Mitä tehdä ilkeän iäkkään vanhemman kanssa?

Muistisairaus?

Jätä. Jos ei se osaa käyttäytyä, niin olkoon yksin.

Muita?

Tapaa harvoin. Soittele. Jos sanoo ilkeää, niin sulle tulee kiire muualle.

Ei ole pakko olla tekemisissä.

Mun äiti on samanlainen. Sanoo aina rumia kommentteja.

Vierailija kirjoitti:

Muistisairaus?

Sama tuli mieleen. Usein yksi ekoista oireista.

Olen kyllä jossain määrin jättänytkin, mutta nyt ovat muuttamassa ( lue: hänet muutetaan muiden toimesta) ja käyttää tilaisuuden hyväksi ilkeillä ja v ittuilla minkä kerkeää samalla kun laitan hänen rojujaan kasaan.

Ihmisellä on siis ymmärrys niin vähissä, että on tässä tilanteessa täysin autettava, mutta kettuilee auttajilleen minkä kerkeää.

Ap

Pakko mun on se muuttaa, muuten se on tuolla edellisessä kämpässä vielä ens vuonna.

Mut kun saan muutettua, otan kyllä etäisyyttä.

Osin tää on osaltaan vanhuutta, osin mt-ongelmaa, josta kärsinyt(ja myös me ympärillä) koko ikänsä.

Toisaalta säälittää, toisaalta ottaa päähän niin pirusti.

Ap

Oman ilkeän vanhemman kanssa auttoi se, että näin useammin. Muuttui aurinkoisemmaksi - kiukitteli yksinäisyyttään.

Vierailija kirjoitti:

Oman ilkeän vanhemman kanssa auttoi se, että näin useammin. Muuttui aurinkoisemmaksi - kiukitteli yksinäisyyttään.

Ei auta tässä tapauksessa.

Millä tavalla on ilkeä?

En oo ap, mut äitini kommentoi aina ulkonäköäni negatiiviseen sävyyn, vihjailee vaihdevuosien jo alkavan vaikka sinne kymmenen vuotta aikaa. Lisäksi alkoi taas kommentoimaan etten olisi saanut erota ja kaiveli eron syitä.

Jos on muuttunut ilkeäksi oltuaan normaali aikaisemmin, niin kuuluu alkavan muistisairauden oireisiin, yritä saada lääkärille, jolta saa lähetteen tutkimuksiin. Lääkitys saattaa auttaa.

Joskus käy niinkin päin, että aikaisemmin ilkeä vanhus muuttuukin herttaiseksi, kun dementia tai Alzheimer iskee.

Jos saa tietää, että kyseessä on sairaus, niin on helpompi sietää niitä ilkeilyjä. Ei niihin kannata oikeastaan suuttua ja loukkaantua, tulee vain paha mieli. Anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei ole aluksi helppoa, mutta sitten oppii.

Minulla on se tilanne, että isäni ei ole minulle ilkeä mutta nälvii jatkuvasti naisystävälleen. En rehellisesti tiedä, mitä tämä herttainen nainen näkee isässäni, joka veetuilee hänelle kaikesta ainakin muiden seurassa. Ehkä heillä keskenään on sitten mukavaa. Tänään viimeksi oli pakko sanoa isälleni, että tuota on ihan hirveää kuunnella. Hän ilmeisesti kuvittelee olevansa hauska.

