Miksi toisen puolesta pitäisi olla aina iloinen?

Empatiassa ja myötäelämisen kyvyssä on sellainen jännä juttu, että se ei ole synnynnäinen ominaisuus vaan kulttuurin eli kasvuympäristön muokkaama kyky. Siitä on paljon hyötyä yhteisölle kokonaisuutena, kun sen jäsenet oppivat huolehtimaan toisistaan vaikka eivät saisi siitä suoranaista konkreettista hyötyä itselleen.

Jos lapsen kasvatuksesta puuttuu empatiaan ohjaaminen ja opettaminen, tämä tunne ei kehity. Yhteisölle tunneköyhät yksilöt voivat olla "vaarallisia" siinä mielessä, että he eivät osoita samoja valmiuksia hoivata muita ilman suoraa hyötyä itselleen.

Ei tarvitse aina olla iloinen toisen puolesta. Mutta on ollut tilanteita, joissa laheisten ystavien ja ihmisten onni on tehnyt minutkin onnelliseksi. Lasten onni joskus pelottaa minua, kun se on niin voimakasta. Alan ajatella, etta mita sitten, kun pettyvat. En kylla sano sita heille.

Oman itsesi takia. Elämäsi on hauskempaa ja helpompaa, jos iloitset myös toisten onnesta, et vain omastasi. Tässä mielessä elämä on sellaista kuin siitä tekee: jokainen saa vapaasti olla niin suu rutussa kuin tahtoo, mutta ei sillä tavalla onnellista elämää saa.

Eipä kai kukaan pakota olemaan onnellinen toisen puolesta. Itse henkilökohtaisesti en ajattele, että se olisi minulta jostain pois, jos iloitsen toisen kanssa vaikka sitä, että osasi ajaa helsingissä oikein elämänsä ensimmäistä kertaa. Onni ja iloisuus tarttuu helposti muhun, surkuttelun jyrään jotenkin ehkä turhan rankastikin pois.

Ehkä elämäni kaipaa enemmän iloisia, kuin surullisia uutisia oman kurjuuteni takia.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Toisen puolesta iloitseminen on inhimillistä. Jotkut ihmiset ovat empaattisempia kuin toiset ja pystyvät iloitsemaankin paremmin. Erityisen helppoa tämä on, jos kohde on läheinen. Kaukaisempien onni ei hetkauta samalla tavalla, koska he eivät kuulu ihmisen omaan "laumaan". Oman "lauman" jäsenen onni osuu usein myös vieressä iloitsevaan.

Riittää, että esität. 

No varmaan koska sinulla ei ole mitä hänellä on. Miksi osaisi arvostaa asiaa jonka on menettänyt? Kaikki ei arvosta samoja asioita. Jos vaikka sukulainen on sairaalassa niin joku voi ajatella että no jo on kurja uutinen ja unohtaa asian kun todellisuudessa se joku siellä sairaalassa voisi kaivata seuraa. Empatiakyvyttömyyttä. Miksi sitä pitäisikään kaikilla olla? sitä on niillä joilla on läheisiä, aitoja ystäviä. Kuka sinua tulisi katsomaan sairaalaan ja menisitkö sinä vieraaksi?

Jos se toinen ihminen on läheinen, niin tottakai sitä jakaa niin ilot kuin surutkin. Mutta jos joku vieraampi ihminen kertoo jonkun uutisen ei se nyt niin hetkauta oikeasti, en minä nyt kenellekään pahaakaan silti toivo. Ja toki joku tosi traaginen kohtalo koskettaa vaikka olisi täysin vieras ihminen.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2013 klo 13:46"]

No varmaan koska sinulla ei ole mitä hänellä on. Miksi osaisi arvostaa asiaa jonka on menettänyt? Kaikki ei arvosta samoja asioita. Jos vaikka sukulainen on sairaalassa niin joku voi ajatella että no jo on kurja uutinen ja unohtaa asian kun todellisuudessa se joku siellä sairaalassa voisi kaivata seuraa. Empatiakyvyttömyyttä. Miksi sitä pitäisikään kaikilla olla? sitä on niillä joilla on läheisiä, aitoja ystäviä. Kuka sinua tulisi katsomaan sairaalaan ja menisitkö sinä vieraaksi?

[/quote]

Minulla esimerkiksi on kaksi ihanaa lasta, enempää en toivo, enkä silti tunne toisten raskausuutisista mitään iloa. Totean vain tilanteen mukaan että kiva juttu tai voi ei. 

Tai jos joku saa työpaikan niin onnittelen, mutta en tunne mitään. 

Totta tuo, että läheisten uutisista iloitsee eri tavalla. Tunnen kyllä empatiaa ja tarjoan apuani silloin tällöin, esim. viimeksi hoidin illan ystäväni lasta että ystävä saisi lukea tenttiin rauhassa. 

Ap-

Hmm.. mielenkiintoista! Mun on helppo eläytyä toisten iloon ja saan siitä aitoa iloa itsekin. Se on pelkästään rikastuttavaa ja tuo usein arkeen hyvää mieltä!

Sama koskee tietty surujakin, harmi kyllä. On sitten opittava olemaan murehtimatta liikoja toisten puolesta, jos asialle ei itse minkään mahda. Mutta ikinä en luopuisi siitä, kuinka hyvältä toistenkin ilo tuntuu.

Ei ole pakko iloita muiden onnesta, mutta jos osaa iloita muidenkin puolesta, saan monin verroin iloa elämäänsä. Antaessaan saa.

Eihän sinun ole "pakko" tuntea yhtään mitään, etkä oikein voikaan tuntea jotain, mitä et tunne. Riittää tosiaan, että ymmärrät kohteliaasti onnitella ja siis osoittaa myötämielisyytesi toisen onnistumista tai onnea kohtaan.

Ihmiset ovat eri asteisen tunteellisia ja myöskin eri tavalla empaattisia. Tunnetko muuten ahdistusta tai surua helposti toisten puolesta? Jos näet ihmisen kärsivän, tunnetko silloin empatiaa? Itse eläydyn tosi helposti toisten tunnetiloihin, joskus jopa rasittavuuteen tai raskauteen asti. Minullekin teoriassa on ihan se ja sama, onko joku raskaana tms. (en siis ole lähtökohtaisesti mitenkään kiinnostunut esimerkiksi vauvauutisista), mutta jos näen jonkun iloitsevan raskautumisestaan, ilo ja onni toisen puolesta tarttuu helposti minuun. Olen kyllä muutenkin tosi tunteellinen, vetistelemässä joka asiasta jne.

Ehkä ap ei vain ole kovin tunteellinen ja tunteisiin herkästi samaistuva. Entä sitten?