Kannattaa ryhtyä kummiksi

Lolo-pelle päätti myös järjestää omaa kummilapsitoimintaa. Lolo-pelle on hyvien aikojen ja ilon pelle, joka ilmestyy tarinoihin ja joista julkaistaan tarinoita silloin kun on hyvä vaihe elämässä niinkuin nyt. Lolo-pelle oli erityisen voimakkaasti pinnalla viimeksi vuosina 2007-2009 mutta niiden jälkeen alkoi kovat ja vaikeat vuodet Lolo-pelletarinoiden kirjoittajalla ja Lolo-pellekin väistyi taka-alalle, mutta nyt jälleen kun on hyvä aika koittanut niin Lolo-pellekin on kuin tuhkasta noussut nyt uuteen ja toivottavasti parempaan.



Lolo-pelle on se iloinen pelle, joka aina järjestää esiintymisiä ja isompia ja pienempiä juhlia ja tapahtumia joissa on aina Lolo-pellen eläinsatu, jätskiä, popcornia, tikkareita, hattaroita ja sirkustemppuja sekä myöskin fanitapaaminen. Juhlille tulee paljon lapsia ja osa lasten vanhemmista on kritisoinut Lolo-pelleä ja sanonut Lolo-pelleä onnen onkijaksi. Myös muut julkisuuden lieveilmiöt kuten häiriköt on olleet joskus Lolo-pellen riesana, kuten eräs 11-vuotias tyttö joka oli mennyt salaa Lolo-pellen keikkaharjoituksiin ja kytännyt Loloa ja alkanut Lolon päälle syljeskelemään, mutta oli onneksi uskonut Loloa kun Lolo oli varoittanut tyttöä syljeskelystä. Se tyttö on muutenkin ongelmalapsi, erityislapsi jolla on käytöshäiriöitä. Tämä tapahtui vuonna 2007. Mutta yleensä on vastaanotto ollut mukavaa ja iloista ja monia ihmisiä on Lolo-pelle tavannut ja moniin on hän tutustunut.




Lolo-pelle päätti myös laajentaa toimintaansa. Nyt päätti Lolo-pelle ryhtyä hyväntekeväisyystoimiin. Lolo-pelle otti projektikseen tukea kehitysmaitten lapsia. Hän kierteli ympäri maailmaa kysellen, missä tarvitaan apua. Lolo-pelle esitti myös tavanomaisen esityksensä kaikissa potentiaalisissa avustuskohteissaan ympäri maailman. Lolo-pellen esiintymiset saivat osakseen runsaasti suosiota ja hyväntekeväisyyskohteiksi valikoitui Etiopialainen lastensairaala, Venäläinen kehitysvammaisten lasten laitos, Intialainen tyttöjen koulu ja Ruandalainen orpokoti sekä myöskin venäläisiä katulapsia auttava yömaja.





Nyt sitten Lolo-pelle alkoi tiedottaa mahdollisuudesta ottaa näistä kohteista kummilapsia. Ja toki myös Lolo-pellen esiintymisten pääsymaksut menivät noille hyväntekeväisyyskohteille. Mitä ja kenelle kummilapsitoimintaa järjestettiin, kerrotaan seuraavissa tarinoissa.

Lolo-pelle vieraili Venäjällä katulasten yömajassa. Siellä oli kadun kasvatteja, joita oli koottu kadulta asumaan sinne yömajaan. Köyhiä lapsia olivat kaikki ja orvoksi jääneitä lapsia, joille ei ollut orpokodissa tilaa tai jotka olivat karanneet orpokodista. Yömaja oli ilmoittanut haluavansa olla Lolo-pellen kummilapsikohde jonka kautta Lolo-pelle välittää kummilapsia niille, jotka kummilapsen haluavat. Eräs suomalainen kirurgi, joka on yksi erään maakunnan suurituloisimmista ihmisistä, oli ilmoittanut haluavansa kummilapsen katulasten yömajasta. Hän oli ilmoittanut haluavansa noin 11-17-vuotiaan tytön kummilapsekseen. Kirurgi on rintasyöpäexpertti ja tietää kaiken rintojen kudosmuutoksista ja rintasyövän etiologiasta. Lolo-pelle kysyi, että olisiko siellä kirurgille sopivaa kummilasta. Yömajan hoitajat sanoivat, että kyllä on. Siellä oli 13-vuotias tyttö nimeltä Mirazi. Mirazi oli 170 cm pituinen vaikka on vasta 13-vuotias ja hänellä oli alkanut murrosikä varhain, jo 7-vuotiaana ja nyt oli Mirazalla todettu rintasyöpä. Mirazin menneisyys oli karua. Mirazin isä oli venäläinen ja äiti oli romani. Äidin isä ei ollut hyväksynyt että Mirazan äiti menee valkolaisen kanssa naimisiin ja oli estänyt häät ja vienyt Mirazin äidin asumaan tyttärensä kanssa isovanhempien luokse. Mirazin äiti oli silloin 17-vuotias.



Isovanhemmat ja äiti olivat venäjän romaneja ja asuivat köyhässä pienessä mökissä Salmilla, Tulema-nimisen joen rannalla, samassa paikassa mistä kirurgilla joka kummilapsekseen tytön halusi, oli sukujuuria. Mirazi eli hyvän lapsuuden siellä, mutta sitten rosvojoukko tuli ja tappoi kaikki Mirazin omaiset ja Mirazi joutui liftaamaan rekka-auton lavalla Pietariin ja siellä oli katulapsena viimeiset kaksi vuotta ennen kuin tuli yömajaan jossa sitten todettiin jotakin omituista. Tyttö vietiin sairaalaan ja siellä todettiin rintasyöpä, mutta siinä sairaalassa ei ollut varaa hoitaa noin harvinaista tapausta, ei tiedetty, miten hoitaa lasta jolla on rintasyöpä. Nyt oli niin että Mirazi joutui vaan yömajassa olemaan ja odottamaan tautinsa etenemistä ja kuolemaa. Näin ainakin luultiin, kunnes tapahtui se ihme, että kirurgi tuolta Suomesta alkaa tukea Mirazia. Lolo-pelle kertoi, että sellainen kirurgi otti juuri tuossa asiassa Loloon yhteyttä ja kyllä on järjestettävissä kummilapsi. Mirazi oli vielä hyvävointinen, syöpä ei ollut vielä lähtenyt edes etenemään eikä leviämään ja omassa huoneessaan katulasten yömajassa Mirazi oli ja kuunteli musiikkia ja haaveili kun Lolo-pelle tuli kertomaan suomalaisesta kirurgista, joka tarjoaa Mirazille paremmin elämän, tulevaisuuden ja toivon.




Kummisopimus tehtiin, Lolo-pelle otti valokuvan jossa Mirazi istui sängyllään katulapsien yömajassa ja hymyili onnellisena ja ilahtuneena siitä kun oli saanut oman kummin. Miraza kirjoitti uudelle kummilleen näin:"Kiitos että aloit minulle kummiksi! Minulla on rintasyöpä ja pelkään että kuolen siihen eikä minusta koskaan tule aikuista. Asun katulasten yömajassa, täällä on lämmintä, turvallista, täällä saa ruokaa ja tämä on kuin oma koti. Isot pojat on joskus levottomia täällä ja olen yömajan ainoa tyttö. Kiitos vielä kerran kun aloit kummikseni. t. Mirazi"



Kirje lähetettiin ja se oli viikossa jo perillä Suomessa. Kirjeeseen oli lisätty myös lääkärin potilaskertomus Mirazista ja yömajan hoitajien antamia tietoja Mirazin tilanteesta ja voinnista. Kysyttiin, että voisiko Mirazi päästä, jos mahdollista Suomeen rintasyöpähoitoa saamaan. Mirazin kummi laittoi kummikannatusmaksuksi 700 euroa ja se 700 euroa on se kuukausittainen summa minkä hän tästä lapsesta maksaa. Kun 700 euroa tuli, niin sillä rahalla ostettiin Mirazille uusia vaatteita, lääkkeitä, jotka hidastaa syövän etenemistä ja myös ruokaa ja huonekaluja ja kaikkea muutakin tarpeellista katulasten yömajan muillekin asukkaille. Nyt mahdollistui se, että yömajassa saadaan ruuan kanssa joskus myös jälkiruokaakin ja että yömajan porukka voi tehdä myös retkiä eläintarhaan ja huvipuistoon. Mirazin kummille tuli säännöllisesti raportti siitä, mihin raha oli käytetty ja kuva, jossa Mirazi oli hoitajan apuna katulasten yömajassa tekemässä mansikkakiisseliä jälkiruuaksi ja stroganoffia pääruuaksi. Myös blinejä smetanan ja kaviaarin kanssa siellä saatiin. Ei ollut ruokana enää pelkästään keittoa ja kuivaa tai homeista leipää, vaan ihan kunnon ruuat. Myös remontti ja peruskorjaus oli yömajaan tehty ja lapsia ja nuoria oli käytetty eläintarhassa ja huvipuistossa retkellä ja Mirazi oli saanut lääkettä jolla hillitä syövän etenemistä ja myös uusia, muodikkaita vaatteita Mirazi oli saanut ja hammaslääkäritarkastuksenkin oli tyttö saanut ja lisäksi tyttö oli saanut myös mahdollisuuden koulun ohessa harrastaa koripalloa tyttöjen koripallokerhossa.







Kummi oli oikein tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä oli hankittu sillä rahalla sekä kummilapselle, että myös asuntolan muillekin katulapsille. Mirazi kirjoitteli kirjeitä ja piirsi monta sydämen kuvaa kirjeeseen ja kirjoitti suunnilleen näin:"Rakas rakas kummi sieltä Suomesta! Kiitos kaikesta mitä olet mahdollistanut minulle ja meille muille katulapsille! olet ihana ihminen! me olimme köyhiä ja meillä oli puutetta kaikesta, mutta nyt meillä on parempaa ruokaa, paremmat vaatteet, kauniimpi koti ja pesukone jossa pestään vaatteita. Enää emme vie pyykkiä jokeen pestäväksi vaan pesemme ne nyt uudessa pesukoneessa joka ostettiin tänne. Minulla on myös lääkkeet syöpääni ja ne on auttaneet siinä ettei syöpä etene. Paljon kiitoksia sinne! t. Mirazi."




Kummi oli oikein iloinen kun Mirazi muisti häntä. Kummi vastasi kirjeeseen ja kertoi asuvansa omakotitalossa. Hän kertoi myös tekevänsä töitä sekä yksityisvastaanotolla että keskussairaalassa ja että hänellä on pieni tytär sekä myöskin kissa ja koira ja että hänen kaikki potilaat on aikuisia mutta lapsipotilaita ei ole. Hän kysyi, että haluaisiko Mirazi tulla hänelle yksityispotilaaksi sinne yksityisvastaanotolle Suomeen jos syöpä pahenee. Kummi voi leikata tytön ja pitää tyttöä lääkärikeskuksen vuodeosastolla potilaana niin kauan kuin sille on tarvetta ja miettiä mahdollisesti sädehoitoja ja sytostaattihoitoja jos niille tarvetta. Samasta kummi tiedotti tottakai myöskin tytön asioista vastaaville tahoille Venäjälle.




