Lue keskustelun säännöt.
Miten lapsesta kasvatetaan empaattinen ja ei-kiusaava?
11.04.2013 |
Kertokaa ihan konkreettisesti. Lähdetään vaikka esimerkin kautta: isompi lukee sohvalla Aku Ankkaa, pienempi hakee kontaktia, kiipeää sohvalle, haluaa ottaa lehden itselleen kun toinen on sen jo kerran lukenut. Isompi tönäisee lattialle, alkaa lukea lehteä uudestaan eikä anna sitä. Seuraa puolen tunnin huutokonsertti. Pienemmän mielestä isompi kiusaa, isomman mielestä hänellä on oikeus lukea niin kauan rauhassa kuin häntä huvittaa. Miten toimisitte tässä tilanteessa? Entä mitäs jos se sohvalla lojuja olisi miehesi? Tai sinä itse? Voiko ihmiset jotenkin tulla toimeen keskenään ilman että jonkun "oikeuksia" aina poljetaan?
Kasvatustiedoton mutsi
Kommentit (27)
Empaattisen muksun saat syyllistämällä sitä jatkuvasti. Jos et muuta keksi, niin muistuta sitä koko ajan mistä kaikesta olet joutunut luopumaan sen takia. Tota parikymmentä vuotta putkeen, niin on varmasti empaattinen :-).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 19:32"]
Empaattisen muksun saat syyllistämällä sitä jatkuvasti. Jos et muuta keksi, niin muistuta sitä koko ajan mistä kaikesta olet joutunut luopumaan sen takia. Tota parikymmentä vuotta putkeen, niin on varmasti empaattinen :-).
[/quote]
Ainakin emo.
Nyt ei oo kyse ihan pienistä kuitenkaan :D
Noi sun "säännöt" ei ole pointti, vaan se, että toinen haluis kiehnätä kyljessä, toinen vihaa sitä. Toinen on sitä mieltä että on hänen vuoro, toinen kiistää sen ja lukee oikein näytösluontoisesti lehteä uudelleen. Tässä ei itketty tönimisiä vaan sitä että toinen ei vastaa omiin tarpeisiin. Ja toinen ärsyynty siitä että toisella on tarpeita ja vaatimuksia häntä kohtaan.
Kasvatustiedoton mutsi
Ei noissa jo päällä olevissa tilanteissa kukaan mitään opikkaan. Empatia opitaan ihan jokapv:ssä arkitilanteissa. Ihan aina ja jatkuvasti kun jotain tapahtuu, huomioit vain itse toisia ja muistutat samalla kuinka ja miksi niin teet. Esimerkki auttaa ja kun jotain tapahtuu, selität ja pysäytät ja keskustelet ja keskustelet ja keskustelet.
Siis se mitä teet itse toisille opettaa lapsiasi paljon enemmän kuin se mitä käsket heidän tehdä tosille. Et sinä toisia pysty empaattisiksi luomaan jos et sitä itse ole.
Hieno kysymys, ap!
Minä en itse ajattele, että empaattisuutta varsinaisesti 'kasvatetaan' vaan että se on heijastumaa siitä, miten lapsi itse on kokenut roolinsa vuorovaikutustilanteissa. Kasvatuksella voidaan vaikuttaa käyttäytymiseen, toimintaan, valintoihin. Mutta empaattisuus on käyttäytymistä syvempi asia. Se on ikään kuin näkökulma, josta käsin maailman ja toiset ihmiset näkee. Jos on kokenut vain poispäin käännettyä katsetta, nolaamista tms, ei terve empatia voi kehittyäkään.
Sen sijaan tuossa sohvaesimerkissä ei minusta ole viime kädessä kyse empatiasta, vaan normaalista valtakamppailusta sisarusten kesken. Empatia mitataan ihan toisenlaisissa tilanneyhteyksissä. Käyttäytymiseen voit tietenkin vaikuttaa, kuten olemalla sallimatta fyysistä tönimistä
Mitä mieltä näistä aatoksistani?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vitonen siis oli vastaus kakkoselle.
Mutta siis noin yleisemmin: omat tarpeet ja omat jutut on ainoat jotka kiinnostaa. Kenellekään toiselle ei olla valmiita antamaan mitään. Ja jos mä oikein itseäni ajattelen, niin olen kyllä ihan samanlainen. En siis paremmin osaa kasvattaa.
Voi mennä esim. niin että lapset räyhää mulle tyyliin: "palvelija, ruokaa ja äkkiä!".
