Minulla "hyvä elämä" mutta....
Olen 30 vuotias. Minulla on 2 lasta (4 vuotias ja 8kk), 2 koiraa. Minulla on mies, jonka kanssa olen ollut yhdessä yli 10 vuotta. Minulla ja miehellä molemmilla vakituinen työ, perus duunareita. Meillä on omakotitalo ja molemmilla omat autot. Olen nyt vauvan kanssa kotona. Ja esikoinen kotona myös. Kaikki perjaatteessa hyvin mutta...
Muutin juuri ennen kun tapasin mieheni niin vieraalle paikkakunnalle (nykyiselle). Kaikki ystävät jäi sekä myös osa suvusta. Olin ennen perhekeskeinen ja minulla oli paljon ystäviä. Mieheni on hieman epäsosiaalinen eikä hänellä ole juurikaan ystäviä. Minullakin niitä on vain muutama ja harvoin teen heidän kanssa mitään, soitellaan lähinnä. Liikuin täysin eri tyyppisessä porukassa ennen kuin mitä mieheni edustaa. Joskus mieheni kommentit kuulostaa siltä että ihan niinkuin hän olisi pelastanut minut sieltä. Edelleen kaipaan vanhoja ympyröitä.
Minulle on tullut olo että elämäni on tylsää. Emme juhli/juo emmekä oikeastaan käy missään. Itse olisin kovakin "menijä" mutta ei tule sitten lähdettyä kuitenkaan. Tuntuu että olen sidottuna kotiin, toki nyt vauvan kanssa olen mutta jo ennen vauvaa.
Haaveilin teininä isoista mahtavista häistä; en ole edes naimisiin päässyt. Mies ehdottelee joskus maistraattia. Mies ei halua isoja häitä koska ei halua olla keskipiste.
Haluaisin opiskella lisää mutta se on jäänyt kun mieheni ei tue siinä.
Elämäni on tylsää ja vahingossa usein syytän siitä miestäni. Vaikka minä olen itse ollut pitämättä yhteyttä sukuun tai miksen vaan lähde opiskelemaan. Miksen vaan lähde ystävien kanssa juhlimaan...
Näin juhla-aikoina tämä tunne korostuu. Nytkin juhannus meillä ihan tavallista arkea. Vauva huutaa ja mies makaa sohvalla.. Muilla on ihania kuvia ystävien seurassa tai perheen kanssa mökillä jne jne...
Mieheni on hyvä mies ja hyvä isä. Hän vaan on sellainen perus suomalainen karju joka ei minua koskaan kehu eikä kysele kuulumisia. Sekin vituttaa koska olis ihanaa jos joku joskus kysyis että miten päivä on mennyt.
Koen että katkeroidun. Ja se tunne on ihan hirveä.
Kommentit (2)
Hei ap.
Kirjoitit jo jokin aika sitten. Mietin, olikohan sinulla silloin jokin ohimenevä alhon tunne vai yhäkö tuntuu samalta?
Mitä elämä siis on? Kuinka paljon muovaamme siihen muiden odotuksia, yleistä mielipidettä, ihanteita ja sosiaalista painetta? Kuinka paljon kysymme itseltämme, mistä oikeastaan minulle riittävän hyvä elämä koostuu?
Kerrot lyhyessä viestissäsi paljon miehesi asenteista. Mutta entä sinun omasi? Jokainen on itse vastuussa viime kädessä omasta elämästään, sen mielekyydestä ja täyteydestä. Vaikka sitoutuu perheeseen ja vauvaan ja puolisoon, silti kukin itse kantaa oman itsensä. Jos haluat tavata ihmisiä tai opiskella, sinun täytyy itsesi ottaa asia haltuun ja askeleita haluamaasi suuntaan. Kerroit, että ennen olit perhekeskeinen ja sinulla oli ystäviä: kuinka voisit saada nämä ihmissuhteet enemmän osaksi nykyistä elämääsi, koska ne vaikuttavat olevan sinulle tärkeitä?
Kerrot myös toiveistasi, että kumppanisi kehuisi ja kannustaisi sinua. Entä, jos varaisitte ajan vaikka parisuhdekurssille tai perheterapiaan ja miettisitte rauhassa, mitä toiveita teillä kummallakin on sekä toisianne, perhettä että myös omaa itseä kohtaan? Mitä muutoksia elämäänne toivoisitte, että se olisi vähemmän tylsää ja enemmän antoisaa?
Onko tää vaan joku pienten lasten äidin vaihe vai mitä helvettiä teen? Mulla ei ole elämää