Aikaa kului kauan ja monta viikkoa kului aikaa eikä kuulunut koko tytöstä yhtään mitään. Mutta sitten eräänä iltana töitten jälkeen kirurgi huomasi, että oli tullut tytön asioita koskeva kirje, jossa sanottiin, että Mirazin tila on huonontunut, Mirazi kuumeilee ja oksentelee ja on joutunut sairaalaan jossa ei kyetä hoitamaan edelleenkään lasta, jolla on rintasyöpä, mutta kyllä sopii, että tyttö viedään gynekologikeskus Feminoon arvioitavaksi ja myös leikattavaksi, kirurgi saa ottaa tytöstä sitten kaiken vastuun sekä tytön majoituksesta ja ruuasta, että myöskin leikkauksesta ja toimenpiteistä ja sen jälkeisistä asioista. Tyttö kuljetettiin lentokoneella Suomeen josta kirurgi tuli hakemaan tytön gynekologikeskukseen. Tyttö osasi englannin kielen alkeet ja niillä pärjäsi jotenkuten ja kirurgi osasi venäjää jonkin verran ja arveli että pärjää tytön kanssa osin venäjän ja osin myös englannin kielellä.




Kun kirurgi oli lentoasemalla tyttöä vastassa, niin lentokoneesta tuli pitkä ja hoikka, tummakiharainen tyttö, juuri sen näköinen tyttö kuin mikä niissä kuvissakin oli ollut. Kirurgi halasi tyttöä ja tyttö oli surullisen ja pelokkaan näköinen, mutta kirurgi sanoi, että ei tarvitse pelätä. Kirurgi vei tytön nyt ensialkuun yhdeksi yöksi omaan kotiinsa jossa oli nukkumapaikka tytölle laitettu vierashuoneeseen. Sinne tyttö vietiin ja huomenna on sitten leikkaus. Hyvin kirurgi piti tytöstä huolta, oli ottanut selville mitkä on tytön lempiruokia ja oli niitä laittanut ja antanut tytölle lemppari herkkuja ja ruokia ja illalla vielä peitteli unille ja sanoi tytölle, että "Hyvää yötä, Mirazi, älä pelkää. Luota minuun. Hyvin se leikkaus menee." ja tytöllä oli turvallinen olo ja tyttö nukahti ja nukkui hyvin ja seuraavana aamuna ei saanut syödä ollenkaan koska on leikkaus edessä ja lääkäri aamulla töihin lähtiessä vei oman lapsensa kouluun ja tytön hän vei sinne gynekologikeskukseen. Kirurgin oma lapsi ujosteli uutta tyttöä eikä vielä ollut lapsella yhteistä kieltäkään Mirazin kanssa joten he eivät kommunikoineet keskenään mitenkään.





Gynekologikeskuksessa tyttö sai viihtyisän huoneen kirurgin oman työhuoneen ja leikkaussalin välittömästä läheisyydestä ja hoitajat ottivat tytön vastaan ja laittoivat tytölle tiputuksen ja esilääkkeen leikkuuta varten ja kun oli valmisteltu operaatio, niin tyttö nukutettiin ja kirurgi alkoi leikata tyttöä. Rintasyöpä siellä oli ja aika isokin vielä. Mutta se ei näyttänyt olevan levinnyt kovin laajalle alueelle, vähän vain oli kainaloon ja imusolmukkeisiin levinnyt. Syöpä saatiin leikattua pois ja tyttö voitiin viedä heräämöön ja sen jälkeen tyttö oli tarkoitus pitää muutama päivä gynekologilla tarkkailussa ja sen jälkeen siirtää keskussairaalaan lasten osastolle ja lasten osastolta käsin sitten tyttö käy sairaalan sädehoitoyksikössä ja sytostaatteja saa suonen kautta. Tyttö siirrettiin lastenosastolle keskussairaalaan ja siellä tyttöä hoidettiin. Tyttö sai huonekaverikseen 10-vuotiaan suomalaistytön ja kun kuunteli toisten lasten juttuja ja osallistui peleihin ja leikkeihin muitten lasten kanssa, niin tyttö oppi vähitellen myös suomea puhumaan ja lapsi oppii nopeasti puhumaan suomea ja ensin hän oppi suomen alkeita ja osasi vain perusasiat, mutta kun viikkoja osastolla kului, niin tyttö osasi jo todella hyvin ja sujuvasti puhua suomea ja muutenkin tytön vointi edistyi, sädehoito tehosi levinneisiin syövän etäpesäkkeisiin ja sytostaatitkin tehosivat, tosin pahoinvointia oli sivuvaikutuksena alussa ainakin, mutta vointi lähti hyvin kohenemaan tytöllä.




Myös kirurgi kävi joskus töittensä ohessa rakasta kummityttöään lastenosastolla katsomassa ja joskus myös kirurgin oma tytär oli mukana katsomassa perheen kummilasta osastolla ja nyt kun Mirazilla sujui suomen kielikin hyvin, niin Mirazi osasi jo jutella tytönkin kanssa ja yhdessä myös pelailla ja leikkiä tytön kanssa. Hyvin sujui jutut ja yhteiset leikit ja pelailu noilla tytöillä keskenään ja kirurgi oli iloinen kun hänen tyttärensä oli saanut perheen kummilapsesta noin hyvän kaverin. Kirurgin oma tytär halusi käydä kirjeenvaihtoa Mirazin kanssa ja Mirazi antoi katulasten asuntolan osoitteen tytölle ja sanoi, että siihen voi kirjoittaa sitten kun Mirazi on taas Venäjällä. Mirazi pääsi takas Venäjälle kolmen kuukauden kuluttua ja hyvin jaksoi ja asuntolassa asuminen, koripallon pelaaminen, koulunkäynti ja muut arjen tutut asiat jatkuivat. Kummi lahjoitti kuukausittan sen 700 euroa sekä Mirazin että muittenkin asuntolan 10-17-vuotiaitten lasten tarpeisiin. Sillä rahalla saatiin myös opiskelupaikkoja joillekin asuntolan nuorille ja myös nuorten muutto ensimmäiseen omaan asuntoon mahdollistui kummin tuella ja osa nuorista kasvoi aikuisiksi, muutti Petroskoihin, Moskovaan tai Pietariin, osa kauemmaksikin, eräs oli tataari joka muutti Tatarstaniin ja yksi muutti Siperiaan kun sai sieltä töitä.



Mirazi eleli onnellista elämää asuntolassa, johon oli tehty paljon parannuksia ja peruskorjausta, remonttia, uusittu vessat ja suihkut ja kylpyhuoneet, hankittu kauniita verhoja, mattoja ja myös vaatteita, ryokia, uudet jääkaapit, pakastimet, pesukoneet ja uutta hoitohenkilökuntaakin oli saatu sinne. Siellä oli nyt hyvä olla. Myös harrastuksiin oli nyt varaa ja kustannettiin myös katulasten harrastuksia ja kyytejä niihin, mahdollistettiin retkiä, leirejä, matkoja, lomia ja jopa ulkomaan matkojakin Ruotsiin, Suomeen, Kreikkaan, Italiaan ja Viroon. Katulasten asuntola ei ollut enää sama rähjäinen, köyhä ja likainen pulju vaan laadukas, jopa suomalaisetkin laatukriteerit täyttävä nuorten asuntola joka muistutti ihan jopa suomalaista lastensuojelunuorten nuorisokotia. Mirazi kävi koulua, harrasti ja menestyi koulussa hyvin ja tietyin väliajoin kummille tuli raportit siitä, millaista on nyt uutta tullut katulasten asuntolaan ja kummi oli oikein tyytyväinen. Mirazi kirjoitteli kirjeitä myös kummin tyttären kanssa ja Suomeksi kirjoitteli ja kuviaan lähetteli ja Mirazi oli saanut kummiperheeltään lahjaksi läppärin jossa on netti ja myös uuden hienon kännykän jolla otti kuvia ja tekstaili kummiperheen kanssa. Kun Mirazi täytti 14 vuotta, niin kummi tuli vierailemaan katulasten asuntolassa. Tytärkin oli mukana ja Mirazi halasi niin tytärtä kuin kummiakin ja he lauloivat Mirazille suomeksi paljon onnea vaan. Ja Mirazi sai lahjaksi kummin tyttären tekemän rannekorun johon kummin tytär oli laittanut sydämenmuotoisia helmiä. Myös suosikkiyhtyeittensä CD-levyjä oli Mirazi saanut ja uuden harjan ja suihkugeeliä ja shampoota sekä punaisia lehmäkarkkeja eli mansikkakermakarkkeja.





Kummi ihasteli sitä, kuinka kaunis ja hieno paikka asuntola nyt oli. Sinne oli myös tehty puutarha pihaan ja kukkia istutettu sekä myöskin erilaisia hyötykasveja ja tomaattia ja kurkkua, mansikoita ja vadelmia, porkkanaa ja perunaa. Niistä tehtiin ruokaa. Koska noin rikas ihminen kuin mitä kirurgi on, on ollut tukemassa kummilasta ja kummilapsen koko yhteisöä ja vielä niinkin isolla summalla kuin 700 euroa kuukaudessa, niin paljon oli saatu aikaan ja kaunista oli. Sen lisäksi myös lähistöllä olevan metsän hoitamiseen oli käytetty rahaa ja nyt ympärillä oli myös kaunista luontoa ulkoilemiseen ja pihaan oli laitettu koripalloteline, keinut ja kaikkea muutakin kivaa. Koripallon lisäksi Mirazi harrasti myös pianon soittoa. Tämäkin harrastus oli kummin tukemana mahdollistettu.





Kummi tuki taloudellisesti kummilastaan ja kummilapsi voi hyvin ja järjestyi hyvät olosuhteet kummilapsen kehitykselle ja elämälle noin muuten. Mirazilla oli traumoja siitä kun oli sattunut lapsuudessa vaikeaa ja nyt 14-vuotiaana kun Mirazi on murrosiässä, oli ne traumat alkaneet vaivata, mutta Mirazi sai kummituen avulla myös hyvän yksityisen psykoterapeutin maksullisia terapiapalveluita ja kävi terapiaa ja terapiassakin edistyi ja käsitteli ja työsti traumojaan ja lopulta toipui niistä hyvin. Aikaa kului ja Miraza kehittyi pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi. Hän kävi koulua ja eli aktiivista ja hyvää elämää, vaikka onkin katulapsi. Kummituki mahdollisti ainakin kaikki hyvät olosuhteet tälle tytölle. 15-vuotiaana oli peruskoulun viimeinen luokka ja Mirazi oli niin lahjakas, että voi mennä lukioon opiskelemaan. Mutta ongelmana oli, että katulapsille ei siinä kaupungissa tarjottu mahdollisuutta lukio-opintoihin. Siitä kerrottiin kummille ja kummi otti Mirazin asumaan Suomeen, omaan kotiinsa ja Mirazi muutti 16-vuotiaana pois katulasten asuntolasta ja pääsi asumaan kumminsa luokse Liperin Ylämyllylle Pohjois-Karjalaan.



