Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
TÄÄ JUTTU ON TOSI MIELENKIINTOINEN, Mielipiteitä kaipailisin.
06.07.2006 |
Eli tää kertoo mun siskonpojasta joka on nyt 25-vuotias. No kaikki alkoi
kun tää mun systerin oli laivalla pojan ollessa 4-vee. Niin tää poika sai ihan kauhean paniikin siellä laivalla ja alkoi kattelemaan kaikkia pelastuliivejä ja veneitä, ja olis heti halunnu laivasta pois.
No sitten noin puol vuotta myöhemmin tää mun siskon perhe lähti amerikkaan matkoille. No ne meni siellä johonki liikkeeseen, missä oli tosi iso taulu titanicista. No tää poika oli kattonu sitä taulua ihan naulittuna ja tuijottanu tosi kauan. Mun sisko oli sitten oli yrittäny kysyä pojalta jotain ja poika vaan tuijotti. Siitten poika oli yhtäkkiä alkanu selittämmän että " äiti, mä oon ollu tuossa laivassa ja mulla oli sellanen puinen matkalaukku. Sitten me oltiin sellasen ison oven takana ja ne ei päästäny meitä pois"
No mun sisko oli tietysti yrittäny kysellä lisää ja sit tää poika oli vaan puhunu koko ajan samaa.
No nyt vuosia myöhemmin tää poika ei edes muista koko asiaa.
Mitäs ootte mieltä?
Me tässä taas juteltiin siskon kanssa tosta jutusta pitkästä aikaa ja mun sisko ei vielkäkään keksi että mistä poika olis voinu keksiä ton jutun.
Kommentit (69)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuskin kukaan lähti pelastusveneille matkalaukut kädessä. lapsilla tunnetusti on hyvä mielikuvitus.
Vierailija:
tuskin kukaan lähti pelastusveneille matkalaukut kädessä. lapsilla tunnetusti on hyvä mielikuvitus.
Lisäksi hän rupesi itkemään nähtyään minun mummoni 70 vuotispäiviltä otetun ryhmäkuvan. Sitten hän katsoi minua vaativasti ja kysyi: Näytäppäs äiti missä minä olen tuossa kuvassa? Minä olen tuossa!! ja hän osoitti mummoni kuvaa. Mummoni kuoli noin 2v. ennen tyttäreni syntymää...
ja keksinyt loput itse niin kuin tuon ikäiset usein tekevät.
Minulla oli myös vahvoja tunnelmia Titanicista lapsena. Vasta myöhemmin kuulin, että mummoni oli kertonut asiasta. Joku laivassa ollut suomalainen oli hänen kotikylästään kotoisin ja mummo osasi kertoa kaikesta niin värikkäästi, että lapsen mielikuvitus lähti lentoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mun äidille sattui samanlainen tapaus Lontoossa.
Oltiin sellaisessa yksityiskodissa joka oli muutettu museoksi.
kun kiivettiin rappusia yläkertaan äitini pysähtyi ja kalpeni. hän sanoi kävelleensä ne raput monta kertaa ennekin (olimme ensimmäistä kertaa siellä), ja että hän tunsi keltaisen hameensa liehuksen laahaavan rappuja. yläkerrassa oli ollut nuoren naisen makuuhuone! se nainen oli kuollut jo ajat sitten.
muutenkin se reissu oli kummallinen. äiti tuijotti kaikkia tauluja joissa oli sen miehen kuva joka oli ennen siinä asunut, toistaen että niissä oli jotain tuttua...
vieläkin ihmettelen mistä äiti oli saanut päähänsä mennä juuri sinne museoon, se oli syrjässä ja todella pieni, ei mikään turistirysä...
Siis tää tapahtui 20 vuotta sitten, siis ennen sitä isoa leffaa.
Mä en itse usko mihinkään entiseen elämään, eikä mun siskokaan. Ja tää poika nyt ei kyllä usko mihinkään yliluonnolliseen. t: ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta aina kun mä näen isoja kaupunkeja pilvenpiirtäjineen mut valtaa ihan kauhea todella kipeä kaipaus jotain kohtaan mistä en edes mitään tiedä. ihan kuin katselisi kotiaan, tuntuu kuin kuuluisi sinne. mutta voihan se olla mun kuvittelua.
Tonne mä kuuluisin:D Tai kivoja autoja tai lentokoneita, jotka lähtevät toiselle puolelle maailmaa.
Takauma entisestä elämästä ovat usein vain tapa selittää omia ehkä epämääräisiä haaveitaan tai hämärtyneitä muistikuvia. Ihmisen muisti ei toimi luotettavasti. Esim. lapsuudessa kuultu kertomus tai vaikutuksen tehnyt elokuva voi muuttua vuosien varrella pieniksi välähdyksiksi, jotka tuntuvat ' entiseltä elämältä' .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edellisestä elämästä.
