Voiko aikuisena oppia sosiaalisuutta?

Olen kolmekymppinen nainen, ja aina jäänyt vähän syrjään kaikista porukoista. Tulen todella kamalista oloista, joissa kuitenkin kulissi oli mitä ilmeisemmin pystyssä. Mut on pienestä pitäen peloteltu olemaan hiljaa, niinpä olen aina tiedostamattani rakentanut muuria itseni ja muiden ympärille. Lapsena en ollut koskaan missään hoidossa, ja kouluun mennessä kaveriporukoiden muodostuminen tuntui ihan taialta, ja jäin aina yksin.

Joskus lukiossa olin hieman hatarasti osa kaveriporukkaa, mutta ihan oikeita, läheisiä ystäviä hekään eivät tainneet olla. Jos joskus harvakseltaan olen heihin törmännyt kotipaikkakunnalla, tapaamiset ovat olleet ihan mukavia mutta kovin pintapuolisia ja etäisiä. Joihinkin, joita tuolloin pidin ihan hyvinä ystävinä, ovat myös välit jostain syystä menneet poikki. Eli olen pitänyt heihin yhteyttä saamatta vastakaikua. Opiskeluaikoina en enää onnistunut saamaan edes oikein minkäänlaisia kavereita, ystävistä puhumattakaan. Tuttuja, joiden kanssa saattoi käydä lounaalla jos oltiin samalla kurssilla - ei muuta. Olen kyllä yrittänyt. Olen vaihtanut numeroita, ehdotellut kahvia, mitä nyt kuvittelen normaaleiden ihmisten tekevän kun he tutustuvat toisiinsa. Mutta aina se sitten hiipuu. Jää hyvin pintapuoliseksi, ja hiipuu.

Olen myös käynyt harrastuksissa sillä ajatuksella, että tutustuisin ihmisiin ja saisin kavereita, ehkä jopa oikean ystävänkin. Juttelen ihmisille, kyselen kuulumisia. Aina se jää pintapuoliseksi tuttavuudeksi.

Olen käynyt nuorena aikuisena monen vuoden terapian, jossa toistuvasti yritin tuoda tätä yksinäisyyttä ja ihmissuhteiden solmimisen vaikeutta esille. Terapeutti ohitti ne aina tyyliin "kyllä se oma porukka löytyy", "totta kai löydät ystäviä, olet vain aktiivinen, menet puhumaan ihmisille", "yhteisistä mielenkiinnonkohteista on hyvä aloittaa, ja siitä se sitten syvenee ihan itsekseen". Pahinta oli tuo toistuva ajatus, että kyllä se oma porukka löytyy ihan itsekseen jos vaan saa suunsa ikinä auki ihmisten ilmoilla. No niin se tuntuu monille olevankin. Mutta ei minulle. Jään aina syrjään, ja ihmiset tuntuvat välillä suorastaan kummastelevan, jos yritän syventää hyvänpäiväntuttavuutta yhtään. Mä olen välillä miettinyt, miksi terapeuttini suhtautui asiaan noin ohittavasti. Kaipa siksi, että mussa ei ole mitään selkeää "vikaa". Osaan jutella ihan mukavasti pintapuolisista asioista ihmisille, pyrin olemaan kuunteleva, huomioonottava ja ystävällinen. Mutta kun ei se riitä.

Olen ihan sairaan yksinäinen. Mulla ei ole yhtäkään ystävää, ei edes kaveria, vain tuttavia joiden kanssa vaihdan todella pintapuoliset sanat, siis tyyliin muutama naapuri. Sitten jossain harrastusporukoissa tms. näkee, miten ihmiset ystävystyvät... ja ihmettelen, miksi minä en koskaan tule "valituksi". Miksi minä jään aina yksin? Toivon niin kovasti, että mulla olisi edes yksi ihminen, jonka kanssa puhua mistään yhtään oikeammasta kuin taloyhtiön uudesta jätteidenlajittelusysteemistä. Jonka kanssa käydä edes kerran kuussa kahvilla. Tai edes kerran vuodessa..!!!

Onko täällä ketään, kuka olisi löytänyt ensimmäiset kaverit tai ystävät vasta lapsuuden jälkeen? Miten te sen teitte? Tuntuu hirveältä ajatella, että koko loppuelämäni viettäisin yksin, ilman että koskaan saan jakaa ajatuksiani ja tunteitani kenenkään kanssa, ilman että kukaan näkisi minusta mitään muuta kuin ihan pinnan... Ihminen on niin sosiaalinen, että reflektointipinnan puuttuminen tekee vähän kuin ei-olemassaolevaksi. Aika hyvin olen oppinut elämään yksinäisyyden kanssa, mutta sitten on näitä hetkiä, kun vaan kaipaisi sitä, että voisi käydä oikean keskustelun jonkun kanssa.