Minkä ikäiselle lapselle kertoisit totuuden tämän isästä?

Vierailija kirjoitti:

Etkö voi kertoa vain omista kokemuksistasi ja tunteistasi? Ilman, että tuomitset, syyllistät tai nimität ex miehen narsistiksi. 

Voit myös miettiä tätä pojan kannalta miten hän välttäisi elämässään kyseiset tilanteet tai selviytysi niistä paremmin. Jos tällaisia asioita salaa, voi ne ilmentyä myöhemmin minkälaisina ongelmia vaan.

Itse en olekoskaan kutsunut isää narsistiksi. Mietin sitä, voinko kertoa omia tunteita ilman, että paljastan tapahtumat? Jos sanon sinulle, että mies loukkasi minua syvästi vs. Mies kutsui minus läpeensä sairaaksi, ja se loukkasi minua. Kummassa tapauksessa ymmärrät minua paremmin?

Vierailija kirjoitti:

Pelastit itsesi AP?

Jätitkö siis poikasi narsistisen isän armoille?

Vai miksi poika kokee että et ollut hänen puolellaan?

Omassa lapsuuskodissani oli vähän samantyyppinen kuvio. Siinä on tainnut olla kaksi narsistia kilpasilla. Ei tullut kuitenkaan eroa, vaan isä kuoli.

Kyllähän meillä aika hirveä ilmapiiri oli silloin kun elettiin vielä perheenä. Kumpikin vanhemmista yritti kontrolloidaan toistaan ja ilmapiiri oli jäätävä silloin kun kumpikin oli paikalla yhtä aikaa.

Isän haukkumista olen saanut kuunnella lähestulkoon koko elämäni. Se ei todella ole helpottanut oloani eikä vapauttanut. Se on ollut vain ahdistavaa. Äidin oloa se varmasti on helpottanut.

Mutta en minä tee mitään sillä tiedolla, että isä kävi baarissa kun olin vauva, tai joi liikaa kaljaa kesälomareissulla.

En halua avata yksityiskohtia täällä, mutta poika jäi vuoroviikkolapseksi. Kävimme oikeudessakin tästä. Poika siis joutui isänsä armoille, kun aviossa minä olin siinä välissä pehmikkeenä.

Itse tiedän, ettei asioiden salailu ole lapselle hyväksi. Mun perhehistoriassa tapahtunut kaiken näköistä, ja asioita salailtiin, kunnes täytin sen 18 vuotta. Sitten äiti alkoi kertoa asioita. Juttelin äidin kanssa asiat pois hyvässä hengessä ja se keskustelu on ollut tärkeä asia elämässäni...

Se, että nyt tiedän nämä asiat, auttaa ihan todellapaljon ymmärtämään kaikkea. 

Kun ei enää tarvi ajatella miksi toi on tommonen ja miksi tuosta ei koskaan puhuta, miksi????

Kun ei tiedä totuutta, niin voi sen omassa päässään maalata vaikka minkälaiseksi... 

Ei se lapsi rikki mene kun hoidat puhumisen asiallisesti... Ja kuten kirjotat niin lapsesi oikeasti pohtii tätä ja asia häiritsee.... Tuo ikä taitaa olla semmonen, kun aloittaa oman elämän niin haluaa kaivaa ne luurangot sieltä lapsuudenkodinkin komeroista... 

Jos lapsi on 20v niin voit kertoa oman näkökulmasi asiasta.

Ainakin itse olisin toivonut äitini kertoneen, kun jouduin elämään narsistisen isän kanssa ja musta maalasi äitiäni, hänen ystäviään ja sukua. Ja kamppailin mielenterv.ongelmien kanssa lähes 30v, kunnes terapiassa ehdotettiin etäisyyttä isästä ja tutustumaan äitini sukuun.

Ja olen siitä erityisen kiitollinen, isä haukkui ja mustamaalasi esim. mummoani, joka osottautui aivan ihanaksi ja empatiaksi ihmiseksi ja sain jakaa elämäni hänen viimeiset elinvuotensa. Ja siitä olen kiitollinen.

Minusta se on ap. sinun velvollisuus kertoa totuus ja oikaista valheet ja lapsesi saa tehdä omat päätökset, hyväksyykö vai ei, kyllä 20v on siihen kypsä, muussa tapauksessa lapseltasi elämä valuu hukkaan, saamatta kipeihin asioihin vastausta.

