Saako/pitääkö lapsen ulkonäköä kehua?

Minusta on tärkeää, että lapsi saa kokea olevansa nimenomaan vanhemman silmissä kaunis, ihana, halattava, maailman söpöin jne. Muiden ei täydy ulkonäköä kehua/kommentoida, mutta se kokemus että lapsen keho on kokonaisuudessaan miellyttävä vanhemman mielestä on todella tärkeä asia.

Enemmän varmasti niitä epävarmuuksia ym. aiheuttaa, kun muut sukulaiset tai läheiset kommentoivat lapsen ulkonäköä pinnallisesti - ikään kuin lapsessa olisi tärkeää hänen ulkonäkönsä. En usko että tilanne on sama, kun vanhempi vaikka nappaa lapsen syliin ja sanoo, sinä olet ihana, maailman kaunein pikkutyttö. Siinä vanhempi tavallaan viestii, että lapsi on kokonaisuutena - myös hänen keho - vanhemmalle jotain maailman kauneinta ja ihaninta. Sellaisesta ei jää lapselle tunnelma, että hänen ulkonäköä arvostellaan tai että ulkonäköä olisi ylipäätään oikeus arvostella.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on tärkeää, että lapsi saa kokea olevansa nimenomaan vanhemman silmissä kaunis, ihana, halattava, maailman söpöin jne. Muiden ei täydy ulkonäköä kehua/kommentoida, mutta se kokemus että lapsen keho on kokonaisuudessaan miellyttävä vanhemman mielestä on todella tärkeä asia.

Enemmän varmasti niitä epävarmuuksia ym. aiheuttaa, kun muut sukulaiset tai läheiset kommentoivat lapsen ulkonäköä pinnallisesti - ikään kuin lapsessa olisi tärkeää hänen ulkonäkönsä. En usko että tilanne on sama, kun vanhempi vaikka nappaa lapsen syliin ja sanoo, sinä olet ihana, maailman kaunein pikkutyttö. Siinä vanhempi tavallaan viestii, että lapsi on kokonaisuutena - myös hänen keho - vanhemmalle jotain maailman kauneinta ja ihaninta. Sellaisesta ei jää lapselle tunnelma, että hänen ulkonäköä arvostellaan tai että ulkonäköä olisi ylipäätään oikeus arvostella.

Olipa hyvä näkökulma tuo, että viestii lapselle sitä, että hän on kokonaisuutena ihanin, rakkain ja kaunein!

Ap

Minun vanhempani kommentoivat ulkonäköäni vain viittaamalla vaatteisiin (esim. Sinulle sopii sininen) tai kuvailemalla hiusten luonnetta (Sinulle on vaikeaa tehdä nutturaa) Kommentit olivat aina siis kiinnittämistä huomiota tiettyihin kehollisiin ominaisuuksiin positiivisessa mielessä. Meidän perheessä ei ikinä puhuttu hyvän tai huonon näköisistä ihmisistä enkä muista yhtäkään kertaa milloin mihinkään asiaan olisi viitattu sanalla ruma (ei edes tavaroihin)

Vanhempani kiinnittivät huomioni usein muihin asioihin, kuten käytökseen tai kädentaitoihin, ja nyt aikuisena toimin samalla tavalla: en juurikaan kiinnitä huomiota ihmisten ulkonäköön ellei se ole silmiinpistävä positiivinen asia (esim. Sun silmien väri on tosi ihana) vaan heidän muihin ominaisuuksiinsa.

Pidän itseäni ja muita ihmisiä kauniina. En vieläkään tiedä mitä ihmiset tarkoittavat jos kuvaavat jotain ihmistä rumana tai huonon näköisenä.

Halusin kirjoittaa oman kokemukseni ulkonäkö-kasvatuksesta. Toki koulussa ja netissä ihailtiin tiettyjä kasvoja ja muotoja, mutta jotenkin en ikinä päässyt jyvälle näihin juttuihin.

Tee se fiksusti. Kehu aina kun lapsessa on erityistä kehuttavaa, eli on valinnut kaapistaan kivan värisen paidan (jonka sinä kaupassa valitsit ;) ), on käynyt hammaspesulla tai kammannut hiuksensa siististi.

Jos lapsen ulkonäköä kehuu jatkuvasti, niin saa turhat luulot itsestään ja masentuu välittömästi kun ensimmäinen tyttö/poika nauraa hänen ulkonäölleen.

Lapseni on juuri minulle täydellinen. Söpö ihana fiksu ja uäihsn mitä vaan

No lasta ei kannata opettaa pinnalliseksi ulkokuoreen keskittyjäksi, vaan hänelle opetetaan, että hän on kaunis ja ihana ja niin edelleen juuri sellaisena kuin on. Sillä tavalla rakentuu terve itsetunto. 

