Vauvakuume, kun ei ole aiemmin halunnut lapsia

Täällä painin just saman asian kanssa.. Oon aina halunnut olla vela ja kertonut sen myös kaikille, mutta nyt uuden miehen tavattuani puskenut päälle jokin täysin irrationaalinen vauvakuume.

Nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta, enkä edelleenkään voi sanoa, että pitäisin lapsista. Oon 29-vuotias ja mies 30. Hän on sopeutunut siihen, etten lapsia halua, mutta on itse avoin ajatukselle.

Samaistun niin tuohon, että tuntuu melkein niinkuin pettäis itsensä. En myöskään tiedä mistä hormoneista tää nyt johtuu ja pelottaa, että sitten kun taas ”tulee järkiinsä” niin se lapsi kaduttais aivan sietämättömästi. Ahdistavaa, kun siinä päätöksessä ei ole undo-nappia. 😐

Minä olin lapsesta asti ihan varma, että en halua lapsia. Olin samaa mieltä vielä silloin, kun miehen kanssa tavattiin. Seurustelua oli takana muutama vuosi, lisäksi saman verran yhdessä asumista, kun yksi tuttu tuli raskaaksi. Hän vaikutti niin onnelliselta, että aloin ajatella, että ei se lapsi ehkä sittenkään pilaa omaa elämää. Pari vuotta asiaa mietittiin ja päätettiin, että aletaan yrittää. Tulinkin melkein heti raskaaksi, joten pää ei ehtinyt mukaan, joten raskausaikana pohdin usein tulikohan tehtyä virhe. Ei tullut, joten tehtiin sitten lapselle sisarus.

En ole koskaan miettinyt, mitä joku on minun mielenmuutoksesta ajatellut, ei ole tullut edes mieleen. Lapsista kysyttäessä olin aina sanonut, että minä en pilaa elämääni lapsilla.

Eiköhän toi mielenmuutos oo ihan normaalia, kymmenisen vuotta itsenäistä elämää nähty ja nyt hiipii mieleen, että asiat voisi olla toisin. Ehkä taloudellinen tilanne on tasaisempi, yöriekkuminen ei enää kiinnosta niinkuin nuorempana, kokee itsensä valmiiksi vanhemmaksi. Mulla ollut vähän samaa ilmassa, en ole uskaltanut edes haaveilla lapsista hallitsemattoman pitkäaikaissairauden takia. Tilanne sen osalta on ehkä vähän parempi, ja lapsi alkanut kummitella yhä enemmän mielessä. 30 on lasissa, joten jos meinaa, niin pian se on tehtävä. Uskon, että elämällä on minulle jotain hyvääkin annettavana, ja mitä todennäköisemmin se on se lapsi.

No jos lapsen haluaa jakumppanikin haluaa niin ehkä maailman huonoin syy jättää yrittämättä on se, että miettii, mitä „muut“ sanovat kun mieli onkin muuttunut. Eihän siinä ole mitään häpeällistä. On aivan normaalia, että ihmiset muuttavat mieltään monista asioista ja varsinkin tuossa 30v hujakoilla on ihan todella tavallista, että toive lapsesta herää vaikka aiemmin ei sitä toivetta ole ollut. Sehän on ihan luonnollinen asia.

Sitäpaitsi ettehän te (ap ja 2) ole kenellekään mitään selityksiä velkaa! ei teidän tarvitse informoida tuttavia ja sukulaisia siitä, että nyt toivottekin lasta. Kun (tai jos) raskaus onnistuu, niin sitten jossain vaiheessa kerrotte raskaudesta. Ja jos joku olisikin niin typerä että kommentoisi tyyliin „täh, sunhan ei pitänyt haluta lapsia“ niin siihenkin voi vaan sanoa ympäripyöreästi että asiat muuttuu.

Täällä yks 45v vela, joka alkoi kolmekymppisenä myös pelätä, että mitä hittoa teen jos se biologinen kello herää. No ei onneksi herännyt. Olen erittäin tyytyväinen lapsettomaan elämään. 

