Miten lapsesta kasvatetaan empaattinen ja ei-kiusaava?

[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 20:46"]

Mitä "kivaa" olisit kaivannut äidiltäsi? Hassuttelua, retkiä, leikeissä mukana oloa, yhteisiä matkoja vai mitä? Pelkään että itse olen lipumassa tuollaiseen suoritusäitiyteen ja murehtimiseen, mutta aika ja energia ei riitä sitten enää mihinkään extraan ja just siihen kivaan... 

[/quote]

Hyvä kysymys. Hassutteluja ja leikkejäkin ehkä, mutta ennen kaikkea vähemmän holhoavaa otetta ja minun näkemistäni ja hyväksymistäni sellaisena kuin olen. Äitini jotenkin oli päättänyt millainen olin tai oikeastaan millainen hän halusi minun olevan, ja koko ajan kouli minua sellaiseksi. Yhteisiä retkiä oli vähän ja nikin vähät olivat minusta kamalia. En oikein muista mikä niissä oli pielessä, mutta muistan vain että laahustin muiden perässä hyvin hyvin myrtyneenä ja ahdistuneena. Toivoin kaikki muut hornantuuttiin.

Äidistäni vahvimpia muistoja ovat seuraavanlaiset:

- Äiti tiskaa keittiössä. Olen yksinäinen.

- Yritän tulla auttamaan keittiöön. Saan hirmuisen ryöpytyksen kieltoja ja varoituksia. Pahoitan mieleni. Pian en halua enää yrittääkään samaa, pysyn poissa. Sama toistui vielä teini-iässäkin. En oppinut tekemään mitään kotitöitä ja ne ovat minulle vielä nelikymppisenäkin hammastenkiristyksen aihe.

- Pelkään illalla yksinäni. Yritän kertoa siitä, mutta minua ei kuunnella. Pelkään siis kaikki illat yksikseni peiton alla piilossa. Pelkään pimeää vielä aikuisenakin.

- Isäni rakentaa pihalle lumiluolaa kanssani. Äiti huutaa että se on vaarallista. Isäni leikkii kanssani heppaa, ratsastan hänen hartioillaan. Äitini paheksuu syvästi moista. Isä vetäytyy omaan työhuoneeseensa eikä enää leiki kanssani.

- Ihan pienenä äitini saattoi pussailla ja halailla minua, mutta en muista sitä. Muistan vain että hän tekee sitä kolme ja puoli vuotta nuoremmalle veljelleni. Menen huoneeseeni ettei minun tarvitsisi katsoa sitä. Teini-iässä hän alkaa taas halailemaan, mutta silloin se on minusta suunnattoman ällöttävää. Epäilen häntä insestistä ja lesboudesta.

- Saan haavan. Äitini julistaa että se on puhdistettava ja puhdistaa sen suunnattoman kirvelevällä Molkosan-nimisellä luonnontuotteella. Samalla hän  moittii minua ankarasti itseni satuttamisesta. Opin hyvin pian että jos satutan itseni, suurin huoleni on se ettei äiti vaan huomaisi sitä.

- Katsotaan telkkaria, vaikkapa Tarzan. Heti kun tulee vähänkin väkivaltainen kohtaus, joudun peittämään naamani tyynyllä. Vielä kouluiässäkin.

- Koululaisena kirjoitan ainetta kotona. Se ei kelpaa äidilleni, vaan hän kirjoittaa siitä itse pitkiä pätkiä uusiksi. Omalla käsialallaan. Minulta vaaditaan kymppejä koko kouluajan. Kun en enää jaksa lukiossa, vaan kirjoitan vain magnan paperit (toiseksi paras arvosana siihen aikaan), minulle raivotaan että häpäisen perheeni suvun edessä ja kielletään minua puhumasta veljelleni, etten levittäisi huonoja asenteita häneen.

up

[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 19:24"]

Kertokaa ihan konkreettisesti. Lähdetään vaikka esimerkin kautta: isompi lukee sohvalla Aku Ankkaa, pienempi hakee kontaktia, kiipeää sohvalle, haluaa ottaa lehden itselleen kun toinen on sen jo kerran lukenut. Isompi tönäisee lattialle, alkaa lukea lehteä uudestaan eikä anna sitä. Seuraa puolen tunnin huutokonsertti. Pienemmän mielestä isompi kiusaa, isomman mielestä hänellä on oikeus lukea niin kauan rauhassa kuin häntä huvittaa. Miten toimisitte tässä tilanteessa? Entä mitäs jos se sohvalla lojuja olisi miehesi? Tai sinä itse? Voiko ihmiset jotenkin tulla toimeen keskenään ilman että jonkun "oikeuksia" aina poljetaan?

Kasvatustiedoton mutsi

[/quote]

Omani jo  kasvattaneena sanoisin....

