Te, joiden vanhemmat ajoivat sinut pois kotoa kun tulit täysi-ikäiseksi

En edes ehtinyt täysi-ikäiseksi vaan  olin 16-vuotias.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2013 klo 23:36"]

En edes ehtinyt täysi-ikäiseksi vaan  olin 16-vuotias.

[/quote]

no miltä se tuntui?

Olin 14v. Tuntui pahemmalta kuin mikään ikinä, sydän revittiin irti, kuolin sisältä. Olin kiltti ja hiljainen tyttö, mutta kumpikaan vanhemmistani ei halunnut minua uuteen elämäänsä uusien puolisoidensa kanssa. Äitini vielä sääli minua raukkaa, joka jouduin olemaan yksin. 

En ole koskaan antanut anteeksi, vaikka tekemisissä olemmekin. En hoida, sitten kun ovat vanhoja. 

T: 40v äiti itsekin

Hei 4, pahoitteluni.  Miten sitten elelit, yksinkö vai jonkun sukulaisen luona?

Suomessa voisi tosiaan ottaa vähän mallia Etelä-Euroopasta tässä asiassa. Siellä normaalia, että lapset saa asua kotona 30-vuotiaaksi ja säästää pesämunaa ensiasuntoa varten. Tuntuu, että siellä välitetään siten enemmän.

Suomen omillaan pärjääminen ja turhien vuokrien maksaminen on karua... Vaikka on täysi-ikäinen, ei silti ole aikuinen ja voi helposti ajautua tuossa vaiheessa elämässään moniin ongelmiin (mm. itse väärään seuraan). En tarkoita, että kotona saisi loisia vaan vastuu kotona saisi kasvaa sitä mukaa. Opiskelijana tekisi enemmän kotitöitä ja työssä käyvä osallistuisi laskujen maksuun. Omilleni tulen tekemään selväksi, että kotoa ei ole kiire. En usko, että niistä kuitenkaan peräkammarin poikia tai tyttöjä tulee.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2013 klo 23:56"]

Hei 4, pahoitteluni.  Miten sitten elelit, yksinkö vai jonkun sukulaisen luona?

[/quote]

Asuin yksin toisen vanhemman omistamassa asunnossa. En vieläkään ymmärrä miten kukaan ei puuttunut asiaan, vaikka en edes tiedä tiedettiinkö esim. koulussa, että asun yksin. Eikä se silloin 80-luvulla niin kuulunut asiaan puuttuakaan, jos ei nälkää nähnyt. Näin äitiäni kerran viikossa vilaukselta, isää pari kertaa vuodessa. Oli todella paha olla, mutta kukaan ei auttanut.

Samaa mieltä olen, että enemmän saisi Espanjasta ottaa oppia tässä asiassa. Omat lapseni eivät todellakaan lähde esim. alaikäisenä muualle opiskelemaan tms.

Mut ajoi isä pihalle. Äiti ystävällisesti kyyditsi turvakotiin ja sanoi, että hae kaupungilta asuntoa. Myöhemmin kuulin, että isä katsoo tehneensä mulle palveluksen. Olisin saattanut jäädä heidän nurkkiinsa pyörimään, peräkammariin asumaan.

Heillä tuntuu olevan hyvin vankka käsitys siitä, että lapset kunnioittavat automaattisesti vanhempiaan. Aina. Ihan riippumatta siitä, että kuinka paljon vanhemmat juovat viinaa, kuinka paljon on väkivaltaa, kuinka paljon pannaan lasten nähden, kuinka usein uhataan tappamisella jos ikinä kerrot kenellekään, kuinka usein lapset joutuvat siivoamaan lasinsiruja ja verta lattioilta. Vanhempia on kunnioitettava, koska " minä olen sinun isäsi! "

Ja nyt kun minä en enää pidä mitään yhteyttä, niin olen kiittämätön.
Voi kun olisikin edes jotain mistä kiittää. 

[quote author="Vierailija" time="26.04.2013 klo 23:56"]

Hei 4, pahoitteluni.  Miten sitten elelit, yksinkö vai jonkun sukulaisen luona?

[/quote]

Asuin yksin toisen vanhemman omistamassa asunnossa. En vieläkään ymmärrä miten kukaan ei puuttunut asiaan, vaikka en edes tiedä tiedettiinkö esim. koulussa, että asun yksin. Eikä se silloin 80-luvulla niin kuulunut asiaan puuttuakaan, jos ei nälkää nähnyt. Näin äitiäni kerran viikossa vilaukselta, isää pari kertaa vuodessa. Oli todella paha olla, mutta kukaan ei auttanut.