Mirazi kävi kummin kotoa käsin koulua. ja vietti tavallista arkea kumminsa luona. Hän viihtyi hyvin ja oli sopeutunut ennenkin vaikka mihin, joten kummin luona asuminen oli ylellisyyttä ja Mirazi oli onnellinen kun sai sieltä käsin käydä koulua. Mirazi menestyi koulussa hyvin, sai ystäviä ja perheen tytär oli Mirazille hyvin rakas, kuin oma sisko olisi ollut. Mirazi oli onnellinen nuori nainen. Mirazilla oli paljon kavereita ja ystäviä ja myös ensimmäinen poikakaverikin oli. Lukion Mirazi kävi Suomessa ja pääsi ylioppilaaksi ja ylioppilaana ollessaan haki lääketieteelliseen ja pääsi opiskelemaan yliopistoon toiselle paikkakunnalle lääketiedettä. Mirazi halusi rintasyöpäkirurgiksi ja opiskeli ensin perusopinnot ja erikoistui sitten kirurgiaan. Mirazi asui omassa vuokra-yksiössään opiskelupaikkakunnalla ja siellä viihtyi hyvin ja kävi kouluaan. Kun oli aika erikoistua ja suorittaa työharjoitteluja niin Mirazi suoritti niitä siellä kumminsa gynekologikeskuksessa ja myös keskussairaalassa ja osoittautui todella päteväksi ja lahjakkaaksi. Mirazi eli normaalia elämää ja opiskeli ja pärjäsi hyvin. Kummi oli kuin oma äiti Mirazille ja kummin tytär oli kuin sisko Mirazille. Ikävää menneisyyttään katulapsena hän ei enää muistellut.



Kului vuosia ja Mirazi sai vakituisen työpaikan sekä keskussairaalasta että myös gynekologikeskuksesta ja kun kummi aikanaan jäi eläkkeelle, niin Miraza jatkoi kummin työtä toimien sekä osaston ylilääkärinä kirurgian polilla että myös rintasyöpälääkärinä yksityisvastaanotolla ollen yhtä pätevä kuin kumminsa. Tämä osoitti sen, että kannatti alkaa kummiksi Mirazille. Ja tämä tarina päättyi onnellisesti. Loppu. 

Toinen Lolo-pellen kummilapsikohde oli myös venäläinen kehitysvammaisten lasten laitos. Se oli hyvin ankea ja karu paikka, joka oli täynnä lapsia. Sinne oli tapana sijoittaa kaikki alle 15-vuotiaat kehitysvammaiset, jotka sitten yli 15-vuotiaana joutuvat aikuisten mielisairaaloihin joissa on hyvin ankeaa myöskin ja vieläkin ankeampaa kuin tuossa lasten laitoksessa. Valkoiset seinät ja nurkissa viruvia lapsia, vetoiset huoneet, tuntikausia kakat housussa lojuvia pieniä Downin syndroomaa sairastavia lapsia ja vain yksi hoitaja kahtakymmentä lasta kohti eikä ruokaakaan ollut siellä eikä mitään virikkeitä lapsille. Lapset oli sinne hylätty ja unohdettu kerta kaikkiaan eikä kaikki lapset koskaan oppineet edes kävelemään eikä puhumaan ja siellä sängyissään vaan itseään heijasivat ja ääntelivät kakat housuissaan ja oli kurjuutta ja ankeaa siellä kun Lolo-pelle kävi katsomassa sitä paikkaa. Ankea ja karu paikka, ei voi muuta sanoa. Sinne oli sullottu kaikki Down-lapset, autistiset lapset, Fragile-X-lapset, Rubinstein Taybi-lapset, Angelman-lapset, Rettin syndroomaa sairastavat lapset, disintegratiivista kehityshäiriötä potevat lapset, noonanin oireyhtymää ja apertin oireyhtymää, Kabukin oireyhtymää, tuberoosiskleroosia yms sairastavat ja muutkin kehitysvammaiset lapset sekä myöskin sokeat lapset, liikuntavammaiset lapset, kuurot lapset ja tunne-elämältään ja käytökseltään häiriintyneet lapset, epilepsiaa sairastavat lapset ja myös hahmotushäiriöiset lapset ja Asperger-lapset oli kaikki tuonne laitettu.



Eräs leikkaus-ja anestesiasairaanhoitajana työskentelevä kokoomuslainen kunnallispoliitikko joka on hieman alle 50-vuotias nainen, oli halunnut kummilapsen tuosta laitoksesta. Lolo-pelle mietti sitä, että kukahan lapsista olisi siihen tarkoitukseen sopiva. Sitten tuli auto pihaan ja autosta tuotiin laitokseen uutta lasta. Lapsi oli vastasyntynyt tyttövauva, jolla oli todettu Downin syndrooma. Tyttö oli kylmästi vaan viety laitokseen kun vanhemmat eivät olleet halunneet Down-lasta. Lapsi itki surkeasti ja Lolo-pelle sai ottaa lapsen syliinsä ja siinä sylissä rauhoitella itkevää lasta. Lolo pelle sanoi:"Älä pelkää, pikkutyttö." Tyttö katsoi Lolo-pelleä sinisillä silmillä ihmeissään ja lopetti itkunsa. Lolo-pelle tyttöä katsellessaan ajatteli, että tämä lapsi pelastetaan elämälle ja tämä lapsi saa sen suomalaisen sairaanhoitajan kummikseen.




Lolo-pellestä pitelemässä pikkutyttöä sylissä ja myös pikkutytön hämmästyneestä ilmeestä otettiin valokuva ja se kuva liitettiin myös Suomeen lähetettyyn kirjeeseen, jossa kerrottiin uudelle kummille, että lapsella jonka hän saa, on Downin syndrooma ja lapsi on tyttö. Kummi ilahtui saadessaan Down-kummilapsen, koska jotenkin tuo kummi ymmärsi hyvin nimenomaan down-henkilöitä ja ilmeisesti hänelläkin sitten oli joku niin lievä Downin oireyhtymä itselläänkin, n.s mosaikismi down joka on niin äärilievä ettei sitä ole huomattu eikä lienee tarvekaan koska noin hyvin pärjännyt on elämässään ja jopa kaksi lastakin aikuisiksi kasvattanut. Kummi iloitsi uudesta lapsesta ja laittoi lapsen kuvan kehystettynä seinälle ja luki säännöllisesti kaikki lapsesta saamansa kummiraportit. Lapsi oli vielä hyvin pieni, vastasyntynyt, joten lapsi ei itse osaisi kirjoitella eikä elämästään kertoa vielä moneen vuoteen.





Kummi lahjoitti lapselle noin 100 euroa kuukaudessa. Raha oli iso summa Venäjällä. Laitos jossa Sofiaksi nimetty pieni tyttövauva asui, oli ankea paikka jossa oli hyvin niukasti juuri mitään. Kummikannatusmaksulla saatiin hyvä terveydenhuolto ja äidinmaidonvastiketta, vaippoja ja vaatteita Sofialle ja myös lakanoita ja peittoja ja tuttipullo ja tutti. Koko laitoksen kaikille lapsille saatiin rahalla laitoksen tilojen peruskorjaus ja myös ruokaa, leluja, terveydenhuollon palveluja ja kuntoutusta kaikille lapsille. Autismikuntoutusta, neuropsykologista kuntoutusta, varhaiskuntoutusta, toimintaterapiaa, musiikkiterapiaa, leikkiterapiaa ja myös erilaisia apuvälineitä. Kuulolaitteita kuulovammaisille ja pyörätuoleja liikuntavammaisille ja erilaisia kuvakortteja kommunikaation ja puheen ongelmia omaaville, sekä myöskin muovailuvahaa, piirustustarvikkeita ja nukkeja, leluautoja. Myös lisää henkilöstöresursseja saatiin laitokseen kummikannatusmaksulla. Laitos alkoi olla oikein viihtyisä vammaisten lasten hoitolaitos.





Kummi sai tiedot noista kaikista mitä rahalla oltiin ostettu ja lisäksi myös kuvia pienestä Sofiasta ja joka kuukausi hän sai uuden kuvan jossa Sofia poseerasi oikein näteissä vaatteissa. Pieni vauva Sofia oli vielä, pieni ja heiveröinen, mutta kovasti kasvoi Sofia. Kummikannatusmaksun lisäksi kummi lähetti Sofialle lastenkotiin monta purkillista suomalaista äidinmaidonvastiketta ja myös potkuhousuja ja Libero-vaippoja ja Pampers-vaippoja. Ja kitollisia oltiin kun kummi niitä lähetti ja kuviakin otettiin jossa hoitaja oli vaihtamassa Sofialle vaippaa ja kummin lahjoittama Libero-paketti siinä oli taustalla. Ja nätit potkuhousut jotka kummi oli tuonut, sekä tutti ja myös prinsessamekkokin oli Sofialla kuvissa joita laitoksesta kummille lähetettiin.



Kirjeitä ja kuvia ja raportteja Sofian kehityksestä lähetettiin kummille säännöllisesti ja Sofia oli saanut jopa toimintaterapiaa ja oli todettu olevan erittäin hyvin kehittyvä Down-lapsi ja nopeasti ja ihan tavalliseen tahtiin kehittyvä lapsi, joka ei vaikuttanut lainkaan niin jälkeenjääneeltä kuin mitä monet muut downit laitoksissa ovat olleet. Kun Sofia oli nelikuinen, sai kummi tulla tapaamaan Sofiaa. Sofia siellä iloisena sängyssään köllötteli ja jokelteli ja Down-lapsille tyypilliseen tapaan oli kaikille ystävällinen. Kummi otti tytön syliinsä ja siihen Sofia käpertyi ja voi miten suloinen ja ihana lapsi on Sofia! Kummi sai viettää sen koko päivän laitoksessa hoitaen Sofiaa ja Sofian hoito sen päivän osalta annettiin kummin vastuulle. Kummi kanniskeli Sofiaa sylissään ja samalla tutustui laitoksen tiloihin ja tutki paikkaa ja Sofia nautti kun sai olla sylissä. Harvoin hoitajilla on aikaa pidellä lapsia sylissä laitoksessa, mutta Sofia sai olla sylissä ja nautti siitä oikein paljon. Kummi on leikkaussalin sairaanhoitajana ja kunnallispoliitikkona tottunut monenlaisiin ihmisiin ja hyvin rakastava ja ihmisläheinen on ja Sofia vaistosi sen ja oli niin onnellinen sellaisen ihmisen lämpimässä sylissä.



