Lue keskustelun säännöt.
Ystävistä. Miksi mulle on kasaantunut kavereita jotka
30.04.2013 |
saavat itse sanoa mitä vaan loukkaavaa minusta, elämästäni, kodistani jne., mutta jos heille sanoo jotakin, he loukkaantuvat verisesti ja pahimmillaan katkaisevat yhteyden?
Minulla on ollut useita tällaisia kavereita elämässäni. Olen yleensä tosi kohtelias, kiltti ja myötäilevä. Otan inhottavimmatkin iskut vastaan säyseästi ja käyttäydyn kuten ennenkin. Sitten joskus harvoin kun itse sanon jotakin arvostelevaa tälle kaverille, niin auta armias kun nämä ovat jo tosiaan sanomassa ystävyyttä irti.
Mikä ihmisiä vaivaa? Kuulunko minä niihin ihmisiin jotka ovat keränneet ympärilleen tavallista enemmän narsistisia piirteitä omaavia tuttavuuksia. Olen ymmärtänyt että se on mahdollista, koskapa narsistiset henkilöt eivät viihdy muitten kovin itsetietoisten henkilöiden kanssa, vaan tarvitsevat ympärilleen sopeutujaluonteet. Jollainen siis ilmeisesti olen.
Kommentit (19)
Kannattaa sanoa suoraan, minä-lauseilla, jos joku loukkaa sinua. "Minä en pidä siitä miten puhut minusta." "Minua surettaa miten puhut minusta." Jne.
Jos et sano mitään, et voi olettaa toisen tietoisesti ymmärtävän miten epäkohtelias tämä on. Jotkut ihmiset ovat mulkvisteja tajuamattaan, näes.
Itsekin teen tätä koska en edes välttämättä ensin tajua että olen tullut loukatuksi. Sitten kun kiehahdan ovat kaikki ihmeissään.
Tunne itsesi paremmin, kunnioita omia fiiliksiäsi. Myöskään oikeasti ilkeiden ihmisten kanssa ei tarvitse hengailla. Hanki parempia ystäviä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole ainoa, minullakin oli vuosia juuri noin. Vasta nyt ovat ymmartaneet katkaista yhteyden. Vuosia odottelin, milloin huomaavat oman etunsa, kauan se kesti, juurikin siita syysta, kun olen tallainen sopeutujaluonne.
Miksi edes kutsut tollaisia kavereiksesi? Hankkiudu eroon tollaisista mänteistä. Eihän sinun edes tarvitse tehdä mitään muuta, kun sanot niille jotakin mitä eivät halua kuulla ja annat tosiaan katkaista yhteyden.
Samaa ihmettelen minäkin. Kai se johtuu siitä, että olen kasvatuksen vuoksi aika varautunut ja korrekti ja helposti ylikäveltävissä.
Sitten kun tilanne on niin pitkällä, että alan puolustaa omia rajojani, minulle suututaan.
Täällä toinen! olen aina sopeutunut muiden aikatauluihin ja muiden tahtoon. Esimerkiksi minä olen aina se kuka menee kavereiden luoksi kylään. Kukaan ei tule minun luo vaikka kuinka pyytää. Nyt kun sain lapsen ja tottakai lapsen laitan kaiken edelle enkä pääse kulkemaan kavereiden luo niin hups heijaa kun yhteydet on vähentyneet. Tulee myös mieleen ne monet kerrat kun ystävä on pyytänyt tuoda kaupasta kahvia damalla kun tulen ja sanoo että maksaa sitten. Noh sopivasti silloin ei olekaan yhtäänrahaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ovat ihmiset ottaneet asiakseen kertoa minulle, mikä minun luonteessani ja elämässäni on pielessä.
Toisaalta huomaan itse hakeneeni sellaista palautetta ja "korjausta" muilta. Sitten yhtäkkiä itsenäistyin ja opin olemaan onnellinen omillani. Nyt ei kukaan jäkätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sinä rikot ns. roolisi, kun toimit toisin kuin aina yleensä toimit. Se yllättää ja loukkaa ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen, että olet mieto ja mukautuvainen.