Minä isken takas sanomalla että ruokaa ei tipu ennen ku tiskikone on tyhjä, pöydät pyyhitty ja salaatti leikattu, orjat! Pelkkää elintilasta taistelua tää elämä. Kivempi olis kun puhallettais jotenkin yhteen hiileen, mutta miten se rakennetaan?
Keskusteluhetket tuntuu tyhjältä lässytykseltä, vaikka niitä yritänkin jonkun verran harrastaa. Ketä oikeasti kiinnostaisi miltä toisesta tuntuu?
Kasvatustiedoton mutsi
[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 19:45"]
Vitonen siis oli vastaus kakkoselle.
Mutta siis noin yleisemmin: omat tarpeet ja omat jutut on ainoat jotka kiinnostaa. Kenellekään toiselle ei olla valmiita antamaan mitään. Ja jos mä oikein itseäni ajattelen, niin olen kyllä ihan samanlainen. En siis paremmin osaa kasvattaa.
Voi mennä esim. niin että lapset räyhää mulle tyyliin: "palvelija, ruokaa ja äkkiä!".
Minä isken takas sanomalla että ruokaa ei tipu ennen ku tiskikone on tyhjä, pöydät pyyhitty ja salaatti leikattu, orjat! Pelkkää elintilasta taistelua tää elämä. Kivempi olis kun puhallettais jotenkin yhteen hiileen, mutta miten se rakennetaan?
Keskusteluhetket tuntuu tyhjältä lässytykseltä, vaikka niitä yritänkin jonkun verran harrastaa. Ketä oikeasti kiinnostaisi miltä toisesta tuntuu?
Kasvatustiedoton mutsi
[/quote]
Mietippä, oliko sinun lapsuutesi juuri tuollainen, eli siirrätkö oman kokemasi lapsillesi?
Jos niin on, kannattaisiko tehdä jotain muuta, ettei omat lapsesi sitten opi juuri samanlaisiksi ja opeta taas omilleen samanlaisen toimintamallin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 19:55"]
[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 19:45"]
Vitonen siis oli vastaus kakkoselle.
Mutta siis noin yleisemmin: omat tarpeet ja omat jutut on ainoat jotka kiinnostaa. Kenellekään toiselle ei olla valmiita antamaan mitään. Ja jos mä oikein itseäni ajattelen, niin olen kyllä ihan samanlainen. En siis paremmin osaa kasvattaa.
Voi mennä esim. niin että lapset räyhää mulle tyyliin: "palvelija, ruokaa ja äkkiä!".
Minä isken takas sanomalla että ruokaa ei tipu ennen ku tiskikone on tyhjä, pöydät pyyhitty ja salaatti leikattu, orjat! Pelkkää elintilasta taistelua tää elämä. Kivempi olis kun puhallettais jotenkin yhteen hiileen, mutta miten se rakennetaan?
Keskusteluhetket tuntuu tyhjältä lässytykseltä, vaikka niitä yritänkin jonkun verran harrastaa. Ketä oikeasti kiinnostaisi miltä toisesta tuntuu?
Kasvatustiedoton mutsi
[/quote]
Mietippä, oliko sinun lapsuutesi juuri tuollainen, eli siirrätkö oman kokemasi lapsillesi?
Jos niin on, kannattaisiko tehdä jotain muuta, ettei omat lapsesi sitten opi juuri samanlaisiksi ja opeta taas omilleen samanlaisen toimintamallin?
[/quote]
MItähän tolla toimintamallilla tarkoitat? Mun äiti oli kotiäiti, joka teki aina kaikki työt kotona. Ja rajoitti ja ohjasi ja koulutti. Mutta ei koskaan tehnyt mitään "kivaa". Koin itseni yksinäiseksi. Hän toiseli mulle koko lapsuuteni että minä olen äärettömän empaattinen. Perusteluina esim. se, että itkin herkästi jos kuulin jotain surullista. Mutta jo alle kouluikäisenä tunsin että se puhe empaattisuudesta on täyttä fuulaa. Itkin aina itseäni, en koskaan oikeasti muiden takia. Ala-asteikäisenä toivoin kiihkeästi että veljeni ja vanhempani kuolisivat, mieluiten melkein kaikki muutkin ihmiset. Joku kiva poika voisi jäädä seurakseni. Ja meillä oli siis periaatteessa ihan kunnon perhe. ÄItini oli hyvinkin ylihuolehtiva noin ulonaisista asioista, niin kuin terveys, turvallisuus ja koulumenestys. Mutta sisältä jäin ihan ontoksi...
