ja kamalaa käytöstä, epäkunnioittavia ja räkyttäviä. Hyi. Oma poika vasta ensimmäisellä luokalla, ja aika kovasti kammoan tulevia vuosia. Olen tosi tarkka omastakin kielenkäytöstä, poika vielä itsekin varoo rumia sanoja ja huonoa käytöstä, mutta jossain vaiheessahan pitää olla cool ja saada porukan hyväksyntää. En tiedä, miten tulen kestämään sen ;)

Mutta kuten 19 sanoi, pilke silmäkulmassa. Ja joustaen, mutta jämäkästi. En ole autoritäärinen kasvatta, vaan haluan opettaa lapseni ajattelemaan omilla aivoillaan.

[quote author="Vierailija" time="03.05.2013 klo 00:30"]

En tunne yhtään hyväkäytöksistä poikaa.

Ei ku joo ystäväni poika, mutta on vasta kolmannella. Ystävä oli yh monta vuotta, ei enää.

Tyttöjeni luokkalaiset pojat ovat kaikki ihan kamalia. Heittelee tavaroita, potkii, sylkee ja haukkuu.

[/quote]

Sulla on ollut tosi huono tuuri jos et tunne yhtään hyväkäytöksistä poikaa! Käyttäytyvätkö tyttäresi luokkalaiset tytöt sitten hyvin? Aika outoa jos on noin jyrkkä sukupuolijako. 

Isättömyys on kasvavalle pojalle ja myös vanhenevalle miehelle kohtaloista. Isällä on siis merkitystä. Meille alkaa suomalaisessakin yhteiskunnassa pikkuhiljaa valjeta, ettei miehuus toteudu itsestään.

Eikä tilastollisestikaan isättömillä pojilla mene hyvin...isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana.

[quote author="Vierailija" time="02.05.2013 klo 23:44"]

Tunnen, omani. Kaksi poikaa, joista molemmista tullut aina pelkkiä kehuja päiväkodilta ja koululta. Osaavat kohdella toisia ihmisiä hyvin ja käyttäytyä tilanteiden edellyttämällä tavalla.

 Hyvin moni ajattelee varmasti juuri näin kuten tämä, jonka viestiä lainasin. Nähdään vain se, mikä näkyy itselle. Tunnen useita lapsia, jotka ovat "unelmaäitien / ammattikasvattajien" lapsia, joiden todella hienoa käytöstä äiti ylistää. Ja ei voi koskaan nähdä että se oma lintujentutkija voisi ollakin se kaveripiirin häirikkö ja kiusaaja. Lapsi kiusaa, haukkuu, lyö, lähettää hävyttömiä tekstiviestejä jne. ja vierittää kaiken muiden tekemisiksi. Ja kun näistä sanoo äidille, saa jumalattomat vihat niskoilleen ja syytteet oman lapsen tekemisistä.

Kannattaisi avata silmät niiden omien "hyvinkäyttäytyvien kullannuppujenkin" kohdalla. Yleensä pätee se, että mitä tulisempi ja tunteita näyttävämpi lapsi kotona vanhempien silmien alla, sitä paremmin käyttäytyy muualla. Ja jos kotona pitää olla suu supussa ja esittää mallikelpoista ja miellyttää äitiä, niin silloin kapina ja raivo tulee muualla.

Silti ymmärrän todella hyvin, että aina ei vaan voimat riitä siihen haastavaan kasvatusurakkaan. Soisin tosi mielelläni kaikille elämän murjomille apua jaksamiseen. Minulla on ollut onneakin matkassa, sillä kukaan lapsista ei ole ollut hirveän haastavassa kehitysvaiheessa silloin, kun itse olin heikoimmillani.

[/quote]

Kyllä minä ainkain ymmärrän, kuinka paljon sen lapsen persoona muuttuu,  kun hän sulkee kotioven perässään, enkä ole sinisilmäinen poikani tekemiselle. Mutta en myöskään ajattele, että poikani on auttamatta pahan teossa, kun se ovi menee kiinni.

Sitä kutsutaan luottamukseksi ja nimenomaan antamista luottoa oman kasvastuksen arvoille, että kodinkontrolli pitää myös kodin ulkopuolella. Eikä se lapsen arvostus tule itsestään, sekin pitää ansaita. Ja vanhempiaan kunnioittava lapsi tietää, kyllä mistä äiti repii pelihousunsa ja kunnioittaa sitä ja säilyttää kontroillinsa vaikka sulkee sen kotioven.

Meillä lapset eivät ole supersankari äidin kasvattamia supersankareita vaan meillä on tilaa myös kielteisille asioille ja virheille. Enemmän minä huolestuisin, jos lapseni ei kokeilisi rajoja varsinkaan omiaan sekä minun ja tällä tavallahan hän hakee sitä omaa paikkaansa.