Joten nyt vaan alat kouluttaa itsestäsi Naista, lattiarätin sijasta. Jos joku sinua loukkaa, älä niele sitä, vaan ilmaise se suoraan, kuten kommentoija kolmonen neuvoo, kertomalla omista tuntemuksistasi. "Tuo loukkasi minua, miksi sanoit noin ilkeästi?"
Reagoi joka kerta, niin ystävät oppivat, mitkä ovat sinun rajasi.
Kannattaa myös miettiä tapaa, jolla itse annat palautetta. Kenties se ei ole ihan niin rakentavaa kritiikkiä, kuin ajattelet, vaan mukana tulee kaunoja, joita olet hiljaa mieleesi kasannut joka kerran, kun kritiikkisi kohde on SINUA arvostellut... ja sellainen kaunainen purkaus on aina aika epäreilu sekin, koska siinä tulee läjänä asioita, jotka eivät välttämättä edes liity siihen senhetkiseen asiaan.
Toisin sanoen: loukkaantumisten sietäminen ja hilloaminen sisimpään on vihoviimeistä. Sinun EI tarvitse sietää vittuilua, ja kun sen opetat lähimmäisillesi, he alkavat suhtautua sinuun asiallisemmin.
Komppaan kymppiä! Aluksi suoraan sanominen tuntuu epämiellyttävältä ja ehkä koet huonoa omaatuntoakin sanomisistasai. Mutta jos sanot, että tuo loukkasi, et sano tavallaan "pahaa" toisesta vaan kerrot omista tunteistasi.
Onko teistä joku muuttanut toimintatapojaan näin ja miten olet onnistunut siinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä muutin siten, että nykyään olen yksin. Eli en kelpaa kenellekään ollessani oma itseni. Tossuna kelpasin.
Mulla on ihan sama! Muutenkin tuntuu, että minua voi arvostella asioista, jotka ehkä hyväksytään muille. Siis jos minä vaikka unohdan palauttaa kirjaston kirjan, saan kuulla olevani hirveä hutilus. Jos joku toinen tekee niin, sille korkeintaan hymyillään hyväntahtoisesti.
En tiedä, onko tämä todellisuutta vai ainoastaan minun kokemustani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat rajat pitää asettaa itse, ei sitä kukaan muukaan tee. Anna tuollaisten ihmisten mennä, jos eivät nöyrry. Kukaan ihminen ei tarvitse tuollaisia ihmisiä ympärilleen. Kokenut olen,nykyään ympärillä vain oikeita ystäviä- sanoin aikoinaan suoraan ja jätin tällaiset ihmiset omaan arvoonsa. Huom! tuo eka lause pitää paikkansa myös ja erityisesti miesten kanssa, parisuhteessa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oon tsekin kokenut vähän samoin. kaverit saavat sanoa mitä vaan, mutta takas ei saa antaa samalla mitalla. häh!
Mulla on vastaavia kokemuksia myös. En uskalla sanoa ystäville mitään, koska he sitten suuttuvat minulle. Aloin miettiä, onko minusta ollenkaan ystäväksi? Tulin siihen tulokseen, ettei ole. Päätin jäädä yksin, koska minulta puuttuu rohkeus asettaa rajat ystäville. On ollut suorastaan helpotus jäädä yksin, koska "ystävyys", jossa minulle sanotaan mitä tahansa ja joka loukkaa ja jota haudon joskus vuosia, ei ole kuin stressitekijä elämässäni. Nyt olen kuin siivet saanut, kun jäin yksin.
Tuo oli ihan totta mitä joku sanoi, että kun on jonkin roolin ottanut, niin siitä poikkeaminen on ihmisille liikaa. Ja joitakin ihmisiltä vaan pitää kestää ja antaa anteeksi vähän liikaa... Ei nyt ystävissäni ole paljoakaan tällaisia, mutta joissakin sukulaisissa. Joillakin on muka oikeus ladella totuuksiaan ja hänelle ei silti saa ikinä mitään sanoa vaikka ihan aihettakin olisi. Yhdesti sanoin tädilleni, joka haukkui poikansa ex-vaimoa lapsenlapsillee, että minusta tuo on kyllä väärin, äiti rakastaa lapsiaan, vaikkei enää hänen poikaansa rakastakaan. Pikkasen täti katsoi mua pitkään, muttei kuitenkaan näyttänyt loukkaanutuvan, ihme kyllä. Ehkä omatunto kolkutti.