Sofia teki kakan ja rupesi huutamaan ja parkumaan kun kakka on housussa ja kummi vei Sofian Sofian omaan huoneeseen ja otti sieltä sinne itse tuomansa Libero-vaipan ja riisui Sofialta potkuhousut ja vaipan ja olipa tyttö tehnytkin aikamoiset kakat sinne vaippaan. Kummi laittoi vaipan roskiin ja vei tytön lastenhoitohuoneeseen ja laski hanaan sopivan lämpöistä vettä, ei liian kuumaa eikä liian kylmää vaan sopivaa ja jutteli Sofialle hellästi, että nyt pestään pylly ja alkoi pestä varovasti tytön pyllyä edestä taaksepäin ja laittoi vähän myös pesuvoidetta siihen kun pesi ja sitten kuivasi tytön pyllyn ja laittoi siihen talkkia ja uuden, puhtaan vaipan ja jutteli vauvalle koko ajan siinä. Ja kun vaippa oli laitettu, niin sitten uudet potkuhousut jalkaan ja nyt oli vauvalla puhdasta ja kuivaa eikä enää ollut kakka housussa. Kohta vauva alkoi taas huutaa ja huuto kuulosti ihan siltä, että vauvalla on nälkä ja kummi kokeneena lastenhoitajana otti tuttipullon esiin ja laittoi siihen maitoa ja juotti äidinmaidon korviketta lapselle. Hän piteli lasta sylissään ja juotti lasta tuttipullosta ja lapsi söi hyvin ja siinä se Sofia hyvin viihtyi kumminsa sylissä. Kun lapsi oli syönyt, niin syönnin jälkeen kummi piteli lasta edelleen sylissä kun lapsi siinä niin kovasti halusi olla ja kummi siinä kanniskeli tyttöä ja tyttöä rupesi nukuttamaan ja tyttöä nukahti kumminsa syliin. Kummi laittoi lapsen sitten lapsen omaan sänkyyn nukkumaan ja lapsi nukkui siinä sitten jonkin aikaa ja sillä aikaa kummi itse söi omia eväitään ja kävi vessassa ja oli koko ajan tilanteen tasalla että herääkö ja huutaako kummilapsi herättyään.




Kummilapsi nukkui pitkään ja sikeästi. ja herättyään tyttö oli hyväntuulinen ja seurallinen ja halusi leikkiä ja kummi leikitti Sofiaa Sofian omilla vauvanleluilla ja sylissä piteli ja oli tosi kivaa molemmilla. Sofia sai yksilöllistä huomiota ja sai olla paljon sylissä. Välillä kummi syötti ja välillä vaihtoi vaippaa ja kummi koetti syöttää myös piltti-soseita joita oli saanut kummilapselleen tuoda laitokseen. Niitä oli hoitajatkin syöttäneet jo aiemmin joten Sofia oli alkanut niihinkin tottua. Illalla sitten kummi sai kunniatehtäväksi kylvettää Sofian ja hyvin meni sekin tilanne. Erittäin hyvin kummi hoiti Sofiaa ja kun kummi lähti kotiinsa, niin hänet toivotettiin uudestaankin tervetulleeksi kummilapsensa luokse.




Kului aikaa ja kummilapsi kasvoi ja kummi sai tietoa lapsen kehityksestä ja lapsen kuvia ja muutama kuukausi tuon tapaamisen jälkeen kummi sai jo sellaisenkin valokuvan, jossa Sofia istuu jo lasten syöttötuolissa ja muutama pieni hammaskin on suuhun jo kasvanut ja hiuksiakin on alkanut kasvaa ja nätti mekko päällä oli tytöllä kuvassa. Kummia oli iloinen kun Sofia kasvaa ja kehittyy. Kuukaudet kuluivat ja pian tyttö oli jo lähes vuoden vanha ja tuli kuva, jossa tyttö nousi pinnasänkynsä pinnoja vasten seisomaan. Kun Sofia täytti vuoden, niin kummi kutsuttiin Sofian yksivuotissyntymäpäiville ja sinne kummi toi Sofialle uuden hienon mekon ja 1-3v ikäisten Pilttiruokia ja lasten kuvakirjoja ja taaperokärryn ja myös lasten shampoota ja pesuainetta, vaippoja ja paljon muutakin tavaraa. Kummi sai hoitaa Sofiaa koko sen päivän ajan ja hyvin meni. Kummi oli myös ostanut rattaat Sofialle ja työnteli Sofiaa rattaissa laitoksen pihapiirissä ja Sofia iloisena hihkui ja nauroi päästyään ulos. Laitoksessa on harvoin mahdollista päästä ulos.



Myös muidenkin lasten olot laitoksessa olivat kehittyneet paljon kummiohjelman myötä. Ongelmana oli vain se, että nuo hyvät olot oli alle 15-vuotiailla mutta kun täyttivät 15, joutuivat ankeisiin olosuhteisiin aikuisten mielisairaalaan ja lasten kuntouttamikseksi tehty hyvä työ tavallaan valui hukkaan ja kun joutuivat mielisairaalaan niin siellä taas uudestaan taantuivat. Niinpä kummikannatusmaksuilla aletttiin myös rakennuttaa kehitysvammaisten valvottuja asuntoloita ja suojatyökeskuksia joissa on mahdollisuus laitoksen jälkeenkin asua ja työskennellä. Laitoksen yhteyteen rakennutettiin Lolo-pellen kummiohjelman tukema ja omistama nuorten ja aikuisten toimintakeskus jonka yhteydessä oli ohjattua asumista ja työtoimintaa yli 15-vuotiaille vammaisille. Näin ollen vammaisten ei tarvinnut enää joutua mielisairaalaan vaan saivat jatkaa hyvää kuntoutumistaan ja asumistaan toimintakeskuksessa. Kummiohjelma mahdollisti myös sen, että osa lapsista myös adoptoidaan ennemmin tai myöhemmin maihin joissa on mahdollista lapsen kasvaa perheessä ja saada opiskella ja mennä aikuisena töihin. Nuo kaikki mahdollisuudet saatiin kummiohjelman avulla näille vammaisille lapsille ja oman kummilapsensa lisäksi myös näistä asioista sai kummi tietoa.





Sofia oli vuoden vanhana suloinen ja terhakka taapertaja joka osasi kävellä ja jokelteli ja taapersi lattialla ja kummi sai kuvia ja kertomuksia Sofian touhuista ja kehityksestä ja siitä miten Sofian kummikannatusmaksurahat oli käytetty. Sofia kehittyi nopeasti ja vastasi taidoiltaan ihan normaalia lasta. Monesti hoitajat laitoksessa miettivät, että mitä tämä lapsi laitoksessa tekee, olkoonkin sitten vaikka Down, niin tämä lapsihan on kuin tavallinen lapsi, tosin eri näköinen vain. Mietittiin, että laitos ei ehkä ole Sofian paikka, Sofia tarvitsee normaalin kasvuympäristön. Mietittiin, että minne annetaan Sofia adoptoitavaksi. Tästäkin raportoitiin kummillekin. Kummi sai käydä katsomassa Sofiaa Venäjällä niin usein kuin halusi ja kun kummi tuli niin Sofia aina käpertyi kumminsa syliin ja kummi leikki Sofian kanssa ja yhteisenä kielenä heillä oli elekieli ja kummi myös jutteli suomeksikin tuolle pienelle Sofialle ja hoiti, syötti, vaihtoi vaippoja ja nukutti päiväunille. Sofia itki ja parkui aina kun kummi lähti Sofian luota pois.




Kun Sofia oli lähes kaksivuotias, niin kysyttiin kummilta, että tyytyykö hän olemaan vain kummi vai haluaako hän adoptoida Sofian. Sofia nimittäin on yksi kehittyneimpiä lapsia laitoksessa ja vähemmän vammainen kuin ne muut lapset. Ei Sofia tarvitse laitoshoitoa. Venäjällä ei olisi Sofialla enää täysi-ikäisenä tulevaisuutta ja adoptio olisi paras ratkaisu nyt kun Sofia vielä on lapsi. Kummia pyydettiin harkitsemaan asiaa. Sofia hyötyisi normaalista kotielämästä kaikista eniten. Kummi mietti ja pohti asiaa ja sitä, että onko hän valmis luopumaan kaikesta: poliittisesta luottamustoimestaan ja työstään ja monesta muustakin Sofian vuoksi. Vai tarvitseeko niistäkään luopua, kun eikös Sofia ole sairaudestaan huolimatta lähes kuin terve lapsi? Ei terveenkään lapsen takia kukaan noista asioista luovu, miksi sitten Downin takia pitäs luopua? normaalia elämäähän tuo tyttö tulisi elämään. Kummi päätti adoptoida Sofian.



Siinä oli monta paperiasiaa hoidettavana ja ikäkin tuli vastaan: Kummi on jo viisikymppinen. Mutta mahdollisuus oli anoa myös erikoislupaa lapsen adoptoimiseen. Nuo kaikki vievät aikaa kauan eikä lasta sinne Suomeen saa hetkessä. Sofia eleli laitoksessa ja siellä kasvoi varhaisvuotensa ja laitoksessa oli tietyt rutiinit joiden mukaan mentiin eikä aikaa ja huomiota löytynyt jokaiselle lapselle. Kummitoiminta jatkui ja useampi vuosi meni ennen kuin Sofia pääsi muuttamaan Suomeen. ofia oli Suomeen muuttaessaan nelivuotias ja Sofia oli saanut uudet hienot silmälasit ja se oli suuri päivä kun jo tutuksi käynyt kummi sai sitten tulla hakemaan tytön kotiin laitoksesta. Sofian hiukset oli laitettu letille ja rusetti oli laitettu päähän kun silmälasipäinen Sofia sitten sai ottaa uutta äitiään kädestä kiinni ja lähteä matkalaukun kanssa kohti Suomea ja hyvästellä lastenkodin hoitajat ja myös toiset lapset, joiden kanssa oli leikkinyt koko ikänsä ja myös tapellut.






Kotona Sofia oli heti kuin kotonaan ja innoissaan tutki kotinsa paikkoja ja huoneita. Sofia ei osannut puhua sanaakaan, ei suomea eikä venäjää, mutta ajateltiin, että jospa se kieli kehittyy kun kuulee Suomen kieltä. Sofia pääsi myös päiväkotiin hoitoon ja siellä iloisena leikki muitten lasten kanssa, pärjäsi elekielellä hyvin, mutta ei puhunut. Sofia oli muuten lähes normaalisti kehittynyt, iha samaa tahtia kuin muutkin ja toimi muiden mukana eikä ollut mitään ongelmia sosiaalisissa taidoissa, mutta puhua tyttö ei osannut, ei sanaakaan. Elekielellä kyllä pärjäsi. Sofiaa kummi yritti opettaa puhumaan ja neuvolan kautta koetettiin saada lähetettä puheterapiaan, mutta sanottiin, että kaikki Down-lapset eivät opi puhumaan. Tosin nelivuotiashan Sofia vasta oli ja laitoksessa asunut ikänsä, kaipa se joskus sn puhumisen oppii. Muuten Sofia oli kaikessa kuin kuka tahansa nelivuotias tyttö ja osallistui ja pääsi mukaan muiden lasten leikkeihin.