Kasvatustiedoton mutsi
Sanat on tyhjiä ja neuvot turhia silloin kun toimii itse päinvastoin. Loppujenlopuksi, lapset peilaavat suoraan vanhemmistaan tavan toimia, ovat just niin empaattisia, epä-empaattisia kuin vanhempansa.Kaikki kasvatus tulee arjen hetkistä, joita ei edes huomaa olevan olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän ei tarvita mitään kilometrin mittaisia kasvatustieteiden väitöskirjoja, vaan vastaus on:
Rakastamalla lastasi yli äyräiden, pussailemalla, halailemalla, silittelemällä JOKA IKINEN päivä! Voisin lisätä tähän myös, että pitämällä lemmikkieläimiä, mutta en lisää jottei kukaan provosoidu ;)
Pienemmälle selvitetään, ettei toiselta oteta kädestä tavaroita.
Isommalle kerrotaan, ettei pienempää tönitä lattialle. Koskaan, missään tilanteessa. Piste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
12, tuo ei liity empaattisuuteen millään tavalla.
[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 20:13"]
[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 19:55"]
[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 19:45"]
Vitonen siis oli vastaus kakkoselle.
Mutta siis noin yleisemmin: omat tarpeet ja omat jutut on ainoat jotka kiinnostaa. Kenellekään toiselle ei olla valmiita antamaan mitään. Ja jos mä oikein itseäni ajattelen, niin olen kyllä ihan samanlainen. En siis paremmin osaa kasvattaa.
Voi mennä esim. niin että lapset räyhää mulle tyyliin: "palvelija, ruokaa ja äkkiä!".
Minä isken takas sanomalla että ruokaa ei tipu ennen ku tiskikone on tyhjä, pöydät pyyhitty ja salaatti leikattu, orjat! Pelkkää elintilasta taistelua tää elämä. Kivempi olis kun puhallettais jotenkin yhteen hiileen, mutta miten se rakennetaan?
Keskusteluhetket tuntuu tyhjältä lässytykseltä, vaikka niitä yritänkin jonkun verran harrastaa. Ketä oikeasti kiinnostaisi miltä toisesta tuntuu?
Kasvatustiedoton mutsi
[/quote]
Mietippä, oliko sinun lapsuutesi juuri tuollainen, eli siirrätkö oman kokemasi lapsillesi?
Jos niin on, kannattaisiko tehdä jotain muuta, ettei omat lapsesi sitten opi juuri samanlaisiksi ja opeta taas omilleen samanlaisen toimintamallin?
[/quote]
MItähän tolla toimintamallilla tarkoitat? Mun äiti oli kotiäiti, joka teki aina kaikki työt kotona. Ja rajoitti ja ohjasi ja koulutti. Mutta ei koskaan tehnyt mitään "kivaa". Koin itseni yksinäiseksi. Hän toiseli mulle koko lapsuuteni että minä olen äärettömän empaattinen. Perusteluina esim. se, että itkin herkästi jos kuulin jotain surullista. Mutta jo alle kouluikäisenä tunsin että se puhe empaattisuudesta on täyttä fuulaa. Itkin aina itseäni, en koskaan oikeasti muiden takia. Ala-asteikäisenä toivoin kiihkeästi että veljeni ja vanhempani kuolisivat, mieluiten melkein kaikki muutkin ihmiset. Joku kiva poika voisi jäädä seurakseni. Ja meillä oli siis periaatteessa ihan kunnon perhe. ÄItini oli hyvinkin ylihuolehtiva noin ulonaisista asioista, niin kuin terveys, turvallisuus ja koulumenestys. Mutta sisältä jäin ihan ontoksi...
Kasvatustiedoton mutsi
[/quote]
Mitä "kivaa" olisit kaivannut äidiltäsi? Hassuttelua, retkiä, leikeissä mukana oloa, yhteisiä matkoja vai mitä? Pelkään että itse olen lipumassa tuollaiseen suoritusäitiyteen ja murehtimiseen, mutta aika ja energia ei riitä sitten enää mihinkään extraan ja just siihen kivaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.04.2013 klo 20:31"]
Tähän ei tarvita mitään kilometrin mittaisia kasvatustieteiden väitöskirjoja, vaan vastaus on:
Rakastamalla lastasi yli äyräiden, pussailemalla, halailemalla, silittelemällä JOKA IKINEN päivä! Voisin lisätä tähän myös, että pitämällä lemmikkieläimiä, mutta en lisää jottei kukaan provosoidu ;)
[/quote]
Paitsi, ettei tuo luo välttämättä empaattista ihmistä. Ihan hyvä pohja ja hyvä itsetunto lapselle tuolla lailla kasvaa, mutta ei välttämättä opi empaattiseksi.