Samaa mieltä olen, että enemmän saisi Espanjasta ottaa oppia tässä asiassa. Omat lapseni eivät todellakaan lähde esim. alaikäisenä muualle opiskelemaan tms.

Minut ajettiin 16-vuotiaana, tai no vaihtoehto olisi ollut muuttaa äitini ja hänen uuden miehensä kanssa todella kauas ystävistäni, koulustani ja harrastuksistani suunnilleen keskelle metsää. Tuossa talossa minulla ei olisi ollut edes omaa huonetta ja minun annettiin kyllä aika selkeästi ymmärtää, että sinnehän en halua muuttaa. Olin yksin yksiössäni todella yksinäinen ja pelkäsin nukkua. Vielä nyt 10 vuotta myöhemminkin olen todella arka olemaan yksin yötä kotona, ja uskonkin, että pelot ovat syntyneet ainakin osittain siitä, kun olen joutunut hyvin nuoresta olemaan niin paljon yksin kotona öitäkin. Kadehdin niitä, joilla on ollut tasapainoinen ydinperhe, ja jotka ovat saaneet kasvaa rauhassa ilman, että on pienestä asti pakotettu itsenäisyyteen ja kantamaan kaikkia aikuisten murheita.

Luin juuri henkilöstä, joka avioerotilanteessa ajettiin 10-vuotiaana pois kodistaan. Isä halusi erossa lapsen itselleen ja valehteli viranomaisille ja lapsen äidille, kaikki siis luulivat, että lapsella on kaikki kunnossa. Vasta lähempänä aikuisikää hän sai apua itselleen, ei siis kehdannut mennä esim. kirjastoon käyttämään tietokonetta apua etsiäkseen, koska oli niin likainen ja haiseva, häpesi itseään. Näin meillä, rikkaassa hyvinvointivaltiossa. Nyt parikymppisenä hänellä on ensimmäinen oma koti. Sitä en muista, opiskeleeko hän jotain, kadulla asuessaan ei ainakaan olisi pystynyt koulua käymään.

Ei varsinaisesti ajettu, mutta elämä tehtiin hankalaksi. Sain kuulla pienestä pitäen miten minun pitäisi muuttaa pois täyttäessäni 18. Säästin 13-vuotiaasta lähtien, jotta voisin muuttaa heti tultuani täysi-ikäiseksi pois. Luonnollisesti koulunkäynti kärsi työnteosta eikä minusta koskaan mitään tullutkaan. Olin teini-iässä todella kateellinen kavereille, joiden vanhemmat antoivat asua kotona opiskeluaikana ja kustansivat muutenkin elämää. Vanhemmillani olisi kyllä ollut rahaa auttaa minuakin, mutta jostain syystä eivät auttaneet. Nuoremmille sisaruksilleni ostettiin mopot ja autot sitten aikanaan. Äitini suosikkisanonta tuohon aikaan oli "niin kauan kun täällä asut niin teet niin ja näin". Kumma ettei nuo säännöt päteneet enää pikkusisaruksilleni. Olemme nykyään hyvissä väleissä, mutta välillä ihmettelen miksi vanhemmat kohtelivat meitä lapsia niin eri tavoin. En kuitenkaan koskaan ollut mikään ongelmalapsi tai häirikkö.

[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 00:14"]

Suomessa voisi tosiaan ottaa vähän mallia Etelä-Euroopasta tässä asiassa. Siellä normaalia, että lapset saa asua kotona 30-vuotiaaksi ja säästää pesämunaa ensiasuntoa varten. Tuntuu, että siellä välitetään siten enemmän.

Suomen omillaan pärjääminen ja turhien vuokrien maksaminen on karua... Vaikka on täysi-ikäinen, ei silti ole aikuinen ja voi helposti ajautua tuossa vaiheessa elämässään moniin ongelmiin (mm. itse väärään seuraan). En tarkoita, että kotona saisi loisia vaan vastuu kotona saisi kasvaa sitä mukaa. Opiskelijana tekisi enemmän kotitöitä ja työssä käyvä osallistuisi laskujen maksuun. Omilleni tulen tekemään selväksi, että kotoa ei ole kiire. En usko, että niistä kuitenkaan peräkammarin poikia tai tyttöjä tulee.

[/quote]

Eiköhän niiden siellä eteläeuroopassa kannattaisi ottaa vähän mallia suomesta

Kuinka niin? Mitä pahaa siinä on, jos nuori asuu opintojensa ajan kotonaan?