Sofia oli iloinen ja onnellinen ja aina hymyilevä ja rauhallinen tyttö. Sofia iloitsi pienistäkin kivoista asioista ja myös kaikki perheen juhlat ja viikonloput ja lomat yms oli Sofialle tärkeitä ja kun kauppaan mentiin niin siellä utelias ja vilkas tyttö oli kiinnostunut kaikesta mitä ympärillä on ja piti vahtia tyttöä ettei tyttö karkaa. Kun Sofia täytti viisi vuotta, pidettiin isot juhlat joihin sukulaiset ja myös päiväkotiryhmä kutsuttiin. Sofia oli onnellinen saadessaan uusia leluja lahjaksi. Vuoden oli tämä tyttö ollut talossa, käynyt päiväkotia, ollut perheen normaalissa arjessa mukana, saanut kotitöissäkin auttaa äitiä ja myös puolueen tilaisuuksiinkin mennä mukaan uuden äitisä kanssa ja siellä olla kaikkien ihasteltavana ja oli annettu kotona tytön tehdä kaikkea samaa mitä muutkin 4-5v ikäiset tekee. Sofia oli tiskaamisessakin apuna, tiskasi astioitakin ja hyvin meni, perheeseen oli koira otettu ja koiraakin harjasi ja hyvin meni, koira oli muuten welsh corgi pembroke ja Sofia kiintyi koiraan syvästi ja Sofia sai myös ruokkia ja harjata koiraa ja hyvin sujui kun ensin teki yhdessä äidin kanssa ja jos hyvin meni niin itsenäisesti ja lopulta omatoimisestikin.



5-vuotiaana Sofia oli hyvin etevä ja näppärä tyttö, mutta puhe puuttui edelleen, ei tyttö puhunut. Koska Sofia ei puhu ja muut lapset alkoivat olla jo isompia ja Sofiaa alettiin pilkata siitä kun ei puhu ja alettiin eristää porukasta ja kiusata, Sofia siirrettiin erityisryhmään muitten vammaisten lasten joukkoon ja sieltä on tarkoitus siirtyä sitten naapuripaikkakunnan kehitysvamaisten lasten kouluun joka sijaitsee erityishuollon yksikön yhteydessä ja siellä suunniteltiin Sofian käyvän peruskoulun ja sieltä sitten työhön ja itsenäiseen elämään valmentavaan koulutukseen ja sen jälkeen autetun asumisen yksikköön tai laitoshoitoon ja töihin toimintakeskukselle. Sofia ei osaa puhua ja puhumattomalle kehitysvammaiselle ei oikein voida muita vaihtoehtoja järjestää.



Kuusivuotiaana Sofia meni sitten sinne erityishuollon kouluun ja kävi siellä koulua yhdessä muitten kehitysvammaisten lasten kanssa. Perhettä suretti se, kun Sofia ei osaa puhua ja kun ei osaa, niin ei voi sitten elää normaalia elämää puhuvien kanssa. Kotona pyrittiin antamaan Sofialle mahdollisuuksia normaaliin elämään ja olemiseen. Erityshuollon kautta koetettiin Sofian ensimmäisen kouluvuoden aikana tutkia, että miksi Sofia ei puhu. Puheterapiastakaan ei ollut apua ja Sofia ei reagoinut ääniin mitä ympärillä on. Ei reagoinut puheeseenkaan mitenkään eikä mihinkään muuhunkaan ääneen. Se oli se reagoimattomuus pistetty kehitysvammaisuuden piikkiin, mutta sitten mietittiin, että ehkä Sofia ei kuule ja siksi ei puhu eikä reagoi mihinkään. Sofia oli tyytyväinen elämäänsä, pärjäsi hyvin elekielellä ja ihmetteli että mitä nuo aikuiset tuossa ympärillä hössöttää. Sofian kuuloa tutkittiin ja Sofia todettiin kuuroksi. Sofia on täysin kuuro, ei kuule mitään. Sofia sairastaa etenevää kuuroutta joka alkaa varhaislapsuudessa ja etenee nopeasti eikä edes kuulolaite siihen auta mitenkään. Sofia ei vaan kuule eikä tule kuulemaan, ei edes laitteen avulla.



Sofian erityishuoltopalaverissa pohdittiin nyt, kun uutta tietoa tilanteesta on, että miten nyt suunnitelmat etenee. Vaikeasti kehitysvammainen Sofia ei ole, vaan lievästi kehitysvammainen, jopa Downiksi melko hyvätasoinen ja se oli huomattu niin kotona kuin koulussa, että Sofia osaa kaiken sen minkä tavallinenkin kuusivuotias osaa ja tuo vaikeasti kehitysvammaisten koulu on Sofialle liian helppo. Muutenkin laitettiin suunnitelmat uusiksi kokonaan. Sofia on joskus kuullut, ihan pienenä mutta nykyään on kuuro ja lisäksi lievästi kehitysvammainen. Kehitysvammaisten koulussa Sofia usein turhautui siihen kun siellä oli aivan liian helppoa Sofialle. Sofia osasi jopa tehdä laskutehtäviäkin siinä missä muutkin ekaluokkalaiset. Enää ei suunniteltu Sofian elämänuraa kehitysvammalaitoksen asiakkaana vaan ihan tavallisiin vammaispalveluihin turvauduttiin nyt. Sofialle haettiin koulupaikkaa normaalista kuulovammaisten lasten koulusta, jossa on muuten tavalisia lapsia mutta kuulovammaisia ja viittomakieltä käyttäviä lapsia. Sofialle haettiin myös henkilökohtaista avustajaa, joka on Sofialle vapaa-ajan avustaja jonka kanssa Sofia saa tehdä haluamiaan vapaa-ajan juttuja.







Sofia pääsi 7-vuotiaana kuulovammaisten lasten kouluun. Siellä oli muita Sofian ikäisiä viittomakieltä käyttäviä lapsia. Sofia oppi nopeasti viittomakielen katsomalla mallia muilta lapsilta. Sofialla ei ollut mitään ongelmia pärjäämisessä sielläkään ja Sofia oppi hyvin ekan luokan yleisopetuksen oppimäärään liittyviä asioita. Ei tarvittu mitään mukautuksia siihenkään. Oppivainen tyttö oli Sofia. Ja pihalla leikki muitten lasten kanssa siinä kuin kuka tahansa. Kotona piti vanhempien opetella viittomakieli koska talossa on nyt kuulovammainen lapsi.




Muuten normaalia elämää vietettiin, ei annettu kehitysvamman eikä kuulovamman eikä Downin syndrooman haitata. Tyttö teki kaikkea sitä mitä muutkin tekee kotona. Talvella Sofia hiihti ja lasketteli ja kesällä käytiin uimassa ja nuotiolla paisteltiin makkaraa. Sukulaistenkin luona vierailtiin ja kun kotona istutettiin kasveja ja puita pihaan niin Sofia touhusi siinä mukana istuttamassa. Sofia oli kaikessa mukana ihan normaalin lapsen tavoin ja kotona se onnistuikin hyvin. Ei ollut Sofian kanssa mitään ongelmia ja kotona Sofia oli kuin kuka tahansa lapsi. Sofia oppi lukemaan ja luki kirjoja ja ekalla luokalla ja myös tokalla luokalla pärjäsi matematiikassakin yleisopetuksen oppimäärän mukaisesti. Sofia käytti viittomakieltä ja viittomakielellä jutteli kaikkea samaa mitä muutkin lapset juttelee.




Sofia täytti 8 vuotta ja synttäreille kutsuttiin koko koululuokka. Sofia oli luokallaan erittäin suosittu ja pidetty lapsi, koska hänellä on niin hyvät sosiaaliset taidot.8-vuotiaanakin Sofia pärjäsi hyvin kakkosluokan oppimäärällä matematiikassa. Kolmannella olisi sitten vaikeampaa jo. Mietittiin, että kun Sofia noin hyvin pärjää, niin voisi tehdä niin, että Sofia voisi pärjätä integroituna myös omassa lähikoulussaan, ei sen tartte olla naapuripaikkakunnalla sijaitseva kuulovammaisten koulu, jonne on pitkät matkatkin vielä. Riittää ihan tavallinen koulu ja tavallinen luokka ja sinne viittomakielen tulkki, henkilökohtainen avustaja ja yksilöllistetty opetussuunnitelma. Pitkät koulumatkat rasittivat Sofiaa niin paljon ja lähelläkin olisi koulu ihan kävelymatkan päässä ja Sofia voisi tosiaan kävellä kouluun ja koulusta kotiin. Kouluun kävelemistä ja sieltä kotiin kävelyä harjoiteltiin Sofian kanssa ja Sofia oppi. 9-vuotiaana Sofia pääsi sitten lähikouluun yksilöidyllä opetussuunnitelmalla henkilökohtaisen avustajan ja viittomakielen tulkin avulla.




Sofia kun oli syksyllä ekaa päivää tavallisella luokalla, niin muut oppilaat ihmettelivät kun luokkaan tuli tyttö jolla mukanaan kaksi avustajaa, joista toinen on viittomakielen tulkki ja toinen on henkilökohtainen avustaja. Luokassa on 35 oppilasta ja kaikki tavallisia lapsia. Luokassa opettaja kertoi, että Sofia on kuulovammainen lapsi jolla on Downin syndrooma ja kerrottiin perusasioita kuulovammasta ja Downin syndroomasta ja myös viittomakieltä opetettiin lapsille. Sanottiin, että Sofiaan voi suhtautua kuin keneen tahansa muuhunkin lapseen ja Sofian kanssa voi viittomakielellä jutella samoista asioista kuin muittenkin kanssa. Aluksi muut lapset vierastivat vähän Sofiaa mutta kun oppivat viittomakieltä, niin silloin oppivat suhtautumaan luontevasti ja normaalisti. Sofia tutustui äkkiä luokan muihin tyttöihin ja sai jopa kavereitakin heistä. Jotkut pyysivät Sofiaa kotiinsa koulun jälkeen ja Sofia kävi luokkatoveriensa kotona ja leikki ja pelaili heidän kanssa ja teki heidän kanssa läksyjä yhdessä. Sofia otettiin tyttöporukkaan mukaan ja aluksi pyydettiin tulkilta apua tulkkaamaan Sofialle kaikki jutut, mutta kun tytöt oppivat viittomakieltä, niin kohta tulkkaajana oli joku tytöistä.




