Miesystävä kertoi että hänellä on joku kaksisuuntainen mielialaongelma

Jos olet valmis vastaanottamaan sairauden tuomat oireet, jotka tulevat vaikuttamaan yhteiseen elämäänne.

Tottakai. Jonain päivänä auto kulkee hitaampaa, joskus lujempaa. Jos oikein aletaan kaivella, niin sinustakin löytyy kaikenlaista.

Myös empatiakyvyttömyys on sairaus ja hyvin yleinen sellainen. Varsinkin tällä palstalla.

Riippuu monesta jutusta. Esim. onko mies sitoutunut hoitoonsa ja syö lääkkeensä säännöllisesti (vai jättääkö ottamatta koska haluaa olla "luova"). Haluatko lapsia? Tuon miehen kanssa on iso riski siitä, että sairaus periytyy. Jaksatko elää tuon sairauden ehdoilla ylipäätään jne. Haasteita tulee olemaan.

Äitini on. Bipolaari on toinen vanhempi nimi kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle. Välillä on vähän masentuneempi. Välillä tosi intensiivinen, tekee tosi paljon kaikkea. Mutta äidilläni on lääkitys, koska muuten menee niin huonoon kuntoon että joutuu psykiatriselle osastolle.

On itsestä kiinni jos jaksaa kulkea mukana. Ainakin on oireille nimi.

Miten suhteenne alkoi? Pettikö hän kumppaniaan kanssasi? Seksuaalinenkin holtittomuus kuuluu oirekirjoon. "Hitaana" kautena taas voi olla vuodepotilas. Lasten hankinnassa varaudu siihen, että hoidat kaiken yksin.

Cheek?

No ei tuo oo mitään. Joku neljä- tai viisisuuntainen voi alkaa olla ongelma.

Pitää ottaa lääkkeensä, niin hänestä ei huomaa mitään.

Jos rakastaisit miestä koko sielullas niin et kysyis tätä. Eli en sinuna jatkaisi suhdetta.

Vaatii meinaan "vuosisadan rakkaustarina" -tason rakastumista että jaksaa mielenterveysongelmien kanssa kamppailevaa kumppania. KOKEMUSTA ON.

Jos haluat lapsia, niin et missään nimessä. Vain lapsia vihaava tekee lapsia, jotka suurella todennäköisyydellä perivät tuon kamalan sairauden eivätkä voi koskaan olla onnellisia. Isän holtottomuus tosin pilaa heidän lapsuutensa joka tapauksessa.

Ihan sama mitä itsesi kanssa tert. Mutta lapsia älä tuolla sairaudella rankaise.

En huolisi tyyppiä ikinä. Voisin olla korkeintaan kaveri, mutta en pätkääkään enempää.olen tuntenut muutaman ja he olivat, tai ovat varmasti vieläkin, sellaisia mysteerimikittimiä, että rauhallisena ihmisenä en jaksaisi katsoa sitä touhua. Lääkkeet eivät auttaneet toista ollenkaan, eivät mitkään karmeat hoidot tai yhtään mikään, nyt hän on eläkeläinen, 50 vuotias sellainen.

Mitä ihme kommentteja?? Isolla osalla, kuten itselläni, tauti on kuitenkin semi lievä eikä mikään elokuvissa nähtävä sekoilu. Maanisempi kausi itselläni on tullut tyyliin muutaman kerran elämässäni, ja nekin näkyivät lähinnä pitkinä työpäivinä, uusina harrastuksina ja vähentyneenä unentarpeena. Masennusjaksoina hyvin samankaltaisia kuin monilla masentuneilla. Aika uskomatonta että jotkut ajattelevat ettei tästä kärsivä voisi koskaan olla onnellinen, kuten jossain kommentissa mainittiin. Monilla sairaus pysyy lääkityksellä täysin kurissa.

Ap, tsekkaile toki tilannetta mutta älä nyt ihmeessä pelkän diagnoosin kuulleena tee mitään isoja päätöksiä.

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja olen yleensä se joukon rauhallisin, esim työporukassani on näin. Mielestäni olen myös empaattinen, ajattelevainen ja muut huomioon ottava.

Minulla on pitkä parisuhde ja perhettä.

Et uskalla.