Kiva kun on muitakin.

Ja tuo, kun siinä ei ole sitä undo-nappia, jos se sitten kaduttaakin...

Kenellekkään ei tarvitse asiaa selitellä, se on ihan tosi, mutta silti sitä miettii. Tai se, kun ei haluais, että kukaan sanoo yhtään mitään, onnitteluja tai mitään. Ei haluais olla mitenkään 'huomion keskipisteenä'. Toki niistä pääsee sillä, kun ei kerro muille, mutta kyllähän sen jossain vaiheessa huomaa, kun maha kasvaa.

En tiedä, ajatukset kovin sekavat.

Sellaista se elämä on. Oon aina sanonut vihaavani aurajuustoa ja nykyään en voi syödä pitsaa ilman aurajuustoa. Sanoin myöskin aikoinaan, että ei kiinnosta käydä kouluja vaan haluan töihin ja saada rahaa. Päädyin yliopistoon opiskeleen. Sanoin myös, etten halua lapsia ja tadaa, itselläni on kaksi lasta. Sanoin, että kaksi riittää, mutta kolmatta tällä hetkellä pohdin. Hieman tulee ikä vastaan. 

Mutta jos jotain olen oppinut niin sen, että ihmiset muuttuu, elämäntilanteet muuttuu ja ajatukset muuttuu. Ja niin saa olla. Tää on elämää <3 

Joo, aiemmin en koskaan halunnut lapsia, enkä pitäny niistä. Sitten iski vauvakuume ja miehen kans tehtiin lapsi. Kadun sitä, en ole yhtään äiti ihminen. Jos et ole koskaan halunnu lapsia, älä tee niitä vaikka kuin kello alkas tikittää.

Niimpä, sellasta elämä on. Helpompi muuttaa mieltä asioissa, jotka ei oo niin suuria. Lapsi on aika iso asia... Olen kyllä joskus aiemmin miettinyt, että voisin sen lapsen tehdä, että oma suku jatkuu, mutta ei ole tämmöstä oloa tullut.

Sekin, että onko minussa yhtään äitiä? Vaikea sanoa, tykkään kyllä joistakin tuttujen lapsista, että touhuan heidän kanssa jne, mutta entä sitten, kun olisi oma. Toisaalta, saatan myöhemmin katua, kun en tehnytkään lasta, mutta myös sitä, että tein.

Vaikeita asioita, onneksi on aikaa miettiä.

Ihana löytää keskustelu aiheesta, koska olen ihan saman äärellä!

Mä olen 31, ja kun olin 17 päätin etten halua lapsia ikinä. Ajattelin että ne pilaa elämän, säälin lapsiperheitä kun niillä on niin ankeaa kaikki, mietin myös sukuni perinnöllisiä sairauksia ja sitä että miten musta ei voisi tulla tarpeeksi hyvää äitiä. Mieheni on puhunut välillä lapsista ja se on aiheuttanut lähinnä pakokauhua, ja olen miettinyt että pitäisikö erota suosiolla. Ollaan siis seurusteltu 6 vuotta ja ehkä pari kolme vuotta tuo lapsiasia ollut esillä ajoittain. Mutta nyt kevättalvella tapahtui jotain (ehkä liukastuin ja löin pääni enkä muista sitä :D) ja aloin ajatella että mitä jos...

Miten voi oikeesti aikuisella ihmisellä yhtäkkiä vaan joku vipu kääntyä päässä? Onko tämä joku mun ikään liittyvä hormonien silmänkääntötemppu minkä on tarkoitus huijata lisääntymään, ja katuisinko sitä, vai mitä jos se olisikin mun elämäni paras asia? Haluaisin vain yhden lapsen, uskon että se on helpompaa kuin kahden tai useamman kanssa, ja pystyy myös panostamaan täysillä siihen ainokaiseen. 

