Oikeasti...tää yksinäisyys hajottaa pään

Miksi?

Hah hah. Onpa naiset heikkoja. Mä oon ollut jo vuosia yksin.

t. miehistä kiltein

Mikä 2 vuotta? Elä nyt hyvä ihminen tee näitä kryptisiä teinialoituksia vaan kerro mistä on kyse jos on asiaa!

Miksi istut? Minä olen ainakin käynyt ihan normaalisti kaupassa ja ulkoillut joka päivä. Olen jutellut ihmisten kassa enemmän puhelimessa, mutta myös ihan naamatusten, tosin ulkona ja muutaman metrin välimatkalla.

Sama tunne. Mutta tiedätkö, enemmän huolestuttaa, että mitä jos korona joskus hellittää, palataan ”normaaliin” ja sen jälkeen olen silti yhtä yksin? Pelkään lähinnä sitä. Ja itse asiassa tiedänkin, että tulen jatkossakin olemaan yksinäinen.

Erosin juuri ennen koronaa. Kaikki läheiseni olivat tavallaan sidoksissa ex-mieheeni. Piti ottaa ohjat omiin käsiin ja alkaa tutustua uusiin ihmisiin esim. uusissa harrastuksissa ja nettideiteillä. Vaan kaikki kosahti koronaan.

Tavallaan siksi huolestunut olo, kun ei koskaan oikein ehtinyt alkaa elää normaalielämää eron jälkeen. En tiedä, onko se saavutettavissa, koska en ole sitä kokenut.

Muutenkin elämä on nyt pausella kun uutta pysyvää kotia ei ole löytynyt. Asuntoja ei tule myyntiin. Kärvistelen väliaikaisessa ”väistöasunnossa” lasten kanssa. Hekään eivät viihdy.

Eroon oli selvät syyt, enkä sinänsä kadu. Yksi syy oli, että olin yksinäinen liitossani, jossa tunteet, välittäminen ja kunnioitus olivat kuolleet. Halusin vielä yrittää löytää aidon rakkauden ja kumppanuuden. On siis mieli nyt aika maassa, kun olen joutunut toteamaan, että ehkä tuo toive ei koskaan toteudu.

No, itse olen ollut 10 vuotta melkein ilman ystäviä ja alkaa vähän tuntumaan kurjalta. Niitä ystäviä kun ei muutenkaan ole niin helppoa saada ainakaan joidenkin. Jos tätä ei kestäisi niin ehkä sitten voisin vielä paljon huonommin. Ajattelen aina silti niin, että parempi olla yksinkin kuin ihmisten seurassa, jotka tuhoavat sinut täysin. Toisaalta aina kaipaisi sellaisia "hyviä" ihmisiä ja haluaisi aina toivoa löytävänsä sellaisia ja saavansa edes pari elämäänsä. Olisi toivottua, vaikka tietenkin minussakin vikaa. Muuten en todellakaan halua valittaa tai syyllistää ketään. Ehkä se on vaan hyvä jonkun tajuta se millaista elämää moni elää ihan tavallisena aikanakin. Olen muuten nainen.

Oletko yli 70-vuotias tai muuten riskiryhmää? Ei heiltäkään ole asunnosta poistumista kielletty, saati muilta.

Sama täällä. Lisäksi tuntuu, että alan muuttua omituiseksi, kun vietän niin paljon aikaa oman pääni sisällä. Viihdyn siellä, ei siinä mitään, mutta huomaan, että ihmiset eivät enää ihan ymmärrä minua. Lähetän liian kryptisiä viestejä esimerkiksi. Tai ehkä pitää vain hankkia fiksumpia ystäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah hah. Onpa naiset heikkoja. Mä oon ollut jo vuosia yksin.

t. miehistä kiltein

Juu miehistä kiltein haukkuu kaikki naiset heikoiksi kun ei heistä ole mihinkään. Naisista kiltein taas haukkuu kaikki miehet sioiksi. Voisitte kaikki "kiltit" kadota eikä kukaan kaipaisi.