Voisitko kertoa ap, että onko miesystävä oireillut ollenkaan ennen tätä uutista ja kauanko olette olleet yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihme kommentteja?? Isolla osalla, kuten itselläni, tauti on kuitenkin semi lievä eikä mikään elokuvissa nähtävä sekoilu. Maanisempi kausi itselläni on tullut tyyliin muutaman kerran elämässäni, ja nekin näkyivät lähinnä pitkinä työpäivinä, uusina harrastuksina ja vähentyneenä unentarpeena. Masennusjaksoina hyvin samankaltaisia kuin monilla masentuneilla. Aika uskomatonta että jotkut ajattelevat ettei tästä kärsivä voisi koskaan olla onnellinen, kuten jossain kommentissa mainittiin. Monilla sairaus pysyy lääkityksellä täysin kurissa.

Ap, tsekkaile toki tilannetta mutta älä nyt ihmeessä pelkän diagnoosin kuulleena tee mitään isoja päätöksiä.

Onko joku sanonut, että tästä kärsivä itse ei voisi olla KOSKAAN onnellinen? Ei ole.

Ihmiset eroavat myös masennuksen takia. Masentunut perheenjäsen on hyvin raskas kaikille muille perheessä oleville. Masentuneet ovat itsekkäitä ja arkeen osallistumattomia riippoja. Masennus on kamala tauti myös masentuneelle itselleen. Se ei poista sitä, että se on raskas myös läheisille. Sitäpaitsi masennus on tarttuvaa. Masentuneen läheisillä on korkeampi riski sairastua itsekin. Elämä on niin rankkaa masentuneen kanssa. Kuka tällaista haluaisi lapsilleen? Ei kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihme kommentteja?? Isolla osalla, kuten itselläni, tauti on kuitenkin semi lievä eikä mikään elokuvissa nähtävä sekoilu. Maanisempi kausi itselläni on tullut tyyliin muutaman kerran elämässäni, ja nekin näkyivät lähinnä pitkinä työpäivinä, uusina harrastuksina ja vähentyneenä unentarpeena. Masennusjaksoina hyvin samankaltaisia kuin monilla masentuneilla. Aika uskomatonta että jotkut ajattelevat ettei tästä kärsivä voisi koskaan olla onnellinen, kuten jossain kommentissa mainittiin. Monilla sairaus pysyy lääkityksellä täysin kurissa.

Ap, tsekkaile toki tilannetta mutta älä nyt ihmeessä pelkän diagnoosin kuulleena tee mitään isoja päätöksiä.

Onko joku sanonut, että tästä kärsivä itse ei voisi olla KOSKAAN onnellinen? Ei ole.

Ihmiset eroavat myös masennuksen takia. Masentunut perheenjäsen on hyvin raskas kaikille muille perheessä oleville. Masentuneet ovat itsekkäitä ja arkeen osallistumattomia riippoja. Masennus on kamala tauti myös masentuneelle itselleen. Se ei poista sitä, että se on raskas myös läheisille. Sitäpaitsi masennus on tarttuvaa. Masentuneen läheisillä on korkeampi riski sairastua itsekin. Elämä on niin rankkaa masentuneen kanssa. Kuka tällaista haluaisi lapsilleen? Ei kukaan.

Kuulostaa hirveän julmalta, mutta allekirjoitan tämän. Olen itse sairastanut masennusta 25 v ja tähän asti se on pysynyt lääkityksellä varsin hyvin hallinnassa. Olen elänyt normaalia elämää; kouluttautunut, tehnyt töitä ja perustanut perheen.

Nyt kuitenkin lähes 50-vuotiaana olen sairastunut pahemmin kuin koskaan aikaisemmin ja pelkään, että olen menettämässä työkykyni pysyvästi. Pelkään elintasomme romahtavan ja lisäksi koen sairaana olevani valtava taakka puolisolleni ja varhaisteini-ikäisille lapsilleni.

Antaisin mitä vain, ettei perheen tarvitsisi kärsiä sairaudestani. Mutta tottahan se on, että tämä sairaus vaikuttaa koko perheeseen. Jos vain olisin tiennyt, että minulle tulee näin käymään, en olisi hankkinut lapsia.

Jos alat suhteeseen niin teidän elämän, myös siis sinun elämäsi, määrittää toisen mielenterveydelliset ongelmat. Toisilla bipo pysyy kurissa lääkkeillä (kunhan ottaa ne säntillisesti), toisilla ei oikein löydy oikeaa tasapainoa. Raskasta ja monta murhetta todennäköisesti edessä. Itsehän päätät haluatko elämäsi pilata.

Lapsia ei sitten ikinä, periytyy, etkä halua syyttömiä lapsiasi rangaista.