Lapsilla näitä varsinkin voi olla, mutta usein myös aikuisilla.
Esimerkiksi, joskus tapaa tuntemattoman ihmisen, joka tuntuu heti tutulta, eli tällöin voi olla kyse lähisielusta, jonka kanssa on tavannut/ollut tekemisissä aikaisemmissa elämissään.
Itse olen kerran ollut Kreikassa matkalla,ja yhtä-äkkiä tunsin vieraan ympäristön, pystyin sanomaan, mitä seuraavan kadunkulman takana on, vaikka en ollut koskaan käynyt siellä. Outo tunne 12 -vuotiaalle lapselle, mutta nyt ymmärrän, että olin todellla ollut siellä aikaisemmin.
Kerran tapasin erään oppilaitoksen tupakkapaikalla ihmisen, jonka kanssa vain tuijotimme toisiamme, ja olimme sitä mieltä, että olemme tavanneet aikaisemminkin, mutta emme tienneet missä. Kummallakin oli sama hassu olo, mutta mitään aikaisempaa yhteyttä emme löytäneet. Olimme siis kuin hyviä tuttavia!
aina. Siis elämä n. 1930-40 luvuilla. Tunnen vahvaa vetoa keski-eurooppaan, en vaan tiedä mihin, vähän samalla tavalla kuin se, joka tuntee niin pilvenpiirtäjiä nähdessään. Myönnän kyllä että esim. isovanhemmat on voineet vaikuttaa muhun lapsuudessa kertomalla juttuja siitä ajasta, mutta muuten en pysty sitä " kaipuuta" selittämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö se olis ihan järkevää että tuntee paniikkia, jos on kuollut traagisissa olosuhteissa aiemmin. Vai mitä ihmeitä tuommoiset " muistikuvat" on?
t.ed
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikkei koskaan ollut käynytkään siellä. Mun mielestä noihin edellisen elämän puheisiin kuuluu nimenomaan se, että ne unohtuvat aikuiseksi vartuttuaan eli lapset niitä puhuu.
elämäänsä jossain aikaisemmin, saattoivat olla eri sukupuoltakin. Talot ja maisemat. Sitten ne vietiin sinne synnyinsijoille ja harvinaisen hyvin tarinat piti paikkaansa, paikannimiä myöden.
kun niiden koulussa oli joku remontti meneillään. Siellä oli yksi kalpea, mutta muuten normaalin näköinen poika, joka vaikutti muhun aivan ihmeellisesti...aina kun sen näin mut valtasi sanoin kuvaamaton paha-olo, kurkkua kuristi ja meinasin aina ihan oikeasti oksentaa. Siis todella vahva henkinen ja fyysinen pahaolo, inhotus ja puistatus, vaikken muuten tuntenut koko poikaa enkä ollut sen kanssa ikinä edes jutellut. Paljon sitä silloin mietin ja edelleen se mietityttää, että miten se poika vaikutti minuun niin vahavsti ja sai voimaan niin huonosti. Sai minut ihan sairaaksi. Sitä on edes vaikea selittää sitä kaameaa tunnetta, joka minulle tuli poikaa katsoessa.
Joskus mietin, että onko se poika tehnyt jotain todella pahaa entisessä elämässä minulle tai jollekin läheiselleni vai miksi se saa ihan fyysisen pahoinvoinnin minussa aikaan ja niin voimakkaan inhotuksen...?
Muistan, että hän puhui siitä toistuvasti tyyliin " Pian se mummi syntyy uudelleen" . Uskon jollakin tasolla, että uudelleensyntymistä tapahtuu. Pieni lapsi sielä muistaa asian, isommalla lapsella ja aikuisella " järki" estää muistamisen.
että hänen ystävänsä viisivuotias poika oli aina sanonut kun olivat ajaneet erään omakotitalon ohi autolla että hän on käynyt tuolla. Pojan äiti oli aina vaan uudestaan selittänyt että ei hän ole.
Lopulta kun poika vain jatkoi tämän toistelua äitini ystävä meni poikansa kanssa soittamaan talon ovikelloa. Siellä asuva pariskunta kertoi että heiltä oli kuollut oma poika 5 vuotta aikasemmin....
Mutta olen vaan liian järkiperäinen, että tosissani siihen pystyisin uskomaan. Ihmisen ajatukset on kuitenkin pelkkiä kemiallisia prosesseja.
Alue: Aihe vapaa
Mun pappa kuoli hukkumalla 77 vuotiaana, 11vuotta myöhemmin kuin mummuni. Heillä oli 11 v ikäeroa joten kuolivat saman ikäisinä (mummuni oli vanhempi). Tämä tapahtui meidän kuopuksen laskettuna päivänä, ja kuopus syntyi tasan 11pvää pappani kuoleman jälkeen..
Sattumaa?
Mutta kylmät väreet menivät silti..
T:Neiti21