No minä olin ainakin ihan masentunut lapsena siitä kun kaikki kehuivat koko ajan parhaan ystäväni ulkonäköä ja minä olin täysin näkymätön enkä saanut kehuja keltään koskaan myöskään ulkonäöstä.

On äärettömän vaikea äitinä kuvitella tilannetta, että lapsi ei omien vanhempiensa mielestä olisi kaunis. Kaunis ei nyt tarkoita mitään missiä, jos sitä ajattelette. 

Itse kehun lastani, sillä hän on aidosti minusta kaunis niin sisäisesti ja ulkoisesti. Silti keskityn enemmän esimerkiksi kuinka kauniisti hän vaikka mielestäni kohteli toisia tai kuinka kauniita hänen ajatuksesta ovat koska en halua liikaa keskittyä ulkoisiin asioihin, ettei hänelle tule paineita "olla kaunis". Haluan viestittää hänelle, että hän on kaunis, arvokas, rakastettava sellaisena kuin hän. Emme koskaan vertaile ihmisten ulkonäköä tai hauku ketään yleisestikään.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on tärkeää, että lapsi saa kokea olevansa nimenomaan vanhemman silmissä kaunis, ihana, halattava, maailman söpöin jne. Muiden ei täydy ulkonäköä kehua/kommentoida, mutta se kokemus että lapsen keho on kokonaisuudessaan miellyttävä vanhemman mielestä on todella tärkeä asia.

Enemmän varmasti niitä epävarmuuksia ym. aiheuttaa, kun muut sukulaiset tai läheiset kommentoivat lapsen ulkonäköä pinnallisesti - ikään kuin lapsessa olisi tärkeää hänen ulkonäkönsä. En usko että tilanne on sama, kun vanhempi vaikka nappaa lapsen syliin ja sanoo, sinä olet ihana, maailman kaunein pikkutyttö. Siinä vanhempi tavallaan viestii, että lapsi on kokonaisuutena - myös hänen keho - vanhemmalle jotain maailman kauneinta ja ihaninta. Sellaisesta ei jää lapselle tunnelma, että hänen ulkonäköä arvostellaan tai että ulkonäköä olisi ylipäätään oikeus arvostella.

Olen samaa mieltä. Vanhempien on hyvä sanoa lasta ihanaksi ja kauniiksi kokonaisuudessaan, ulkonäkö mukaan lukien. Irrallisena, pinnallisena ominaisuutena ei niinkään. Eikä ikinä tulisi vertailla esim. sisarten ulkonäön kauneutta eikä sanoa vaikka, että lapsi on kauniimpi kuin kaverinsa.

Aloitus kertoo pelottavan paljon siitä, miten vaarallisia vaikutuksia on tällä ulkonäkökeskeisellä maailmalla, jossa elämme. 

Mun ulkonäköä ei ikinä kehuttu lapsena. Omien lasten ulkonäköä kehun paljon. Komeiksi, söpöiksi, kauniiksi. Ovat tosi hyvännäköisiä mielestäni. Suurimmaksi osaksi kehun taitoja, käytöstä, tms, mutta kyllä ulkonäköäkin paljon. Uskon, että se kasvattaa heidän itsetuntoa eikä asiasta ole yhtään mitään haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kommentoivat ulkonäköäni vain viittaamalla vaatteisiin (esim. Sinulle sopii sininen) tai kuvailemalla hiusten luonnetta (Sinulle on vaikeaa tehdä nutturaa) Kommentit olivat aina siis kiinnittämistä huomiota tiettyihin kehollisiin ominaisuuksiin positiivisessa mielessä. Meidän perheessä ei ikinä puhuttu hyvän tai huonon näköisistä ihmisistä enkä muista yhtäkään kertaa milloin mihinkään asiaan olisi viitattu sanalla ruma (ei edes tavaroihin)

Vanhempani kiinnittivät huomioni usein muihin asioihin, kuten käytökseen tai kädentaitoihin, ja nyt aikuisena toimin samalla tavalla: en juurikaan kiinnitä huomiota ihmisten ulkonäköön ellei se ole silmiinpistävä positiivinen asia (esim. Sun silmien väri on tosi ihana) vaan heidän muihin ominaisuuksiinsa.

Pidän itseäni ja muita ihmisiä kauniina. En vieläkään tiedä mitä ihmiset tarkoittavat jos kuvaavat jotain ihmistä rumana tai huonon näköisenä.