Vielä hieman lisää pohdintaa, joka on semmoista että aiemmin velana olisin heittänyt varmaan kengällä jos joku olisi tullut selittämään tälläistä :D Mutta olen alkanut miettiä että mikä todella on elämän merkitys? Rakastan elämää ja tätä maailmaa, elämässä lohduttaa sen jatkuvuus, eihän meidän elämällä lopulta ole muuta merkitystä kuin jatkaa sitä (on ollut toki hienoa matkustella ja bilettää, mutta onko niistä riittävää sisältöä loppuelämäksi?). Monet ennen elämän sisällöksi riittäneet asiat on alkaneet tuntua toissijaisilta. Enkä ajattele sitäkään niin ettei mua unohdeta jos teen lapsen, koska niin käy suurimmalle osalle joka tapauksessa vaikka olisi 10 lasta. Ihminen kuolee kaksi kertaa, toinen kuolema on se kun kukaan ei enää tunnista valokuvista. Ja mitä tulee pelkoon vanhemmuuden puutteista ja perinnöllisistä sairauksista, niin molemmista on raskaita omia kokemuksia mutta silti olen kiitollinen siitä että olen olemassa. Haluaisin myös että suku jatkuisi, ja se on musta kiinni. Mulla ei ole sisaruksia jotka tekisi lapsia. 

Pelottaa toki että onko sitä omaa elämää sitten enää, mutta oon huomannut että mä oikeestaan elän jo sitä pelätyn prisma-perheen elämää! :D Omakotitalo taajamassa, käyn ruokaostoksilla automarketeissa ja ideaparkissa shoppailemassa, harrastan lenkkeilyä, jumppaa ja ratsastusta kerran viikossa, lemmikit sitoo jo valmiiksi jonkin verran ja käydään kerran vuodessa tyyliin jossain Kreikassa pakettimatkalla. Lauantaisin yleensä katsotaan leffaa ja tehdään pizzaa. Tietenkin sellaiset ex-tempore terassireissut kavereiden kanssa jäisi, mutta ei loppuelämäksi ja kun miettii miten nämä vuodet tästä kiihtyy kiihtymistään niin ne menee nopeemmin kun osaa odottaa. 

Mutta sitä en sitten tiedä kauanko pitäisi odottaa että tietää onko tämä vaan jotain hormoniharhaa vai onko asiat oikeasti näin. Mitäs sitten jos saisin lapsen ja sitten kaduttaisikin tai olisin hirveä äiti? Ahdistaa kun pitäisi varmaan toimia nopeasti jos haluaa lapsen...

Vierailija kirjoitti:

Ihana löytää keskustelu aiheesta, koska olen ihan saman äärellä!

Mä olen 31, ja kun olin 17 päätin etten halua lapsia ikinä. Ajattelin että ne pilaa elämän, säälin lapsiperheitä kun niillä on niin ankeaa kaikki, mietin myös sukuni perinnöllisiä sairauksia ja sitä että miten musta ei voisi tulla tarpeeksi hyvää äitiä. Mieheni on puhunut välillä lapsista ja se on aiheuttanut lähinnä pakokauhua, ja olen miettinyt että pitäisikö erota suosiolla. Ollaan siis seurusteltu 6 vuotta ja ehkä pari kolme vuotta tuo lapsiasia ollut esillä ajoittain. Mutta nyt kevättalvella tapahtui jotain (ehkä liukastuin ja löin pääni enkä muista sitä :D) ja aloin ajatella että mitä jos...

Miten voi oikeesti aikuisella ihmisellä yhtäkkiä vaan joku vipu kääntyä päässä? Onko tämä joku mun ikään liittyvä hormonien silmänkääntötemppu minkä on tarkoitus huijata lisääntymään, ja katuisinko sitä, vai mitä jos se olisikin mun elämäni paras asia? Haluaisin vain yhden lapsen, uskon että se on helpompaa kuin kahden tai useamman kanssa, ja pystyy myös panostamaan täysillä siihen ainokaiseen. 