Jos ette vieläkään tajua vaan tarvitsette sitä kuuluisaa rautalankaa niin oikeasti kiltin ei tarvitse nostaa itseään lyttäämällä muita. Ette te ole kilttejä, te olette kpäitä.

Ole itse koko siihenastinen elämäsi ilman sosiaalista elämää, ystäviä ja kumppania, niin katsotaan sitten, kuinka empaattinen itse olisit.

No älä hyvä ihminen istu yksin kotona. Elä niin normaalia elämää kuin mahdollista. Nythän näitä rajoituksiakin aletaan purkamaan, kirjastot ja liikuntapaikat availevat vähitellen oviaan. Miksi et ole tavannut sukulaisia tai ystäviä? Eihän se ole mitenkään kiellettyä ollut missään vaiheessa. Minä olen tavannut ystäviä tavallistakin enemmän, ollaan käyty patikoimassa ja retkellä, vietetty saunailtaa, kokkailtu yhdessä. Mulla tosin on mies ja opiskelevat lapset ovat  nyt olleet tämän hullutuksen ajan kotona, joten ei tarvitse olla kotonakaan yksin, mutta siitä huolimatta olen elänyt tavallista elämää lukuunottamatta näitä pakkorajoituksia. 

Vierailija kirjoitti:

Sama tunne. Mutta tiedätkö, enemmän huolestuttaa, että mitä jos korona joskus hellittää, palataan ”normaaliin” ja sen jälkeen olen silti yhtä yksin? Pelkään lähinnä sitä. Ja itse asiassa tiedänkin, että tulen jatkossakin olemaan yksinäinen.

Erosin juuri ennen koronaa. Kaikki läheiseni olivat tavallaan sidoksissa ex-mieheeni. Piti ottaa ohjat omiin käsiin ja alkaa tutustua uusiin ihmisiin esim. uusissa harrastuksissa ja nettideiteillä. Vaan kaikki kosahti koronaan.

Tavallaan siksi huolestunut olo, kun ei koskaan oikein ehtinyt alkaa elää normaalielämää eron jälkeen. En tiedä, onko se saavutettavissa, koska en ole sitä kokenut.

Muutenkin elämä on nyt pausella kun uutta pysyvää kotia ei ole löytynyt. Asuntoja ei tule myyntiin. Kärvistelen väliaikaisessa ”väistöasunnossa” lasten kanssa. Hekään eivät viihdy.

Eroon oli selvät syyt, enkä sinänsä kadu. Yksi syy oli, että olin yksinäinen liitossani, jossa tunteet, välittäminen ja kunnioitus olivat kuolleet. Halusin vielä yrittää löytää aidon rakkauden ja kumppanuuden. On siis mieli nyt aika maassa, kun olen joutunut toteamaan, että ehkä tuo toive ei koskaan toteudu.

Voisit aivan hyvin treffailla tietsikalla/puhelimitse. Parit ekat treffit menisi ihan hyvin. Vai oletko niitä naisia, jotka hyppää sänkyyn ensitreffeillä.

Mikähän siinä on kun en vain tunne enää sympatiaa yksinäisiä kohtaan. En siis halveksi tai mitään, mutta tunnetta ei synny.

Aiemmin tunsin tosi vahvasti, kun kärsin itse yksinäisyydestä kauan. Tuurista kuitenkin vain on kiinni, etten enää ole yksinäinen.

Voisiko tämä olla yksi syy miksei yksinäisyyttä ymmärretä tai edes yritetä hoitaa päättäjien taholta, vaikka se yksi pahimmista normaalista elämästä syrjäyttäjiä onkin. Ei vain synny tunneyhteyttä, jos ei itse ole yksinäinen. Sama ilmiö kuin työttömien halveksunta hyväosaisten toimesta.

No voihan niitä ystäviä ja sukulaisia nyt jo nähdä. Ulkona etenkin. Koulutkin avataan just jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama tunne. Mutta tiedätkö, enemmän huolestuttaa, että mitä jos korona joskus hellittää, palataan ”normaaliin” ja sen jälkeen olen silti yhtä yksin? Pelkään lähinnä sitä. Ja itse asiassa tiedänkin, että tulen jatkossakin olemaan yksinäinen.

