Kamppailua kotipaikkakuntakaipuun kanssa..

Onko muita jotka taistelee valtavan kotipaikkakunnan kaipuun kanssa?

Valtava ikävä perhettä, kotiseutua, lapsuuden kotia, ystäviä.. aina Helsingissä vain odotan pääsyä "kotiin" ja haaveilen asuvani kotiseudulla. Pelottaa ajatus lastenhankinnasta 300 km päässä isovanhemmista ja ainoasta varmasta tukiverkostosta.

Samaan aikaan en nää mitenkään realistisena muuttoa takaisin.. Lähiseuduilta ei löytyisi mielekästä työtä minulle tai miehelleni, joilla molemmilla lupaavat urat Helsingissä.. myös palveluiden vähäisyyteen ja ihmishulinan olemattomuuteen olisi vaikea tottua.

Ristiriitaisia tunteita ja syvää ahdistusta. Voisikohan ratkaisuna toimia muutto hieman lähemmäs esim. Tampereelle ja työ, jossa mahdollisuus etäilyyn aina tarpeen mukaan.. ?

Olisi kiva jakaa ajatuksia!