Vielä hieman lisää pohdintaa, joka on semmoista että aiemmin velana olisin heittänyt varmaan kengällä jos joku olisi tullut selittämään tälläistä :D Mutta olen alkanut miettiä että mikä todella on elämän merkitys? Rakastan elämää ja tätä maailmaa, elämässä lohduttaa sen jatkuvuus, eihän meidän elämällä lopulta ole muuta merkitystä kuin jatkaa sitä (on ollut toki hienoa matkustella ja bilettää, mutta onko niistä riittävää sisältöä loppuelämäksi?). Monet ennen elämän sisällöksi riittäneet asiat on alkaneet tuntua toissijaisilta. Enkä ajattele sitäkään niin ettei mua unohdeta jos teen lapsen, koska niin käy suurimmalle osalle joka tapauksessa vaikka olisi 10 lasta. Ihminen kuolee kaksi kertaa, toinen kuolema on se kun kukaan ei enää tunnista valokuvista. Ja mitä tulee pelkoon vanhemmuuden puutteista ja perinnöllisistä sairauksista, niin molemmista on raskaita omia kokemuksia mutta silti olen kiitollinen siitä että olen olemassa. Haluaisin myös että suku jatkuisi, ja se on musta kiinni. Mulla ei ole sisaruksia jotka tekisi lapsia. 

Pelottaa toki että onko sitä omaa elämää sitten enää, mutta oon huomannut että mä oikeestaan elän jo sitä pelätyn prisma-perheen elämää! :D Omakotitalo taajamassa, käyn ruokaostoksilla automarketeissa ja ideaparkissa shoppailemassa, harrastan lenkkeilyä, jumppaa ja ratsastusta kerran viikossa, lemmikit sitoo jo valmiiksi jonkin verran ja käydään kerran vuodessa tyyliin jossain Kreikassa pakettimatkalla. Lauantaisin yleensä katsotaan leffaa ja tehdään pizzaa. Tietenkin sellaiset ex-tempore terassireissut kavereiden kanssa jäisi, mutta ei loppuelämäksi ja kun miettii miten nämä vuodet tästä kiihtyy kiihtymistään niin ne menee nopeemmin kun osaa odottaa. 

Mutta sitä en sitten tiedä kauanko pitäisi odottaa että tietää onko tämä vaan jotain hormoniharhaa vai onko asiat oikeasti näin. Mitäs sitten jos saisin lapsen ja sitten kaduttaisikin tai olisin hirveä äiti? Ahdistaa kun pitäisi varmaan toimia nopeasti jos haluaa lapsen...

Ei se, että kolmekymppisenä alkaakin haluta lasta, ole mitään hormonien aiheuttamaa huijausta vaan ihan normaalia elämää. Monet miettii että mitä jos se lapsi alkaakin kaduttaa. Psyykkisesti terveet vanhemmat kyllä kiintyvät lapseensa ja osaavat huolehtia lapsesta, eikä kenenkään tarvitse olla täydellinen. Ja vaikeisiin tilanteisiin on apua saatavilla.

Joskus tuntuu että pohdinta vaan lisää ahdistusta, kun ei niitä asioita ja asioiden kulkua voi etukäteen tietää mitenkään. Aina joku saa keskenmenon, joku toinen masennuksen tai koliikkivauvan, tai jokun suhde kariutuu. Ja sitten tosi monien elämä sujuu ihan normaalisti. Ja tämähän pätee, oli lapsia tai ei: elämässä tulee vastaan kaikenlaisra, vaikeuksia ja suruakin, ja myös kaikenlaista hyvää ja iloista.

Hyvää pohdintaa, sopii minuun myös. Mulla tosin ei ole juurikaan sisältöä elämässä, työt on mitä on ja koirat tuo säännöllisyyttä. En harrasta mitään tai käy muualla, kuin kaupassa. Reissaamiseen ei oo varaa, eikä kyllä hirveesti kiinnostustakaan.

Sekin mietityttää, kun en ole ollut kunnolla töissä vielä, niin jos tässä parin vuoden sisään esim lapsi tulisi ajankohtaiseksi, niin ammunko itseä vain nilkkaan? Ikää kuitenkin lähemmäs 30v... Tuntuu, että pitäisi eka olla töissä ainakin 10v, ennenkuin voisi lapsia tehdä...