Erosin juuri ennen koronaa. Kaikki läheiseni olivat tavallaan sidoksissa ex-mieheeni. Piti ottaa ohjat omiin käsiin ja alkaa tutustua uusiin ihmisiin esim. uusissa harrastuksissa ja nettideiteillä. Vaan kaikki kosahti koronaan.

Tavallaan siksi huolestunut olo, kun ei koskaan oikein ehtinyt alkaa elää normaalielämää eron jälkeen. En tiedä, onko se saavutettavissa, koska en ole sitä kokenut.

Muutenkin elämä on nyt pausella kun uutta pysyvää kotia ei ole löytynyt. Asuntoja ei tule myyntiin. Kärvistelen väliaikaisessa ”väistöasunnossa” lasten kanssa. Hekään eivät viihdy.

Eroon oli selvät syyt, enkä sinänsä kadu. Yksi syy oli, että olin yksinäinen liitossani, jossa tunteet, välittäminen ja kunnioitus olivat kuolleet. Halusin vielä yrittää löytää aidon rakkauden ja kumppanuuden. On siis mieli nyt aika maassa, kun olen joutunut toteamaan, että ehkä tuo toive ei koskaan toteudu.

Voisit aivan hyvin treffailla tietsikalla/puhelimitse. Parit ekat treffit menisi ihan hyvin. Vai oletko niitä naisia, jotka hyppää sänkyyn ensitreffeillä.

Ollaan jouduttu Koronan, kotikoulun ja lasten kotikoulun takia siihen tilanteeseen, että poikkeuksellisesti molemmilla vanhemmilla on melkein koko ajan toinen lapsista. Joten enpä tässä kaksiossa luontevasti ole päässyt Skype-treffeille. En muutenkaan koe sitä omaksi lajiksi. Ja oletan, että Tinderissä on tällä hetkellä vain ne epätoivoisimmat. Itse pystyn odottamaan hetken vielä treffailemattakin.

Ja mitäs luulet, olenko nainen joka heti hyppää sänkyyn? Enpä tiedä, koska olen juuri eronnut 15 vuoden suhteesta. Ei ole ollut mahiksia vielä hypätä sänkyyn. Moralisti en ole, ja luulen, että voisi se sänkyyn hyppääminen selkeästi sinullekin tehdä hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Sama tunne. Mutta tiedätkö, enemmän huolestuttaa, että mitä jos korona joskus hellittää, palataan ”normaaliin” ja sen jälkeen olen silti yhtä yksin? Pelkään lähinnä sitä. Ja itse asiassa tiedänkin, että tulen jatkossakin olemaan yksinäinen.

Erosin juuri ennen koronaa. Kaikki läheiseni olivat tavallaan sidoksissa ex-mieheeni. Piti ottaa ohjat omiin käsiin ja alkaa tutustua uusiin ihmisiin esim. uusissa harrastuksissa ja nettideiteillä. Vaan kaikki kosahti koronaan.

Tavallaan siksi huolestunut olo, kun ei koskaan oikein ehtinyt alkaa elää normaalielämää eron jälkeen. En tiedä, onko se saavutettavissa, koska en ole sitä kokenut.

Muutenkin elämä on nyt pausella kun uutta pysyvää kotia ei ole löytynyt. Asuntoja ei tule myyntiin. Kärvistelen väliaikaisessa ”väistöasunnossa” lasten kanssa. Hekään eivät viihdy.

Eroon oli selvät syyt, enkä sinänsä kadu. Yksi syy oli, että olin yksinäinen liitossani, jossa tunteet, välittäminen ja kunnioitus olivat kuolleet. Halusin vielä yrittää löytää aidon rakkauden ja kumppanuuden. On siis mieli nyt aika maassa, kun olen joutunut toteamaan, että ehkä tuo toive ei koskaan toteudu.

Höpö höpö. Jos vuodenkin joudut olemaan sinkkuna, se ei tarkoita ettet koskaan löytäisi rakkautta. Häntä pystyyn ja keskity lapsiin odotellessa.