Sofia oppi kävelemään koulumatkat mennen ja tullen, sekä koulussa oppiminen oli ihan normaalia ja oltiin yllättyneitä siitä, kun Down-tyttö noin hyvin pärjää yleisopetuksessa. Äiti oli ylpeä adoptiotyttärestään. Sofia sai myös harrastaa samoja asioita kuin muut tytöt. Sofia pääsi mukaan partioon ja myös kuvataidekerhoon ja ratsastamaankin. Niissä harrastuksissa Sofia oli mukana normaaleissa ryhmissä ja teki samaa kuin muutkin mutta henkilökohtainen avustaja oli Sofian tukena ja apuna ja auttoi Sofiaa kaikessa siinä mitä muut osasivat ilman apua mutta jossa Sofia tarvitsi apua.



10-vuotiaana Sofia oli neljännellä luokalla ja edelleen tavallisessa luokassa ja oppi tavallisen luokan oppimäärän mukaan kaikkea sitä mitä muutkin. Sofia oli harvinaisen etevä Downiksi. Sofialla oli normaali elämä ja normaalin tytön harrastukset ja unelmat ja haaveet. Sofialla oli myös kavereina aivan tavallisia lapsia.Sofia halusi lemmikiksi gerbiilejä ja ne otettiin Sofialle ja Sofia oppi niitä hoitamaan aluksi öitinsä kanssa yhdessä ja sitten yksin. Sofia haaveili eläintenhoitajan ammatista ja se oli jo 10-vuotiaana Sofian unelma. Tunnollisesti ja ahkerasti Sofia hoiti ja huolehti myös gerbiileistään. Antoi niille päivittäin kurkkua ja tomaattia ja salaatinlehtiä sekä tietenkin myös siemenseosta.




11-vuotiaanakin Sofia edelleen kykeni oppimaan ihan tavallisen oppimäärän mukaan kouluaineita ja mietittiin, että kyllä on älykäs tyttö. Toisaalta onhan se joku Pablokin Espanjassa älykäs Down joka opiskelee myös yliopistossa ja samoin Sofia on älykäs tyttö. Mietittiin että Sofiakin varmaan pääsee elämässään vielä pitkälle. Elämä jatkui samaan malliin kuin ennenkin, Sofia hoiti gerbiilejään ja kävi koulua ja harrasti.



12-vuotiaana mietittiin yläasteelle siirtymistä. Sofia ei enää oppinut normaalisti samaan tahtiin samoja asioita kuin muut ja kehitysvamman rajat tulivat kuudennella luokalla vastaan. Sofian älyllinen kehitystaso pysähtyi siihen noin 11-vuoriaan asteelle ja 12-vuotiaana Sofia ei enää pysynyt kärryillä opetuksessa ja opetusta piti yksilöllistää. Ajateltiin myös tuossa kouluasiassa, että Sofia menee yläasteelle sitten takaisin kuulovammaisten kouluun. Se on rauhallisempi koulu eikä siellä ole niin villiä meininkiä kuin tavallisella yläasteella. Sofian kognitiivinen taso arvioitiin ja todettiin Sofian olevan lievästi kehitysvammainen ja noin 11-vuotiaan tasolla ja luultavasti sille tasolle jääkin. 11-vuotiaaksi asti Sofia oli kehittynyt normaalisti, mutta 12-vuotiaana alkoi jäädä jälkeen. Mutta edelleen normaalisti harrasti ja oli mukana kaikessa siinä missä muutkin saman koulun ja saman paikkakunnan tavalliset samanikäiset lapset. Se oli hyväksi toisillekin nähdä kuinka myös Down-lapsi on mukana kaikessa ja se auttoi lapsia oppimaan hyväksymään erilaisuutta.




13-vuotiaana Sofia siirrettiin takaisin kuulovammaisten pienryhmään jossa hän opiskeli mukautetusti yläasteen oppimäärää. Yläasteella Sofia oli koko yläasteen siinä. Sofialla oli murrosikä ja tyttö kasvoi kovasti ja kehittyi yläasteen aikana ja ylipainoakin alkoi tuolle ennen niin hoikalle tytölle tulla sen myötä kun pituuskasvu loppui noin 13-vuotiaana. Syömistä yritettiin rajoittaa ja liikuntaa harrastaa. Kotona tyttö asui ja tyttöä koetettiin pitää kotona ja suojella pahalta maailmalta. Vaikeavammaiselle ja monivammaiselle maailma on paha paikka. Näin ajateltiin. kaikki kun eivät ymmärrä vammaisia. Yläasteen loppupuolella Sofia kävi rippikoulun ihan normaalissa rippikouluryhmässä ja rippikoulun jälkeen meni vielä ysiluokka kuulovammaisten koulussa ja sitten kun peruskoulu oli käyty mukautetusti ja hyvin arvosanoin, niin edessä oli uudet haasteet jälleen.




16-vuotiaana Sofia meni kymppiluokalle, joka on tarkoitettu peruskoulunsa päättäneille nuorille ja jossa on tavoitteena korottaa peruskoulutodistuksen numeroita. Luokassa on pääasiassa huonosti koulussa pärjänneitä yleisopetuksen oppilaita, mukautetun peruskoulun käyneitä yläasteen oppilaita ja myös neuropsykiatrisia oireyhtymiä ja oppimisvaikeuksia sekä mielenterveyden ongelmia omaavia nuoria. Siellä Sofia kävi kymppiluokan ja koulussa mukana hänellä oli viittomakielen tulkki koko ajan. Sofia oppi siellä ja sai korotettua peruskoulun numeroita, mutta kavereita hän ei sieltä saanut. Muut eivät osanneet suhtautua kuuroon Down-ihmiseen ja Sofia jäi kaikesta ulkopuoliseksi. Sofia ei tykännyt siellä olla mutta jaksoi käydä koulun loppuun ja sai korotettua peruskoulun päättötodistuksen numeroita. Sieltä Sofiaa ei kuitenkaan laitettu ammattikouluun vaan ajateltiin, että Sofia ei tule amiksessa pärjäämään koska on kuulovammainen Down ja niinpä laitettiin Sofian hakupaperit vetämään työhön ja itsenäiseen elämään valmentavaan koulutukseen ja siihen koulutukseen kuuluu myös asuminen asuntolassa.



17-vuotiaana Sofia pääsi työhön ja itsenäiseen elämään valmentavaan koulutukseen, jossa oli muitakin kehitysvammaisia, nyt tällä kertaa siellä oli Sofian lisäksi peräti neljä muutakin Down-henkilöä ja niitten lisäksi myös yksi autisti ja kaksi muutakin kehitysvammaista. Siellä Sofia viihtyi ja sai ystäviä ja tutustui. Siellä Sofia tuli mainiosti elekielellä toimeen muitten downien kanssa ja oli tosi iloinen kun kerrankin on muitakin downeja koulukaverina. Sofia sai ystäviä ja myös ensimmäisen poikaystävänsä Sofia sai eräästä Down-pojasta. Asuntolaankin Sofia hyvin sopeutui ja siellä oli omatoiminen ja itsenäinen. Työhön ja itsenäiseen elämään valmentavassa koulutuksessa Sofia oppi monia uusia käytännön taitoja ja tietoja eri asioista ja viittomakielen tulkki oli tulkkaamassa Sofialle asioita joita Sofia ei kuullut. Sofia itsenäistyi paljon siinä koulussa ja oppi siinä paljon.



18-vuotiaana Sofia pääsi hakemaansa jatkokoulutukseen. Sofia pääsi opiskelemaan palveluavustajaksi. Se koulutus on ensisijaisesti yli 25-vuotiaille, mutta Sofia haki sinne vaikka on vasta 18v. Sofia kun aloitti sen koulun niin viittomakielen tulkki oli mukana siinä ihan niinkuin aiemmissakin kouluissa ja Sofia oppi koulussa ylläpitosiivousta, perussiivousta, vaatehuoltoa, lasten ja vanhusten avustamista, ATK-taitoja ja monia muitakin taitoja. Mietittiin sitten Sofian kohdalla työtä ja asumista kun koulu oli loppusuoralla.





19-vuotiaana Sofia asui edelleen kotona. Mutta kävi asumisvalmennuksessa jossa pohdittiin Sofialle sopivaa asumismuotoa. Sofia kävi myös työvalmennuksessa jossa mietittiin ja kokeiltiin erilaisia töitä Sofialle. Päädyttiin siihen, että Sofia voi asua tavallisessa vuokra-asunnossa itsenäisesti ja henkilökohtaisen avustajan ja viittomakielen tulkin tukemana. Työkin järjestyi. Sofia pääsi avotyötoimintaan tavalliselle työpaikalle. Sofia pääsi kirpputorille lajittelemaan vaatteita kolmeksi päiväksi viikossa. Mihinkään muuhun Sofia ei pääsisi koska kuulovamma rajoittaa Sofian työvalintaa niin paljon Downin syndrooman lisäksi. Ongelmana kun ei ole yksistään Downin syndrooma vaan myös kuurous.



Sofia eleli onnellista elämää ja hyvää arkea. Parikymppisenä Sofia löysi itselleen mieheksi sellaisen miehen jolla on Downin syndrooma ja joka on myös kuuro ja viittomakielinen kuten Sofiakin. He muuttivat yhteen ja menivät naimisiin. Häitä juhlittiin ja oli isot häät joissa oli paljon ihmisiä. Sofia asui puolisonsa kanssa yhteisessä kodissa ja molemmat kävivät myös töissä säännöllisesti. Vammastaan huolimatta Sofia sai siis elää täysin normaalia elämää ja tämäkin tarina päättyi onnellisesti.

Etiopialainen lastensairaala oli yksi Lolo-pellen tukikohteista. Lastensairaala sijaitsi köyhällä alueella ja siellä oli pulaa muun muassa hoitajista, lääkkeistä ja asianmukaisista tarvikkeista ja potilashuoneista. Lolo-pelle näki siellä todella pahoin sairaita, kärsiviä pieniä lapsia. Siellä oli tuberkuloosia ja poliota sairastavia lapsia, AIDS-lapsia ja myös muitakin vakavasti sairaita lapsia. Pönkijärven kunnallispoliitikko ja pyöränkorjaajan apumies Sakari Malinen, joka on eräs hyvin lievää Downin syndroomaa sairastava keski-ikäinen savon murteella puhuva mies, josta täälläkin on ollut puhetta, oli päättänyt ottaa kummilapsen etiopialaisesta lastensairaalasta ja Lolo-pelle mietti Sakarille kummikohdetta. Hoitajat kertoivat, että sopiva kummilapsi olisi Oguba. Oguba on kuusivuotias hylätty orpopoika, joka löydettiin kadulta makaamasta ja joka joutui sairaalaan monen vaivan vuoksi ja jolla on juuri nyt kahden päivän sisällä todetto monta vaivaa. Oguba on HIV-positiivinen ja lisäksi Oguballa on suoliavanne, ykköstyypin diabetes, hemofilia ja munuaisten vajaatoiminta jonka vuoksi hän tarvitsee dialyysihoitoa. Oguba makaa siellä hyvin surkeana ja vaivaisena ja Oguban kohdalla on todellinen hätätilanne. Kaikkien noitten vaivojen hoitoon ei ole sairaalalla varaa, on niin paljon muitakin potilaita, vähintään yhtä vaikeasti sairaita ja hoitajistakin on pulaa ja Oguba jos ei saa kiireellisesti sitä kummia, hän menehtyy. Menehtyminen voi tapahtua vaikka viikon tai muutaman päivän sisällä. Niinpä Sakari Malinen kiireellä maksoi ensin ylimääräistäkin kummimaksua, jolla saatiin sairaalalle lisää hoitajia ja uusi, hyväkuntoinen dialyysikone, verensokerimittari, HIVin etenemistä hillitsevät lääkkeet, insuliinia, veren hyytymätekijäainetta, avannepusseja suoliavannetta varten ja myös vaatteita, ruokaa ja leluja pojalle. Noilla päästiin hyvin alkuun.