Kasvatus mielestäni aloitetaan jo raskausvaiheessa niin ettei pikkunen kuule sinne masuun vihapuheita eikä huutoa eikä aisti äidin pelko/jänitystiloja. Seuraavaksi vastataan hänen itkuunsa eikä laiminlyödä tätä viestintää vaikka kuinka ei huvittaisi. Syli on kaiken AO. Siitä paikasta on mukava katsella tätä maailmaa ja ottaa niitä omia askelia.

Seuraavaksi pidetään mielessä, että lapsi huomaa ja aistii kaiken mitä perheessä tapahtuu vaikka ei ymmärräkään sitä. Se miten vanhemmat puhuvat ja kohtelevat toisiaan ja lasta kertoo millainen lapsesta kasvaa noin suurin piirtein.

Ei tarvita korkeampaa matemiikkaa mutta kannattaa pitää mielessä ettei kukaan onnistu täysin:)

[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 19:42"]

Ei noissa jo päällä olevissa tilanteissa kukaan mitään opikkaan. Empatia opitaan ihan jokapv:ssä arkitilanteissa. Ihan aina ja jatkuvasti kun jotain tapahtuu, huomioit vain itse toisia ja muistutat samalla kuinka ja miksi niin teet. Esimerkki auttaa ja kun jotain tapahtuu, selität ja pysäytät ja keskustelet ja keskustelet ja keskustelet.

Siis se mitä teet itse toisille opettaa lapsiasi paljon enemmän kuin se mitä käsket heidän tehdä tosille. Et sinä toisia pysty empaattisiksi luomaan jos et sitä itse ole.

[/quote]

Komppaan tätä vaikken niin hirveän hyvä olekaan ollut tuossa keskustelemisessa.

Esimerkin voima on se tärkein - se miten isä ja äiti kohtelevat toisiaan ja lapsiaan, lapset toisiaan, miten laaja käsite perhe on - ollanko välinpitämättömiä mummoa tai naapurin vammaista Villeä kohtaan vai suhtaudutaanko heihin kuten muihinkin. Jutellaan, ollaan läsnä ja autetaan tekemättä siitä isoa "numeroa". Väriin, ikään, kuntoon tai lompakkoon katsomatta.

Mun äitini ei paljoa puhunut, mutta osoitti lähimmäisenrakkauden toisin: olimme hyvin köyhiä mun lapsuudessa mutta jos joku tuli ruoka-aikaan käymään soppaan lisättiin vettä ja nostettiin lisää lautasia pöytään. Tai kun tutustuimme boliviasta tulleeseen pakolaisperheeseen n 71 äiti antoi puolet meidän vähistä astioista heille että pääsevät elämän alkuun..... Jos en olisi tuosta mitään oppinut olisin tosi kylmä luonne!

Mulle itselleni - ainokaisena - oli vaikea ymmärtää sisarusten välistä kinaamista. Kerran kysyin neuvoa ystävältäni jolla itsellä oli sisaruksia ja häneltä sain hyvän neuvon: mene väliin vasta kun tulee verta. Eipä ole koskaan tarvinnut mennä väliin ja sisaruksilla on erittäin lämpimät ja huolehtivat välit keskenään nyt aikuisinakin.

Myönnän usein olleeni myös se "ihan kohta" äiti. Käyn päivätyössä ja illat menee kotihommissa, aina ei ole ollut lapsille aikaa. Olen ollut huono askartelemaan ja leikkimään, en välttämättä kuuntele kun 4. kertaa kerrotaan minkälainen matikantunti oli koulussa ollut.... Ehkä eniten tämän kuopuksen kanssa olen pysähtynyt pelaamaan pelejä (inhoan Monopolia mitä lapseni rakastaa....), käyn hänen harrastuksissaan katsomassa (isommat lapset menivät itsekseen) ja osallistun enemmän koulunkin toimintaan.

Toivon etteivät lapset ole katkeria tästä, olen sitä heille hyvitellyt vielä nyt aikuisina. Nyt minulla on heille aikaa, tapaamme viikottain kun käyvät syömässä - istutaan pitkään hyvän ruuan parissa ja jutellaan kaikkia asia. Yllättäin heistä on kasvanut upeita ja avoimia nuoria aikuisia.... toivottavasti kuopuskin selviää yhtä hyvin.

4.n äiti (11-31v)

up

Lapsosen pitää antaa lukea mammansa kirjoituksia vaikkapa av:lle, niin sillä tavalla niitä tooosi empaattisia ja ei-kiusaavia lapsia ja nuoria muovataan. Not.

Nyt sekoitetaan kaksi eri asiaa

Ensinnäkin, sisarukset yleensä aina tappelevat. Erityisesti jos ikäeroa on liikaa tai ollaan eri sukupuolta. Se ei liity empaattisuuteen mitenkään.

Omat lapseni tyttö 9v. ja poika 6v tappelevat koko ajan, mutta siitä huolimatta he ovat omissa ympyröissään koulussa, eskarissa ja kaveripiireissä niitä empaattisia lapsia  ja kaikkien kavereita, jotka eivät jätä muita ulkopuolelle leikeissään.