Mulla on kaveri, luulin jo ystäväksi, mutten enää kun hän on niin hankala. Monesti on tehnyt oharit ja jotenkin hän yrittää aina kääntää jutut niin että on ajatellut vaan puolestani... Ärsyttävää sellainen. Olen myös mukautuva persoona ja ymmärtäväinen häntä kohtaan, mutta kun välillä hänen kanssan oleminen vaan on sen verran hankalaa etten taida enää jaksaa. Pitäisi varmaan sanoa heti kun jokin asia loukkaa, mutta yleensä vaan yritän antaa mennä kuin vesi hanhen selästä ja otan hieman välimatkaa ko. ihmiseen. Miksi minun pitäisi hyväksyä pettymykset ja negatiiviset mielialat mitä jonkun "ystävyys" väistämättä tuo mukanaan?
Hienoa ap jos olet uskaltanut jotain sanoa "vastaan". Tuo neuvo siitä, että kannattaa sanoa "minua loukkasi/suretti se ja se" oli hyvä, yritän itsekin noudattaa sitä seuraavalla kerralla!
[quote author="Vierailija" time="30.04.2013 klo 14:53"]
Ap, sinä rikot ns. roolisi, kun toimit toisin kuin aina yleensä toimit. Se yllättää ja loukkaa ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen, että olet mieto ja mukautuvainen.
Joten nyt vaan alat kouluttaa itsestäsi Naista, lattiarätin sijasta. Jos joku sinua loukkaa, älä niele sitä, vaan ilmaise se suoraan, kuten kommentoija kolmonen neuvoo, kertomalla omista tuntemuksistasi. "Tuo loukkasi minua, miksi sanoit noin ilkeästi?"
Reagoi joka kerta, niin ystävät oppivat, mitkä ovat sinun rajasi.
Kannattaa myös miettiä tapaa, jolla itse annat palautetta. Kenties se ei ole ihan niin rakentavaa kritiikkiä, kuin ajattelet, vaan mukana tulee kaunoja, joita olet hiljaa mieleesi kasannut joka kerran, kun kritiikkisi kohde on SINUA arvostellut... ja sellainen kaunainen purkaus on aina aika epäreilu sekin, koska siinä tulee läjänä asioita, jotka eivät välttämättä edes liity siihen senhetkiseen asiaan.
Toisin sanoen: loukkaantumisten sietäminen ja hilloaminen sisimpään on vihoviimeistä. Sinun EI tarvitse sietää vittuilua, ja kun sen opetat lähimmäisillesi, he alkavat suhtautua sinuun asiallisemmin.
[/quote]
Juuri näin! Mulla on työkaverina yksi sellainen nainen, joka ei oikein kestä sitten kuitenkaan työpaikkamma hurttia huumoria. Se kun vaan on sellaien juttu, että työssämme se huumori on aika välttämätöntä kestää, se on yksi työkaluistamme.
Hän siis näennäisesti kestää sitä huumoria, mutta sitten aina välillä räjähtää ja varmaan just omasta mielestään "pitää puolensa", mutta ei se kyllä sitä ole, vaan ne hänen juttunsa ovat ihan kohtuuttoman loukkaavia ja henkilökohtaisia, kun taas se yleinen huumori on sellaista ei henkilöön menevää, yleismaailmallisempaa jne.
Eli kannattaa miettiä sitäkin onko ne jutut todella samalla tasolla, vai lähteekö itseltä ihan täysin lapasesta. Niin ja jos ei oikeasti viihdy siinä seurassa, miksi siinä pitää olla?
Oikeasti, please, kertokaa kokemuksia. Olenko ainoa jolla näin.
ap