Halusin kirjoittaa oman kokemukseni ulkonäkö-kasvatuksesta. Toki koulussa ja netissä ihailtiin tiettyjä kasvoja ja muotoja, mutta jotenkin en ikinä päässyt jyvälle näihin juttuihin.

Kuulostaa terveeltä kasvatustavalta, mitä sait lapsena. Tätä on mielenkiintoista verrata omaan ajatusmaailmaani, koska itse tiedostan selkeästi, jos joku vaikka kadulla vastaan tuleva ihminen on poikkeuksellisen kaunis. Sellainen kääntää automaattisesti katseeni puoleensa. Kotonani ei koskaan kehuttu tai painotettu ulkonäköä, ei myöskään negatiivisella tavalla, joten ehkä olen luonnostani tällainen, että kiinnitän ihmisten piirteisiin huomiota. Samoin en voi olla sisäisesti säpsähtämättä, jos joku poikkeuksellisen rujon näköinen ihminen tulee näköpiiriin... Tämä voi olla evolutiivista tai sitten olen ulkonäkökeskeisen kulttuurin onnistuneesti ehdollistama. On kiehtovaa, että kerrot niin erilaisesta tavasta käsittää ihmisten olemus. Toisaalta tieteellinen tutkimus osoittaa, että on olemassa universaaleja piirteitä, joita pidetään kaikkialla kauniina, mutta vaihtelu yksilöllisten mieltymysten välillä on valtava.

Omasta ulkonäöstäni olen erittäin huolissani. Se on minulle pakkomielle, pelkään ja tunnen olevani kelvottoman ruma, en ole koskaan meikannut enkä pitänyt itsestäni sellaisena kuin olen. Rumuuteni vuoksi en usko, että kukaan voisi koskaan rakastaa minua.

Jollekulle toiselle ketjussa tarkennan: minulla ei ole omia lapsia. Aihe kiinnostaa minua yleisellä tasolla... Ja siinä mielessä, olisiko minun oikein kehua siskoni rakkaita lapsia kauniiksi/komeiksi.

Kiitos kaikille vastauksista tähän mennessä!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Aloitus kertoo pelottavan paljon siitä, miten vaarallisia vaikutuksia on tällä ulkonäkökeskeisellä maailmalla, jossa elämme. 

Jaan huolesi. Minua harmittaa syvästi se, että biologia ja ulkonäkömieltymykset ovat meihin niin syvään koodattuja. Tuntuu, että vaatii poikkeuksellista kotikasvatusta ja henkistä asennoitumista aikuisena, että pystyy katsomaan ulkonäkökerrosta syvemmälle ihmisiin. Vai olenko minä poikkeuksellisen pinnallinen ja projisoin sen muihin ihmisiin? Hmm.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloitus kertoo pelottavan paljon siitä, miten vaarallisia vaikutuksia on tällä ulkonäkökeskeisellä maailmalla, jossa elämme. 

Jaan huolesi. Minua harmittaa syvästi se, että biologia ja ulkonäkömieltymykset ovat meihin niin syvään koodattuja. Tuntuu, että vaatii poikkeuksellista kotikasvatusta ja henkistä asennoitumista aikuisena, että pystyy katsomaan ulkonäkökerrosta syvemmälle ihmisiin. Vai olenko minä poikkeuksellisen pinnallinen ja projisoin sen muihin ihmisiin? Hmm.

Ap siis kirjoitti tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kommentoivat ulkonäköäni vain viittaamalla vaatteisiin (esim. Sinulle sopii sininen) tai kuvailemalla hiusten luonnetta (Sinulle on vaikeaa tehdä nutturaa) Kommentit olivat aina siis kiinnittämistä huomiota tiettyihin kehollisiin ominaisuuksiin positiivisessa mielessä. Meidän perheessä ei ikinä puhuttu hyvän tai huonon näköisistä ihmisistä enkä muista yhtäkään kertaa milloin mihinkään asiaan olisi viitattu sanalla ruma (ei edes tavaroihin)

Vanhempani kiinnittivät huomioni usein muihin asioihin, kuten käytökseen tai kädentaitoihin, ja nyt aikuisena toimin samalla tavalla: en juurikaan kiinnitä huomiota ihmisten ulkonäköön ellei se ole silmiinpistävä positiivinen asia (esim. Sun silmien väri on tosi ihana) vaan heidän muihin ominaisuuksiinsa.

Pidän itseäni ja muita ihmisiä kauniina. En vieläkään tiedä mitä ihmiset tarkoittavat jos kuvaavat jotain ihmistä rumana tai huonon näköisenä.

Halusin kirjoittaa oman kokemukseni ulkonäkö-kasvatuksesta. Toki koulussa ja netissä ihailtiin tiettyjä kasvoja ja muotoja, mutta jotenkin en ikinä päässyt jyvälle näihin juttuihin.