Oguba oli todella huonokuntoinen ja kuumeessa oleva poika ja makasi apaattisena vaan sängyssään ja tilanne oli hengenvaarallinen, mutta Sakari auttoi hyvin pojan alkuun ja hoidot oli saatu käynnistymään ihan normaalisti, samoin kaikki lääkkeet. Ruokaakin saatiin sinne tasapainoisesti ja monipuolisesti, diabeetikolle on tärkeää monipuolinen ja terveellinen ruoka. Oguban vointi koheni ja poika jaksoi taas leikkiä ja touhuta ja olla iloinen. Sakari sai tietyin väliajoin tietää, miten on kummipoika jaksellut ja miten on myös muut sairaalan lapset jaksaneet. Sairaalaan on tehty monia parannuksia koko sairaalan olosuhteisiin ja etenkin Oguban lääkkeiden saanti ja hoidot oli turvattu sillä, kun Sakari maksoi säännöllisesti tukimaksunsa. Sakari sai toisinaan kotiinsa Oguban kuvan jossa Oguba hymyili ja leikki iloisena uudella leluautollaan. Sakari myös muisti Ogubaa Oguban syntymäpäivinä ja jouluna ja juhlapyhinä ja joskus lähetti leluja postitse Oguballe.





Ogubaa hoidettiin sairaalassa useamman vuoden ajan, koska pojalla ei ollut vanhempia eikä omaisia eikä tavalliseen orpokotiinkaan voitu noin pahasti sairasta poikaa laittaa. Sairaalassa Oguballa oli hyvä olla. Kummikannatusmaksuilla saatiin myös sairaalakoulu perustettua ja Oguba sai mahdollisuuden oppia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Oguba lähetti Sakarille joskus myös piirustuksia, joita oli koulussa piirtänyt. Oguban piirtämä auton kuva on Saarin seinällä vielä tänäkin päivänä ja samoin myös joka vuotiset Oguban kuvat. Oguba kun oppi kirjoittamaan niin hän myös itse kirjoitteli Sakarille ja kertoi haaveestaan tulla isona jalkapalloilijaksi. Lisäksi Oguba kertoi kavereistaan ja siitä, mitä oli kaverien kanssa leikitty sairaalassa. Oguban kanssa kummihomma alkoi kun Oguba oli kuusivuotias ja jatkui siihen saakka kunnes Oguba oli kymmenvuotias. 10-vuotiaana Oguba kuoli monien sairauksiensa aiheuttamiin komplikaatioihin, mutta Oguban elämän viimeiset vuodet olivat hyviä ja elämisen arvoisia juuri sen ansiosta kun Sakari oli Oguban kummikannatusmaksuilla mahdollistanut Oguballe hyvän hoidon.

Intialainen tyttöjen koulu oli eräs Lolo-pellen kummilapsitoiminnan kohde. Tyttöjen koulua kävi erään köyhän kylän orpokodin tytöt. Siellä oli hylättyjen tyttöjen orpokoti, jossa on 3-13-vuotiaita tyttöjä. Tytöt tulevat sinne hylättyjen vauvojen orpokodista, jos eivät ole saaneet rikkaammista valtioista perheitä jotka adoptoisivat heidät. Osa on adoptoinut hylätyn tytön jo vauvojen orpokodista, mutta osa jää ilman adoptioperhettä. Ilman adoptioperhettä jäävät tytöt siirretään tyttöjen orpokotiin kun täyttävät 3 vuotta. Tyttöjen orpokodissa on pulaa kaikesta. Niinpä kummilapsityö on tarpeellista. Yksi kummeista, joka halusi tulla Intialaisen orpokodin yhteydessä olevan tyttöjen koulun kummiksi, oli kuusivuotias pikkupoika nimeltä Osku Titov. Osku oli hyväntahtoinen poika, joka halusi auttaa tyttöjä. Osku oli vaatinut, että hänen lapsilisänsä voidaan antaa intian orpolapsille koska "mitä näin rikas perhe lapsilisillä tekee"? Noin oli Osku viisaasti sanonut, vaikka ikää on vasta 6 vuotta. Osku oli ylpeä saadessaan olla tytöille kummisetä.



Osku halusi itselleen kummitytöksi "kolmevuotiaan pikkutytön" kuten Osku itse niin toivoi. Oskulle löytyi sieltä kolmevuotias Tamara, joka oli tullut vauvojen orpokodista isompien tyttölasten orpokotiin ja joka käy koulua tyttöjen orpokodin koulussa. Jossakin ulkomailla koulua käydään jo kolmen vanhana ja kolmen vanha opettelee ulkomailla jo lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tamara oli innokas koulutyttö joka tykkäsi koulunkäynnistä ja oli innokas oppimaan ja kun koulussa oli piirrustusta niin siitä Tamara aivan erityisesti piti. Oskulle lähetettiin kuva, jossa Tamara oli mielipuuhansa eli piirtelyn parissa ja piirteli keskittyneesti. Myös kuva jossa Tamara hymyilee iloisena, nätti mekko päällä, lähetettiin Oskulle. Osku osaa jo lukea, joten ne kummikirjeet on Oskun omaa postia jonka Osku itse avaa ja lukee. Oskulle niissä kerrottiin Tamaran elämänvaiheista, kuulumisista, koulunkäynnistä ja monesta muustakin asiasta. Kun lapsilisäpäivä tuli, niin lapsilisät ohjautuivat suoraveloituksena Intiaan Tamaralle ja hänen koululuokalleen. Siellä oli kolmen vanhoille tytöille ihan oma alkeisluokka, jonne hankittiin rahalla piirustusvälineitä, maalausvälineitä, muovailuvahaa ja muovailusavea ja myös leluja ja lasten pelejä, opettajia palkattiin koko siihen kouluun ja lisäksi myös kouluruokailun järjestäminen mahdollistettiin.





Osku oli vilpittömästi iloinen siitä, kun Tamaran olot kohenee siellä kun Oskun omat lapsilisät menee Tamaran hyväksi. Osku on jalomielinen poika joka haluaa auttaa toista lasta ja huolehtia etenkin pienemmistä lapsista. Eeva-Kaisa oli ylpeä tästä Oskun luonteenpiirteestä. Eeva-Kaisaa myös vähän huvitti, kun Osku puhui Tamarasta isälliseen ja huolehtivaiseen sävyyn ja niin pikkuvanhasti kantoi huolta Tamarasta. Tamarasta tuli tietoa Oskulle säännöllisesti ja Osku luki kaikki tiedotteet ja kun Tamara lähetti piirustuksen Oskulle, niin Osku lähetti myös Tamaralle piirustuksensa. Osku oli tyytyväinen siihen kun köyhät intian tytöt saivat hänen lapsilisänsä. Koulussakin Osku kertoili siitä muille lapsille, että hänen lapilisät menevät kummilapsen tukemiseen ja kohta kaikki muutkin lapset samassa koulussa alkoivat kotonaan puhua vanhemmilleen, että heidänkin pitää saada kummilapsi, koska Oskullakin on. Jotkut vanhemmat suostuivat ehdotukseen ja jotkut eivät. Ne jotka suostuivat, niin niillä oli yleensä koko perhe kummina jollekin lapselle tai sitten joku Oskun luokkakavereista ihan niinkuin Oskukin on saanut, sai tuettavakseen jonkun suunnilleen 0-3-vuotiaan lapsen.







Ihana ja sydämellinen, kiltti pieni Osku-poika Ylämyllyltä mahdollisti Tamaralle koulunkäyntimahdollisuuden, terveellisen ja monipuolisen ruuan, turvallisen kasvuympäristön, puhtaan juomaveden, peseytymisveden, vaatteet ja tarvittaessa myös terveydenhuollon jos tulee vaivoja. Tamara sai viettää mahdollisimman normaalia ja onnellista lapsuutta ja leikkiä ja käydä koulua ja olla kuin muutkin lapset. Kun Tamara täytti neljä vuotta, Osku kävi äitinsä kanssa Prismassa ja valitsi Tamaralle nätin vauvanuken Prismasta ja se lähetettiin postitse Tamaralle. Myös suomalainen Ässä mix-karkkipussikin lähetettiin Tamaralle postitse sinne Intiaan. Tamara sai lahjansa ja oli tosi iloinen saadessaan leikkiä nukella ja nukke oli ollut mieluinen ja nukkea oli Tamara hoivaillut innokkaasti. Ässämix-karkkejakin oli Tamara popsinut. Tamara kiitti Oskua syntymäpäivälahjoista ja lähetettiin kuva, jossa Tamara hymyilee leveästi Oskun valitsema vauvanukke sylissään.



Kerran Osku halusi laulaa kasetille ja pyysi, että jos se kasetti lähetetään vaikka Tamaralle Intiaan.


Osku lauloi kasetilla kirkkaalla lapsen äänellä tämän laulun:




Mä katsoin yhtä kuvaa
Monta lapsuuteni iltaa
Siinä kaksi pientä lasta
Kulki vaarallista siltaa
Heitä uhkas metsän pimeys
Ja synkkä virta pyörteinen
Muttei hätää,
heitä suojas enkeli valkosiipinen
Kun tänään katson sinuun
Ja sua uneen tuuditan
Mä muistan päivän leikit
Kuinka sua rakastan
Sä olet tosi pieni
Ja mä melkein toivoisin
Että rinnallesi saisit
Samanlaisen enkelin
Kohta ryntäät maailman ruuhkaan
Näet varjoja ja aurinkoa
Tee mitä teet mut älä sielullesi vahinkoa
Sillä haavat nuo ei parane
Vaikk' Osku kuinka puhaltais
Siksi toivon että enkelini jostain suojaa sais
Tuota lapsuuteni kuvaa
Vielä hetken muistelen
On harmaantuneet värit enkelin
Repaleiset siivet sen
Oi jospa voisin paikata edes laudat lahoimmat
Tuon sillan, jonka yli kaikki lapset kulkevat




Kasetti lähetettiin ja sen laulun sanat kirjoitettiin paperille sillä kielellä, jota Tamara ymmärtää. Eeva-Kaisa oli opiskellut sitäkin kieltä jonkun verran ja osasi intian kieltä ja intian kielellä kirjoitti sanasta sanaan laulun sanat ja lähetti kasetin ja sen paperin Tamaralle. Tamara siellä lastenkodissa kuunteli laulua ja oli tykännyt siitä, kun kummisetä Osku Titov laulaa.