Toisaalta muualla Euroopassa useimmat perheet asuvat myös tilavammin kuin Suomessa, eivätkä opiskelijat saa "ilmaista" opintorahaa.

[/quote]

Eiköhän niiden siellä eteläeuroopassa kannattaisi ottaa vähän mallia suomesta

[/quote]

Höh. Olen aina ihmetellyt, miten sellaiset vanhemmat päätyvät hankkimaan lapsia. Jos ei välitetä, niin ei taida olla lapsuuskaan kovin häävi sellaisessa kodissa.

Kyllä lapsia hankkiessa pitäisi tajuta, ettei se vanhemmuus ja välittäminen lopu lapsen täysi-ikäistymiseen. Meillä sekä omat että mieheni vanhemmat ovat aina sanoneet, että kotiin saa tulla. Muutimme 20-vuotiaina opiskelujen perässä, mutta joutakin kesiä olemme olleet lapsuudenkotona kesätöiden takia. Taloudellista apuakin on tullut silloin, kun opintotuki ja kesätyösäästöt eivät ole riittäneet. Vanhempani ovat luvanneet kustantaa silmälasini niin kauan, että löydän pysyvämmän toimeentulon. Samanlaista apua on saanut veljeni. Vanhemmat todellakin ovat minun perhettäni ja minä vuorostani pideän heidän puoliaan siinä vaiheessa, kun tulevat vanhoiksi.

Minun mielestäni meidän ei tarvitse ottaa mallia Etelä-Euroopasta, jossa ollaan kolmikymppiksi kotona. Siellä ei ole halpoja opiskelija-asuntoja, mistä heidän käytäntönsä sitten johtuukin. Sen sijaan ihan tavallinen vanhemmuus ja välittäminen riittää. Ollaan toistensa tukena ja turvana siinä missä mahdollista.

Olin vajaa 17-vuotias kun muutin pois kotoa. Äidin kiinnostus lopahti minuun täysin muutama vuosi takaperin hänen löydettyä uusi mies. Valehteli minulle myös isästäni ettei halua tavata jne. Kotona katsoin juopottelua päivittäin ja koin väkivaltaa joka viikko. Kerran raiskauskin oli lähellä (isäpuoleni toimesta). äidilleni olen kertonut asiasta mutta ei hän uskonut.  Elämäni muuttui niin paljon paremmaksi kun pääsin vihdoin omaan kotiin. Vaikka taloudellisesti tiukilla olen joutunut elämään siihen aikaan (niin kuin jokainen joskus) mutta arvostin omaa rauhaa ja sitä että sain nukkua yöni rauhassa. Häntä koipien välissä kuulemma menisin takaisin. Kohta 8 vuoteen en ole sitä tehnyt.

Nykyään suhteeni isään on kunnossa. Näemme pari kertaa vuodessa (välimatkan vuoksi). Toivon todella, että minusta tulisi hyvä äiti tuleville lapsilleni. 

Onneksi minua ei ole pakotettu muuttamaan 18v. pois kotoa vaan halusin ehdottomasti itse muuttaa omaan kotiin ja niin teinkin ja en ole ikinä sitä katunut.

Minulla oli ihan ok lapsuudenkoti mutta 2 naista ei mahdu saman katon alle eli olin jo 18v. todella itsenäinen ja hoidin itse kaikki asiani ja en halunnut elää enää lapsen elämää jonkun toisen säännöillä vaan halusin olla vapaa elämään omaa elämääni.

Kaikki on mennyt ok.

[i]Häntä koipien välissä kuulemma menisin takaisin. Kohta 8 vuoteen en ole sitä tehnyt.[/i]

Niin mäkin kuulemma. Viimeistään silloin kun pitäisi vaihtaa autoon renkaat. Mä kun olen niin taitamaton ja huono kaikessa, että en mitenkään voisi osata sitä itse tehdä.

Nykyisin jo naurattaa. Hitto mitä dorkia munkin vanhemmikseni on sattunut!

Höh, en osannutkaan lainata! Pitänee pysytellä siinä renkaanvaihdossa. :D

- 17

Olin 16 kun muutin VAPAAEHTOISESTI omasta aloitteestani omilleni.

Se tuntui oikealle.

Välit vanhempiin silloin ja yhä nyt hyvät.

17: Niin kannattaakin nauraa ja olla ylpeä siitä että on selvinnyt ihan hyvin. :) 

Minulla on ammatti, työpaikka, säästän ensiasuntoa varten ja naimisiin menin viime kesänä. Onneksi en sivupoluille koskaan joutunut.