Kuulostaa terveeltä kasvatustavalta, mitä sait lapsena. Tätä on mielenkiintoista verrata omaan ajatusmaailmaani, koska itse tiedostan selkeästi, jos joku vaikka kadulla vastaan tuleva ihminen on poikkeuksellisen kaunis. Sellainen kääntää automaattisesti katseeni puoleensa. Kotonani ei koskaan kehuttu tai painotettu ulkonäköä, ei myöskään negatiivisella tavalla, joten ehkä olen luonnostani tällainen, että kiinnitän ihmisten piirteisiin huomiota. Samoin en voi olla sisäisesti säpsähtämättä, jos joku poikkeuksellisen rujon näköinen ihminen tulee näköpiiriin... Tämä voi olla evolutiivista tai sitten olen ulkonäkökeskeisen kulttuurin onnistuneesti ehdollistama. On kiehtovaa, että kerrot niin erilaisesta tavasta käsittää ihmisten olemus. Toisaalta tieteellinen tutkimus osoittaa, että on olemassa universaaleja piirteitä, joita pidetään kaikkialla kauniina, mutta vaihtelu yksilöllisten mieltymysten välillä on valtava.

Omasta ulkonäöstäni olen erittäin huolissani. Se on minulle pakkomielle, pelkään ja tunnen olevani kelvottoman ruma, en ole koskaan meikannut enkä pitänyt itsestäni sellaisena kuin olen. Rumuuteni vuoksi en usko, että kukaan voisi koskaan rakastaa minua.

Jollekulle toiselle ketjussa tarkennan: minulla ei ole omia lapsia. Aihe kiinnostaa minua yleisellä tasolla... Ja siinä mielessä, olisiko minun oikein kehua siskoni rakkaita lapsia kauniiksi/komeiksi.

Kiitos kaikille vastauksista tähän mennessä!

Ap

Uskallan väittää, että olet nimenomaan ulkonäkökeskeisen kulttuurin ehdollistama. Perustan väitteeni siihen, että aikana, jolloin ihmisen ainut päämäärä oli selvitä hengissä, ei taatusti jääty katselemaan onko joku kaunis vai ei. Ei yksinkertaisesti voinut jäädä, koska se päivän ainut ateria saattoi juosta karkuun sillä välin, kun katseli lajitoverin ulkokuorta. Nykyisin kun ruokaa saa käytännössä koska vain, ehtii kiinnittää huomiota epäolennaisiinkin asioihin. Kauneushan on katoavaista niin kuin moni onnettomuudessa kasvonsa vaurioittanut tietää. Mutta sisäistä kauneutta ei kukaan saa otettua pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloitus kertoo pelottavan paljon siitä, miten vaarallisia vaikutuksia on tällä ulkonäkökeskeisellä maailmalla, jossa elämme. 

Jaan huolesi. Minua harmittaa syvästi se, että biologia ja ulkonäkömieltymykset ovat meihin niin syvään koodattuja. Tuntuu, että vaatii poikkeuksellista kotikasvatusta ja henkistä asennoitumista aikuisena, että pystyy katsomaan ulkonäkökerrosta syvemmälle ihmisiin. Vai olenko minä poikkeuksellisen pinnallinen ja projisoin sen muihin ihmisiin? Hmm.

Ihan pienet lapset eivät ajattele ihmisiä rumina tai kauniina. Olen päiväkodissa töissä ja havainnut, että vasta noin 4-5-vuotiaana alkaa tämä "tuo on kaunis, tuo ruma"-malli. Se on siis selkeästi opittu asia, ei millään muotoa biologisesti meihin koodattu. 

Minusta olisi ihanaa, jos ihminen pystyisi koko ikänsä säilyttämään sen noin 3-vuotiaille tyypillisen vaiheen, jossa estoitta todetaan "minä olen kaunis" tms. ja tarkoitetaan sitä. Jokaisen ihmiset pitäisi kyetä pitämään itseään kauniina juuri sellaisena kuin on eikä haukkua itseään (tai muitakaan) missään olosuhteissa. 

Minun mielestäni tärkeintä on katsoa lasta rakastavalla katseella mahdollisimman usein, vauvasta saakka. Mitkään sanat eivät korvaa katseen merkitystä. Lapsi näkee itsensä vanhempansa silmin.

Sanoisin, että saa kehua, mutta kehujen pääpaino ei saa olla ulkonäössä. Missään nimessä ei pidä kehua, jos ei halua tai se ei tunnu luontevalta. Aika pienikin lapsi vaistoaa, jos hänelle valehdellaan tuollaisesta.