Oskun lapsilisät maksettiin Tamaralle vielä jonkin aikaa ja Osku sai seurata Tamaran kuulumisia kummikirjeiden kautta. Mutta sitten tuli Oskulle kirje, jossa sanottiin, että Tamara on adoptoitu Yhdysvaltoihin ja on nyt kummiohjelman ulkopuolella.  Eeva-Kaisa selitti Oskulle, että nyt on Tamaralla paremmat oltavat siellä Yhdysvalloissa ja että varmasti Tamara myös muistaa sen kun Osku tuki häntä. Oskulle jäi ikävä Tamaraa, mutta niin myös kyllä Tamarallekin jäi ikävä Oskua. Mutta kun joulu oli jo ovella, niin Osku sai iloisen yllätyksen: Tamaralta oli tullut joulukortti ja suklaarasia ja kiitokset hyvästä kummiudesta. Kirjeessään Tamara myös kertoi, että asuu nykyään Floridassa ja täyttää kohta viisi vuotta ja hänen isänsä on lakimies ja äitinsä on psykiatri. Varakkaaseen perheeseen oli Tamara päässyt ja mukana kirjeessä oli myös kuvia perheen koirasta, Lilosta joka on rodultaan cockerspanieli. Myös kuvia Tamaran uudesta huoneesta oli kirjeen mukana. Nyt oli Tamaralla asiat hyvin. Osku oli iloinen Tamaran puolesta ja toivoi, että jatkossakin menee hyvin Tamaralla.

Ruandalainen orpokoti on myös yksi Lolo-pellen kummikohteista. Siellä on 160 ruandalaista orpoa lasta ja hyvin köyhää on ja vähävarainen paikka on tämä orpokoti. Siellä on lapsia vauvaikäisestä teini-ikään saakka. Siellä nähdään nälkää eikä ruokaa ole saatavilla. Siellä on nälkää näkeviä, laihoja lapsia jotka sodassa ovat jääneet orvoiksi ja menettäneet omaisensa. Kovia kokeneita, nälkiintyneitä afrikkalaisia lapsia. Mutta onneksi on Lolo-pelle joka haluaa auttaa näitä lapsia. Lolo-pelle kertoi, että eräs uskovainen mieshenkilö joka on ammatiltaan psykiatri, on ilmoittanut Lolo-pellelle haluavansa kummilapsen. Lolo-pelle kysyi hoitajilta, että kuka olisi tuon miehen kummilapseksi sopiva. Hoitajat sanoivat, että kyllä täällä on eräs poika nimeltä Bongo, joka olisi sopiva kummipoika tuolle suomalaiselle sedälle.




Bongo on ruandalainen 8-vuotias poika, joka täyttää kesäkuussa 9 vuotta. Bongo jäi orvoksi viiden vuoden iässä ja hänet vietiin orpokotiin. Bongo on nälkää näkevä ja aliravittu poika, joka ei jaksa leikkiä ja joka apeana ja surullisena makaa vuoteellaan ja itkee. Hän itkee kun on paha olla, kun sattuu ja kun pelottaa. Lolo-pelle sanoi hänelle:"Älä pelkää, tulet saamaan hyvän kummisedän joka auttaa." Silloin Bongon silmät kirkastuivat ja Bongo hymyili taas. Ja totta on, että hyvän kummisedän Bongo todellakin sai. Kummisetä oli niin rikas, että lahjoitti 1500 euroa kuukaudessa Bongon hyväksi. Rahalla hankittiin Bongolle ruokaa, vaatteita, kunnollinen sänky, saippuaa ja pesuainetta ja terveystarkastus, tarvittvat lääkkeet ja hoidot aliravitsemuksen hoitoon, rokotukset ja puhdasta juomavettä ja koko lastenkodille myös ruokaa, juomavettä, kunnolliset huoneet ja sängyt, terveydenhuoltoa ja saippuat ja pesuaineet ja myös peseytymisvettä juomaveden lisäksi ja vauvoille vaippoja ja tuttipulloja kun myös vauvoja oli orpokodissa. Näillä päästiin hyvin alkuun ja nämä on ne perustarpeet jotka saatiin ensin kuntoon ja kun ne oli kunnossa, niin vähitellen myös muutakin. Bongon piti ensin vahvistua ennen kuin mitään muuta voi Bongolle saada. Ja Bongo vahvistui, pulskistui, kasvoi ja kehittyi ja tuli hyvät edellytykset terveelle pituuskasvulle ja myös terveydentila koheni ja kun oli vettä ja ravintoa riittävästi niin ravitsemusongelmakin vähitellen korjaantui aikaa myöten.





Kummisetä sai kuulla säännöllisen väliajoin Bongosta. Bongo kasvoi ja kehittyi, pulskistui, reipastui ja elämänlaatu koheni. Kun perusasiat oli kunnossa, niin silloin alettiin miettiä Bongon kohdalla myös koulua ja harrastuksia. Bongon kohdalla kummikannatusmaksu kattoi myös Bongon koulun lukukausimaksut ja Bongo pääsi käymään peruskoulua ja oppimaan peruskoulussa lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja myös maantiedettä, kuvaamataitoa, uskontoa, historiaa ja liikuntaa opiskelemaan yhdessä toisten lasten kanssa. Bongosta kehittyi varsin lahjakas jalkapallon pelaaja kun koulussa liikuntatunnilla pojat pelasivat paljon jalkapalloa. Bongo halusi myös alkaa harrastaa jalkapalloa vakituiseen ja kyllä sekin kummikannatusmaksun avulla onnistui kun kummisetä sen asian mahdollisti.



Bongo lähetti kirjeitä ja kortteja ja omia piirustuksiaan kummisedälle ja yksi piirustus oli sellainen, jossa oli kuva jalkapalloilijasta. Myös erilaisten eläinten kuvia Bongo piirteli, sekä myöskin autoja ja taloja ja myös kuvan lastenkodista jossa asui. Sekä myöskin kavereittensa kuvia. Bongo oli hyvä piirtämään. Bongo oli myös kiitollinen kummisedälle siitä, kun kummisetä tukee Bongoa taloudellisesti. Bongo kehittyi jalkapallossa taitavaksi valmentajansa tukemana, samoin myös koulumenestys oli Bongolla hyvä. Kummisetä oli tyytyväinen siihen mitä kaikkea hyvää tapahtui Bongolle ja myös koko lastenkodille.



Bongon elämä näytti sujuvan ja sujuikin hyvin ja tämä kummisuhde jatkui Bongon täysi-ikäisyyteen saakka ja aina kun kummisetä joka vuosi sai uudet Bongon kuvat, hän huomasi, että Bongo on kasvanut. Bongon kuulumisiakin hän luki ja koulua poika kävi ja jalkapalloa harrasti ja menestyi molemmissa erinomaisesti. Ja kerran kun sitten Bongo oli saavuttanut täysi-ikäisyyden eikä enää ollut kummiohjelmassa mukana, kummisetä katsoi jalkapallomatsia televisiosta ja huomasi siinä tutun pojan pelaamassa eräässä huipputason joukkueessa ja pärjäävän siinä erinomaisesti. Silloin oli kummisetä ylpeä kummipojastaan, kummipojasta joka asui vieraalla maalla, mutta oli kummisedälleen kuin oma poika.

Kädet pois näppäimistöltä. Nyt.

Onko nämä jotain alakoululaisen kirjoitusharjoituksia?

Mitä hemmettiä minä juuri luin?

mitäs tuossa nyt on? ihan ok juttuja nuo on ja noin se on, että se on hienoa jos alkaa kummiksi kehitysmaiden lapsille? mitä teillä on sitä vastaan vai pitäskö ne lapset vaan jättää nälkää näkemään? erikoinen näkemys siihen nähden että tämä on vauvapalsta.

Muistelen hämärästi, että jokaisesta kummilapselle lahjoittamastani kympistä menee 5euroa aseteollisuudelle, 2 euroa "kummilapsimaan" korruptioon, 40 senttiä kylläläisille ja loput järjestävälle organisaatiolle. Kummilapsia ei välttämättä edes ole, kunhan tehtailevat jotain kirjeitä.

Tää on se sama kirjailija, joka vammaisista kirjoittaa. En jaksa lukea, mutta ota hörppy välillä ettet kuukahda sille näppäimistölle.

Onko se järjestökohtaista vai onko nuo kaikki järjestöt huijarijärjestöjä? kai nyt ainakin pelastakaa lapset ry ja fida on luotettavia?

Minä en lahjoita rahaa mihinkään järjestöön, koska en voi varmasti tietää mihin ne rahat menevät. Autan vapaaehtoistyössä tekemällä, niin tiedän että apu menee ihan oikeaan paikkaan ja usein konkreettinen auttaminen onkin paras apu.

Boikotoin näitä Kepoja Fidoja ja muita jotka on lähinnä pienen sisäpiirin matkatoimisto lämpimiin maihin lomailemaan

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 18:52"]

Onko se järjestökohtaista vai onko nuo kaikki järjestöt huijarijärjestöjä? kai nyt ainakin pelastakaa lapset ry ja fida on luotettavia?

[/quote]

Kirkon ulkomaanapu, taatusti luotettava. En kuulu kirkkoon enkä ole uskovainen, mutta sitä minä käytän. Kotimaassa Pelastusarmeijaa.

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 19:18"]

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 18:52"]

Onko se järjestökohtaista vai onko nuo kaikki järjestöt huijarijärjestöjä? kai nyt ainakin pelastakaa lapset ry ja fida on luotettavia?

[/quote]

Kirkon ulkomaanapu, taatusti luotettava. En kuulu kirkkoon enkä ole uskovainen, mutta sitä minä käytän. Kotimaassa Pelastusarmeijaa.

[/quote]Ihan samanlainen kuin muutkin, rahat katoaa KUA:n henkilökunnan lentomatkoihin lämpimiin maihin.

entäs ne kummilapset sitten? joillakin ollu pitkäaikasiakin ihan oikeita kummilapsia? onko nekin joku feikki, esim jonkun rikkaan sotaherran lapsen kuva laitettu ja tekastu fiktiivinen tarina sen elämästä että se muka olis joku köyhä lapsi?

Joo ne kummilapset on oikeesto sotaherrojen lapsia mutta ne vaan laitetaan niihin julkaisuihin ja ne kaikki on feikki.

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 19:49"]

Joo ne kummilapset on oikeesto sotaherrojen lapsia mutta ne vaan laitetaan niihin julkaisuihin ja ne kaikki on feikki.

[/quote]

Höpö höpö.

Minulla on ollut World Visionin kummilapsia. En ole kaikilta osin tyytyväinen toimintaan, mutta lapset olivat ihan aitoja ja toiminta kyläyhteisöissä oli todellista ja arvokasta työtä. Siellä saa myös itse käydä paikan päällä tapaamassa kummilasta.