Ihan pikkuasiat, ei vahingoiteta edes sitä muurahaista, sillä sekin on elävä olento vaan astutaan pidempi askel, ei poimita kukkaa maasta vain sen takia, että nuuhkaistaan sitä, kun se tuoksuu niin hyvälle, vaan kumarrutaan maahan ja sitten nuuhkaistaan. Siis muistetaan aina ajatella hieman asioita pidemmälle ja keskutellaan siitä, miksi joku asia tehdään toisin.
Ei naureta toisen vahingolle, vaikka se joskus huvittavalta näyttää, vaan ajatellaan, että jos itse olisin tuossa tilanteessa, en varmaan kaipaisi naurua, vaan haluaisin, että minua autettaisiin. Ja taas lapsen kanssa keskustellaan asiasta.
Annetaan liikenteessä tilaa toisille, eikä olla se, joka ekana aina menee, koska nyt vaan sattuu olemaan minun vuoro. Ajatellaan toisia ja näyetään lapselle omalla käytöksellä esimerkkiä.
Kassajonossa päästetään edelle asiakas, jolla on vain ymuutama ostos, kun meillä on koko kärrylinen ostoksia, ollaan huomaavaisia.
Avataan ovi toisille ja ollaan kohteliaita.
Tällä esimerkillä lapsi oppii ihan varmasti kohtelemaan muita hyvin ja on empaattinen ja se on hänelle ihan luonteva tapa toimia, itseasiassa hän ei muusta edes tiedä ja ihmettelee miten muut ei toimi niin :)
Just kuten edelläoleva kirjoittaa, ESIMERKIN voimalla!
Siinä se juuri onkin, aikuiset eivät itse osaa käyttäytyä ja sitten ihmettelevät kun lapset eivät osaa... miten on niin vaikea ymmärtää, että lapsi oppii ihan kaiken vanhemmiltaan!
En vielä osaa sanoa tuloksista, koska meillä lapset ovat vielä pieniä, mutta meillä pyritään aina keskustelemaan. Jos lapsi on vaikka ottanut pikkusisarukselta lelun, lapsen kanssa mietitään joku vastaava tilanne jossa itselle on tullut paha mieli, ja kerrotaan, että sisaruksesta tuntuu ihan yhtä ikävältä.
...mistä tulikin mieleeni tämänpäiväinen tapaus. 3-vuotiaalla on paha uhma. Tänään suuttui minulle, kun kielsin kiusaamasta vauvaa, ja alkoi kiukuissaan karjua korvaani. Kielsin ja sanoin, että äidin korviin sattuu ja äidille tulee yhtä lailla paha mieli kuin lapselle tulisi, kun tuolla lailla huudetaan ja riehutaan. Tästä lapsi raivostui entistä enemmän ja alkoi karjumaan: "Ei tule! Ei tule! Äidillä ei tule paha mieli, vain minulla voi olla paha mieli!" Huvitti kyllä vähän, mutta kertoo ehkä vähän siitä, että ainakaan tämänikäisellä empatiakyky ei ole vielä kovin pitkälle kehittynyt.
Kukaan ei tässä vastaa kysymykseen. Mä toimisin näin:
Pienemmälle sanoisin, että lehti on nyt toisella ja hän saa lukea sitä rauhassa. Saat lehden sitten, kun toinen ei enää lue (ei hän sitä jaksa tunteja kuitenkaan lukea). Keksisin pienemmälle jotain muuta kivaa tekemistä.
Isomman antaisin lukea, mutta menisin juttelemaan hänelle jossain välissä kahden kesken. Kysyisin, että miltähän hänestä tuntuisi, jos hän haluaisi lehden ja toinen kiusallaan jatkaisi lukemista. Kertoisin lisäksi, että jos hän toimii tällä tavalla, voi pienempi vastaavassa tilanteessa toimia häntä kohtaan samalla tavalla. Olisiko se kivaa?
Lapsiani on kehuttu päiväkodissa ja koulussa empaattisiksi ja toisen huomioiviksi. Mutta tietynlainen kinailu kuuluu sisarussuhteeseen. Sisaren kanssahan harjoitellaan sosiaalisia tilanteita, välillä aika raadollisestikin.
Keskustelutuokio, jossa jokaista osapuolta autetaan näkemään tilanne toisen näkökulmasta. Sinä kerrot myös sen lisäksi säännöt, miten pitää toimia. Toisen kädestä ei oteta tavaroita, eikä toista tönitä lattialle.