Nyt itkettää. :' (
Olen tähän asti aina ajatellut, että yhdessä jaksetaan, jos tahtoa vaan on. Ja että mies on mulle elämäni rakkaus.
Nyt vaan on alkanut tuntua, että suhteessamme ei enää kahdenkymmenen vuoden jälkeen ole mitään kipinää. Lapset pitävät yhdessä ja kavereita ollaan. " Kaikki" hyvin siis.. Rankka kesänalku takana. Nytkin mies työreissussa.
Tahtoisin elämältäni jo jotakin muuta. Ensi kertaa oikeasti mietin eroa (no ehkä syynä pari punaviinilasillista).. Tahtoisin suhteen, jossa oikeasti haluttaisiin ja olisi intohimoa. Loma alkaa kohta. Mietin, että lähtisin ihan yksin jonnekin vähäksi aikaa.
Kellään mitään sanottavaa tähän?!
Kommentit (10)
Mutta kyllä se siitä, minkä ikäiset lapset teillä on?
Erosta ei ole puhuttu. Olen kyllä miehen kanssa puhunut. Viime aikoina on vaan ollut niin paljon reissussa, ettei ole keretty puhua. Ja en edes muista, milloin on viimeksi harrastettu seksiä.
Ei oikein saada lastenhoitoapua. MLL:n hoitajaa joskus palkattu illaksi.
Meillä on paljon nyt asioita, mitkä rassaa. Juuri niitä miehelle luettelin viime viikolla, kun sanoi, ettei tajua, mistä me riidellään.
Sepä juuri aina onkin. Koen, että riidat ovat aina mun vika. Vaikka pohjimmaltani uskon, että elävissä suhteissa kuuluukin riidellä. Tai siis että negatiivisetkin tunteet pitää saada esittää.
Yksi suuri ongelma meillä selväsi on, kun lapset tulee viereen nukkumaan. Muutenkin lastenhuone on meidän makuuhuoneen seinän takana ja esikoinen on tosi herkkäuninen ja pelokas.
Tuntuu, ettei meillä ole mitään omaa rauhaa. Vaikka makuuhuoneen ovessa on lukkokin. Ja toki voi rakastella muuallakin kuin makuuhuoneessa ja sängyssä - tai voisi. Mutta meillä se vittu menee sellaisen rutiinin mukaan, että ensin harjataan hampaat ja sitten harrastetaan vielä seksiä jos jaksetaan. Yleensä ei. Kiinnostaa enempi kumpaakin vaikka lukea. En mä nykyään enää edes kiihotu helpolla tai saa orgasmia.
Oikeasti mietin, että haluaisinko enää ketään muutakaan miestä?
Olen nyt ollut yksin niin paljon lasten kanssa, että mietin sitäkin, että muuttaisin täältä pois yksin asumaan. Vaikka varmasti tulisi lapsia ikävä. Ehkä lähden vaan huomenillalla yksin leffaan. ;) Ehkä tää siitä. Voihan itku, onko mun loppuelämä oikeesti tällasta... Itkua.
päivisin kun mies on yritäjä. ja kolme lastakin mulla on 2,4 ja 6vuotiaat.
Sulla on varmaankin neljänkympin kriisi.
Jotain ajateltavaa rakkaudesta ja parisuhteesta. Ja harkitkaa terapiaa.
Meillä tosin on vaan yksi lapsi, mutta mutta...
Viimeiset viis vuotta on tuntuneet siltä kuin asuisin suunnilleen kämppiksen kanssa!
Aamulla moikataan ja samoin illalla ennen nukkumaanmenoa. Mitään yhetistä ei ole. Miehellä on töiden jälkeen muuta menoa, ihan iltaan saakka. Mä täällä sitten koitan keksiä lapselle jotain tekemistä ja sepittää kertomuksia siitä miksei isi tänäänkään voi tehdä hänen kanssaan mitään..
Nyt ole ihastunut yhteen tyyppiin josta lapsenikin tykkää kovasti..
Ja joka myös pitää lapsestani.
Mitä tehdä???
Heittää monen vuoden suhde kankkulan kaivoon vai toivoa vaan että JOSKUS tapahtuu jotakin, tai sitten ei....
?
Se Oikea vaan käveli elämääni ja se oli menoa. Katunut en ole. Yhdessä lauantaina 9 vuotta ja kaksi yhteistä lasta.
Vaikka eroaisittekin miehesi kanssa, voi olla ettei sinulla olisi yhtään parempi olo kuin nyt, ehkä elämä tuntuisi vieläkin kurjemmalta?
Oletko vain väsynyt arkeen ja suhde mieheesi voisi vielä parantua, jos vähän saisitte hengähtää arkivelvollisuuksilta?
Mitäs, jos tekisitte miehesi kanssa irtioton arjesta? Jonnekin, missä voisitte olla vain kaksin ja herätellä niitä kuumia tunteita...