Isoäitini on aina haitannut elämääni

Olen jo aikuinen n.30v nainen, minulla on jo oma elämä ja kaikki tärkeimmät elämän osa-alueet kunnossa. Siitä huolimatta minua edelleen vaivaa isoäidin sanomiset ja tekemiset, jotka tulvahtaa aika ajoin mieleen. En voi olla ajattelematta, että isoäitini on vaikuttanut muuten niin tasapainoiseen ja hyvään lapsuuteeni vahingollisesti. Vasta nyt aikuisiällä tajuaa asioita entistä selkeämmin.

Isoäitini on psyykkisesti (ja fyysisesti) sairas, olen koko ikäni joutunut kuuntelemaan hänen itsemurhauhkauksia ja muuta kuraa, jolta vanhempani ovat parhaansa yrittäneet minua suojella, mutta kaikkea eivät edes tienneet ennen kuin aikuisena kerroin. Tuntuu että isoäiti pitää edelleen jonkinlaisessa henkisessä otteessa minua, sillä en uskalla tai raaski laittaa vanhukselle vastaan (eli olemalla oma itseni, katkaisemalla välit, tekemällä haluamiani asioita joista hän loukkaantuisi..). Olen päässyt itseni kanssa "sopimukseen" siitä, että aion sinnitellä siihen asti, kun hän kuolee pois. Mikä puolestaan aiheuttaa lisää ahdistusta ja turhautumista, sillä koen huonoa ja ristiriitaista omatunnon tuskaa siitä, että jollain tasolla toivon hänen menehtyvän mahdollisimman pian ja samalla lannistaa ajatus siitä, että hän olisi vielä elossa ja osa elämääni seuraavat 10 vuotta... En halua laittaa tähän mitään tarkempia esimerkkejä tunnistamisen pelossa, mutta näin yleisesti todettuna isoäitini on aiheuttanut minulle mm. kehonkuva- ja syömishäiriöoireita, hän on syventänyt kiusaamiskokemuksista saamiani traumoja, hän on nöyryyttänyt minua ja tuhonnut itsetuntoani. Ja kaikki tämä on tapahtunut sellaisilla tavoilla, joita ulkopuolisten on todella vaikea ymmärtää, uskoa ja nähdä. Hän osaa heittäytyä marttyyriksi ja uhriutua, "keppiä ja porkkanaa, kylmää ja kuumaa" -taktiikalla hyvitellä ja oikeuttaa tekojaan. En osaa vihata isoäitiäni, sillä koen myös syvää sääliä ja empatiaa häntä kohtaan, hän on oikeasti itsekin kokenut kamalia asioita elämässään.

Onneksi olen muilta läheisiltä saanut asiassa tukea. Asia kalvaa kuitenkin niin paljon, että joskus olen pohtinut psykoterapiaan hakeutumista ihan vain isoäitini takia. Onko muilla vastaavia kokemuksia?