Oliko teidän luokalla aina yksi oikein hiljanen hissukka? Kuinka hänelle kävi?

Kyllä. Panee luultavasti äitiäsi ladan takapenkillä.

Minä olin se hissukka. Kärsin selektiivisestä mutismista, koska ahdisti olla koulussa. Vasta 9-luokalla uskalsin puhua luokassa. Valmistun kohta filosofian maisteriksi.

Näinhän se oli legendaarinen opettajan lausunto Albert Einsteinille:

"Sinusta ei koskaan tule mitään".

Minä. Olin hiljainen ja herkkä. Olen nykyään kahden lapsen äiti ja hyvässä työpaikassa asiantuntijatyössä. Olen seurannut luokkalaisiani somessa, suurisuiset kiusaajatyypit, koulun kovikset, ovat perus duunarityössä ja vaikuttavat tyytyvän siihen.

Joo, oli siis sellainen, että esimerkiksi ei usein vastannut mitään kysyttäessä. Eikä tietenkään vapaaehtoisesti puhunut mitään. Välillä joku luokkalainen kävi pitämässä hänelle seuraa välitunneilla siten, että kertoi vaan juttuja ja tämä hiljainen tyyppi välillä hymyili vastaukseksi.

Hänestä tuli taitelija. Yllätys oli kun näin hänestä tehdyt ensimmäiset lehtihaastattelut ja sitten hän on näkynyt televisiossakin. On siis taitava siinä mitä tekee ja tosi kiva, että hänellä oli jo kouluaikana tuollainen oma harrastus, josta sai myöhemmin ammatin. Yllätyin lähinnä sen takia, että häntä ei tunnu tuo esilläolo nykyään vaivaavan, vaikka voi olla, että taidealalla on myös eräänlainen pakko suostua haastatteluihin ynnä muihin pysyäkseen "pinnalla".

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olin hiljainen ja herkkä. Olen nykyään kahden lapsen äiti ja hyvässä työpaikassa asiantuntijatyössä. Olen seurannut luokkalaisiani somessa, suurisuiset kiusaajatyypit, koulun kovikset, ovat perus duunarityössä ja vaikuttavat tyytyvän siihen.

Jatkan vielä, yksi pahimmista jäi samalle kylälle kaupan kassalle. Itse muutin pois peruskoulun jälkeen kaupunkiin opiskelemaan. Vieläkin hän siellä kaupassa palvelee tylsistyneen näköisenä kun joskus kotipaikkakunnalla käyn.

Vierailija kirjoitti:

Minä myös. Nyt IT-alalla suht hyväpalkkaisessa duunissa. Olen vieläkin näin lähemmäs nelikymppisenä vähän hitaasti lämpenevä, enkä ole vieraiden ihmisten kanssa kovin puhelias tai avoin. Kavereiden kanssa kyllä varsin sosiaalinen.

Kouluaikoina se johtui lähinnä siitä, että mua kiusattiin ja aina tuli lisää paskaa niskaan, kun sanoin jotakin. Oli parempi olla sanomatta mitään.

Olen myös jokseenkin viinaanmenevä ollut koko aikuisikäni.

Lisään vielä tähän, että jostain syystä kaikki mun parhaimmat kaverit, jotka olen tavannut vasta kouluaikojen kotikaupungista poismuuton jälkeen, ovat olleet supersosiaalisia. Just sellaisia tunneilla mölyäjiä, joita joskus 15-vuotiaana olisin vihannut yli kaiken. Ehkä NIISTÄKIN siis kasvoi ihan hienoja ihmisiä - ainakin osasta.