Minäkin uskon totuuden voimaan, mutta tiedän myös, kuten ketjussakin tulee ilmi, että kaikki eivät kannata sen kertomista. Voisiko joku valoittaa perustelut, ettei kerrota?

Minäkin syytin äitiäni, lähes 30v asti, miksi hän pakotti minut joka toinen viikonloppu isäni luokse, vaikka narsistisen ja hullun isän kanssa viikonloput olivat sietämättömiä. Samoin lomat.

Jotenkin se helpotti elämää ja auttoi käsittelemään kipeitä asioita, kun edes oli jota voi syyttää ja olihan se eräänlainen hätähuuto, miten kärsin vielä aikuisina isäni viikonlopun vierailusta ja olin henkisesti vereslihalla.

Olin varmaan 17v kun ymmärsin, että nyt viimeistään voin itse vaikuttaa tapaamiseen, eikä isän käytös ollut hyväksyttävää ja normaalia.

Lasta ei koskaan pitäisi pakottaa vanhempiensa tapaamiseen, oli hän minkä ikäinen tahansa. Nykyinen laki on ihan pers...ja yhteishuoltajuudet. Lapsen itse pitäisi päättäå, haluaako tavata vanhempiaan vai ei, ei vanhemman.

Ja näitä kaltoin kohdeltuja lapsia on paljon.

Totta kait nuori syyttää sinua, koska lapsi joka luotti sinuun eniten eli äitiinsä, antoi sen kaiken pahan tapahtua.

Ei nuori, ainakaan itse en ajatellut, lainsäädäntöä tai juridisia asioita, kuinka äitini oli pakko toimia ja antaa isä viikonlopputapamisiin, kun siitä oli oikeuden päätös. Nuori ajattelee asiaa vain omien traumojen ja tunnepuolen näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä poika tarkoittaa ettet ollut hänen puolella eron jälkeen?

En ole varma. Puolustanut häntä isältään, ehkä. En ehtinyt kysyä tarkennuksia.

Aloita nyt sillä, että kysyt! Anna hänen kertoa rauhassa omista kokemuksistaan, ajatuksistaan ja tunteistaan, jotka liittyvät eroon. Vasta sitten on sinun aika puhua omista kokemuksistasi. Pienimmässä roolissa teidän kahden väleissä on se, mitä pojan isä on tehnyt ja sanonut. Voi olla, että poika ymmärtää oikein hyvin isänsä narsistisuuden eikä hänellä ole mitään tarvetta keskustella siitä, mutta jotkut sinun tekosi tai tekemättä jättämisesi ovat jääneet hiertämään häntä.

Vaikka olet narsistin uhri, sinun ei pidä ottaa uhrin roolia poikasi edessä - hänelle sinä olet äiti, perheen ainoa turvallinen aikuinen. Kuuntele hänen tarinansa ja ole valmis pyytämään anteeksi, jos tulee ilmi jotakin sellaista, jonka olisit voinut tehdä toisin. Tämän jälkeen vasta on sinun aikasi puhua.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin uskon totuuden voimaan, mutta tiedän myös, kuten ketjussakin tulee ilmi, että kaikki eivät kannata sen kertomista. Voisiko joku valoittaa perustelut, ettei kerrota?

Minun perusteluni on se, että lapsen ei koskaan pitäisi joutua vanhempansa terapeutiksi, ja riski siihen on ilmeinen, jos asioita ei ole jo käsitelty jossain toisaalla juurta jaksain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin uskon totuuden voimaan, mutta tiedän myös, kuten ketjussakin tulee ilmi, että kaikki eivät kannata sen kertomista. Voisiko joku valoittaa perustelut, ettei kerrota?

Minun perusteluni on se, että lapsen ei koskaan pitäisi joutua vanhempansa terapeutiksi, ja riski siihen on ilmeinen, jos asioita ei ole jo käsitelty jossain toisaalla juurta jaksain.

Tämä kieltämättä kannattaa ottaa huomioon. Totuus on myös yleensä monimutkainen asia, eli kertomus omasta puolisosta ei ole ikinä täysin samanlainen kuin ulkopuolisen versio tapahtumista.