Mun äiti on samanlainen, mt-ongelmaa, muistisairautta, yhdistettynä perusnegatiiviseen, kyyniseen ja katkeraan luonteesseen. Jopa myönteisinä ja hyvinäkin hetkinä piikikäs ja myönteisiinkin kommentteihin sisältyy aina joku "mutta"-alkuinen lause. Lapsena ollessani oli samaa; eli esim. jos luin kesällä kirjaa (mikä ainakin nykymittapuun mukaan on hyvä ja arvostettava teko lapselta!) äiti käänsi sen niin, että olen saamaton ja laiska, jolla "silmät kasvaa kieroon kun on nenä kirjassa". Toisaalta jos olin leikkimässsä muiden lasten kanssa ulkona pihaleikkejä (nykyään myös tätä pidettäisiin hyvänä hyötyliikuntana), ruoka-ajalla äiti saattoi muistuttaa, etten "ansaitse" ruokaa, sillä "joka ei työtä tee, sen ei syömäänkään pidä". Ja viittasi siis siihen, että olin ollut leikkimässä pihaleikkejä. Tein kyllä oman osani kotitöistä ihan kuten oli sovittu. Myöhemmin tajusin, että noilla kommenteillaan äiti purki pahaa oloaan minuun. Ei ollut omassa lapsuudessaan saanut opiskella, leikkiä yms. vaan oli joutunut tekemään maatalon raskaita töitä eikä päässyt oppikouluun, piti noita asioita turhana luksuksena. Tältä pohjalta pystyn kaikesta huolimatta tuntemaan jotain sympatiaa ja sääliä äitäni kohtaan. Silloin kun hän ilkeilee, muistutan itselleni että hänellä on sisällä todella paha olla. Kuvittelen ympärilleni kuplan, josta äidin ilkeilyt kimpoaa minusta pois. Lisäksi säännöstelen tietoisesti sitä, paljonko olen äidin kanssa tekemisssä. Äidin tapaamisen jälkeen palkitsen itseni jollain kivalla tavalla, kuten käyn kampaajalla, manikyyrissä, ravintolassa jne.  

Vierailija kirjoitti:

En oo ap, mut äitini kommentoi aina ulkonäköäni negatiiviseen sävyyn, vihjailee vaihdevuosien jo alkavan vaikka sinne kymmenen vuotta aikaa. Lisäksi alkoi taas kommentoimaan etten olisi saanut erota ja kaiveli eron syitä.

Joo vaihdevuodet, miessuhteet, ei miestä, lapsettomuus - kaikki nämä tuttua.

Kaikkea millä vain voi lyödä vyön alle.

Todellisuudessahan ei edes tiedä mitään mun elämästä, en ikinä menisi kertomaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oo ap, mut äitini kommentoi aina ulkonäköäni negatiiviseen sävyyn, vihjailee vaihdevuosien jo alkavan vaikka sinne kymmenen vuotta aikaa. Lisäksi alkoi taas kommentoimaan etten olisi saanut erota ja kaiveli eron syitä.

Joo vaihdevuodet, miessuhteet, ei miestä, lapsettomuus - kaikki nämä tuttua.

Kaikkea millä vain voi lyödä vyön alle.

Todellisuudessahan ei edes tiedä mitään mun elämästä, en ikinä menisi kertomaan.

Ap

Tietää nyt tietysti sen, että ei ole lapsia.

Ap

Sanoisin, että jos ei ala käytöstapoja löytyä, yhteydenpito loppuu. Eli antaisin mahdollisuuden korjata tapansa. Ja jos eivät korjaantuisi, yhteydenpito loppuisi.

Näissä on sellainen juttu, että vaikka olisi kuinka selvä aikeistaan ja toimistaan, toinen todennäköisesti kehittää asiasta oman sepustuksensa ja lähtee sitä levittämään mustamaalaten sitä, joka on pettymyksen tuottanut. Sen kanssa pitää vaan elää.

Velkaa et ole äidillesi, joten jos ei perintö kiilu silmissä, voit huoletta antaa mennä. Eivät lapsetkaan saa käyttäytyä miten sattuu, niin eivät saa vanhuksetkaan.

Itse olen perinnön menetyksenkin uhalla asettanut aika tiukkoja rajoja vanhemmilleni. Tajusin, että oma elämäni ei etene, jos annan heidän käyttää minua energianlähteenään imien minut jatkuvasti kuiviin. Olen vielä nuori, ja mielestäni ei ole rahan arvoista tuhlata 20-40 vuotta elämästä heidän palvelemiseensa esim. urani kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on samanlainen. Sanoo aina rumia kommentteja.

Äitini oli myös tuollainen. Nauroi ja pilkkasi, koska sain vakipaikan vasta 32-vuotiaana. Kuoli kaksi vuotta myöhemmin, ei ole ollut helpon elämän ihmistä ikävä. Tällaista ihmistä sanottaisiin nykyään ikävästi lompakkoloiseksi.